Missä on Mikko Rupponen?

[xjas73]

Tässä muutamia ajatuksia kirjasta. Toivon, että Rupposfanit ja kaverit eivät ota tätä henkilökohtaisesti, koska kyseessä on vain minun subjektiivisia ajatuksia, joita kirja herätti.

Kirjasta välittyy kuva adrenaliiniriippuvaisesta ja ns. normaaliin elämään sopeutumattomasta henkilöstä. Hokema geenien määräämästä tiestä ja että itsellä ei ole mitään mahdollista tehdä valintoja on defensiivistä horinaa. Näkisin, että kirjoittajan mieli haki koko ajan kovempaa ”rushia”, jota ei normaali elämästä saa. Lopulta addiktio ajoi hänet pohjalle, sotaan. Samankaltaisia tarinoita kuin Jarkko Steniuksen Nyrkkisankarissa.

Vaikeudet sopeutua auktoriteetteihin ja puutteellinen elämän hallinta kuvataan hyvin läpi kirjan. Lyhyitä työsuhteita, ei ole saanut opintoja päätökseen, pää ei kestänyt Suomen inttiä, ilmeinen lääkeriippuvuus läpi elämän, luottotiedot menneet ja elämää ohjaavat epäkypsät defenssit.

Defenssit tulevat esille jatkuvana rationalisointina (geenien syytä kaikki) tai romantisointina (kaveri on aivan romuna, mutta se on kuitenkin jotenkin sankarillista). Sotimisesta maalataan kuva moraalisesti suoraselkäisestä sankarista, joka pelastaa ”lampaat”. Tulkitsen ennemminkin että todellisuudessa kyse on nuoruuden ajan Rambo ym. fantasioiden toteuttamisesta ja tuosta aiemmin mainitsemastani addiktiosta.

Sotaseikkailujen voimakas romantisoiminen ja jatkuva toisto teki kuuntelun aika ajoin raskaaksi. Rupposen kirjoittaminen on välillä samankaltaista kuin hänen verbaalinen ulosanti; asioita pyöritellään loputtomiin ja lopulta pointti ei aina avaudu. Supermachoilu -ja homofobiset hokemat olivat myös kiusallista kuultavaa. Kustannustoimittajaa ja saksia olisi todellakin tarvittu varsinkin loppuosan sotakuvauksissa.

Kirjan hyvää antia oli ottelu-uran kuvaaminen; vaikka esimerkiksi Stiebling -matsista ei mainittu sanaakaan. Tuossa matsissahan paljastui ainakin itselle Rupposen hyvin kapea-alainen matto osaaminen, kun vastaan tuli teknisesti taitava ottelija.

Pidin kirjoittajan rohkeudesta kuvata heikkouksiaan ja elämän surkeutta. Mielestäni kirja onkin aika surullinen. Hyvää oli myös itsekritiikki, esimerkiksi muistellessaan hölmöä harjoittelua, jonka johdosta kroppa oli lopulta hajalla. Puutteista huolimatta lukemisen arvoinen kirja ehdottomasti. Toivottavasti tulee jatkoa.

 

[mma31]

Tässä muutamia ajatuksia kirjasta. Toivon, että Rupposfanit ja kaverit eivät ota tätä henkilökohtaisesti, koska kyseessä on vain minun subjektiivisia ajatuksia, joita kirja herätti.

Kirjasta välittyy kuva adrenaliiniriippuvaisesta ja ns. normaaliin elämään sopeutumattomasta henkilöstä. Hokema geenien määräämästä tiestä ja että itsellä ei ole mitään mahdollista tehdä valintoja on defensiivistä horinaa. Näkisin, että kirjoittajan mieli haki koko ajan kovempaa ”rushia”, jota ei normaali elämästä saa. Lopulta addiktio ajoi hänet pohjalle, sotaan. Samankaltaisia tarinoita kuin Jarkko Steniuksen Nyrkkisankarissa.

Vaikeudet sopeutua auktoriteetteihin ja puutteellinen elämän hallinta kuvataan hyvin läpi kirjan. Lyhyitä työsuhteita, ei ole saanut opintoja päätökseen, pää ei kestänyt Suomen inttiä, ilmeinen lääkeriippuvuus läpi elämän, luottotiedot menneet ja elämää ohjaavat epäkypsät defenssit.

Defenssit tulevat esille jatkuvana rationalisointina (geenien syytä kaikki) tai romantisointina (kaveri on aivan romuna, mutta se on kuitenkin jotenkin sankarillista). Sotimisesta maalataan kuva moraalisesti suoraselkäisestä sankarista, joka pelastaa ”lampaat”. Tulkitsen ennemminkin että todellisuudessa kyse on nuoruuden ajan Rambo ym. fantasioiden toteuttamisesta ja tuosta aiemmin mainitsemastani addiktiosta.

Sotaseikkailujen voimakas romantisoiminen ja jatkuva toisto teki kuuntelun aika ajoin raskaaksi. Rupposen kirjoittaminen on välillä samankaltaista kuin hänen verbaalinen ulosanti; asioita pyöritellään loputtomiin ja lopulta pointti ei aina avaudu. Supermachoilu -ja homofobiset hokemat olivat myös kiusallista kuultavaa. Kustannustoimittajaa ja saksia olisi todellakin tarvittu varsinkin loppuosan sotakuvauksissa.

Kirjan hyvää antia oli ottelu-uran kuvaaminen; vaikka esimerkiksi Stiebling -matsista ei mainittu sanaakaan. Tuossa matsissahan paljastui ainakin itselle Rupposen hyvin kapea-alainen matto osaaminen, kun vastaan tuli teknisesti taitava ottelija.

Pidin kirjoittajan rohkeudesta kuvata heikkouksiaan ja elämän surkeutta. Mielestäni kirja onkin aika surullinen. Hyvää oli myös itsekritiikki, esimerkiksi muistellessaan hölmöä harjoittelua, jonka johdosta kroppa oli lopulta hajalla. Puutteista huolimatta lukemisen arvoinen kirja ehdottomasti. Toivottavasti tulee jatkoa.

Kiitos arviosta. Sain juuri kirjastosta viestin että nyt olisi kirja haettavissa, juuri sopivasti joulun pyhiksi.

Rupposesta on välittynyt kuva inhorealistina ja kun hänen urheilu-uransa ei varsinaisesti mikään tuhkimotarina ollut niin olisi ihme jos kirja ei olisi surullista luettavaa. Voi se silti mielenkiintoinen olla, mielenkiinnolla odottelen mitä tuleman pitää.

 

[Matsku]

Pidin kirjoittajan rohkeudesta kuvata heikkouksiaan ja elämän surkeutta.

Samaa mieltä, mutta hyvä kirja jos vain aihe kiinnostaa

 

[rampe68]

Tässä muutamia ajatuksia kirjasta. Toivon, että Rupposfanit ja kaverit eivät ota tätä henkilökohtaisesti, koska kyseessä on vain minun subjektiivisia ajatuksia, joita kirja herätti.

Kirjasta välittyy kuva adrenaliiniriippuvaisesta ja ns. normaaliin elämään sopeutumattomasta henkilöstä. Hokema geenien määräämästä tiestä ja että itsellä ei ole mitään mahdollista tehdä valintoja on defensiivistä horinaa. Näkisin, että kirjoittajan mieli haki koko ajan kovempaa ”rushia”, jota ei normaali elämästä saa. Lopulta addiktio ajoi hänet pohjalle, sotaan. Samankaltaisia tarinoita kuin Jarkko Steniuksen Nyrkkisankarissa.

Vaikeudet sopeutua auktoriteetteihin ja puutteellinen elämän hallinta kuvataan hyvin läpi kirjan. Lyhyitä työsuhteita, ei ole saanut opintoja päätökseen, pää ei kestänyt Suomen inttiä, ilmeinen lääkeriippuvuus läpi elämän, luottotiedot menneet ja elämää ohjaavat epäkypsät defenssit.

Defenssit tulevat esille jatkuvana rationalisointina (geenien syytä kaikki) tai romantisointina (kaveri on aivan romuna, mutta se on kuitenkin jotenkin sankarillista). Sotimisesta maalataan kuva moraalisesti suoraselkäisestä sankarista, joka pelastaa ”lampaat”. Tulkitsen ennemminkin että todellisuudessa kyse on nuoruuden ajan Rambo ym. fantasioiden toteuttamisesta ja tuosta aiemmin mainitsemastani addiktiosta.

Sotaseikkailujen voimakas romantisoiminen ja jatkuva toisto teki kuuntelun aika ajoin raskaaksi. Rupposen kirjoittaminen on välillä samankaltaista kuin hänen verbaalinen ulosanti; asioita pyöritellään loputtomiin ja lopulta pointti ei aina avaudu. Supermachoilu -ja homofobiset hokemat olivat myös kiusallista kuultavaa. Kustannustoimittajaa ja saksia olisi todellakin tarvittu varsinkin loppuosan sotakuvauksissa.

Kirjan hyvää antia oli ottelu-uran kuvaaminen; vaikka esimerkiksi Stiebling -matsista ei mainittu sanaakaan. Tuossa matsissahan paljastui ainakin itselle Rupposen hyvin kapea-alainen matto osaaminen, kun vastaan tuli teknisesti taitava ottelija.

Pidin kirjoittajan rohkeudesta kuvata heikkouksiaan ja elämän surkeutta. Mielestäni kirja onkin aika surullinen. Hyvää oli myös itsekritiikki, esimerkiksi muistellessaan hölmöä harjoittelua, jonka johdosta kroppa oli lopulta hajalla. Puutteista huolimatta lukemisen arvoinen kirja ehdottomasti. Toivottavasti tulee jatkoa.

Täytyy jakaa omat mielipiteet; kelasin kauan, että kuka kirjan on kirjoittanut kun ei kirjoittajan nimeä mistään löydä. Sitten tajusin, että sen on kirjoittanut Rupponen itse! Hämmästyttävän hyvää jälkeä hän on tehnyt, ja jos kirjoittaminen onkin ollut hidasta, ne oivallukset elämästä ja omasta itsestään ovat suorastaan nerokkaita. Kirja on kyllä kaikessa kokonaisuudessaan loistava, ja avaa matkaa yhden ihmistyypin psyyken sisälle todella syväluotaavasti. Tuosta ihmistyypistä on palasia monessa muussakin ihmistyypissä. Voin lämpimästi suositella kirjaa - siinä näkyy ihmisyyden koko kirjo ja monipuolisuus - samaan aikaan voi olla sotilas, kamppailu-urheilija ja tosielämän spede - silti herkkä ja tunteellinen, älykäs ja pohdiskeleva ihminen.

Toki mielipiteesi xjas73 on subjektiivinen kuten sanot ja pahoittelitkin subjektiivisuutta, mutta minusta tuntuu että henkinen kapasiteettisi ei ole mahdollistanut, että ymmärtäisit kirjan sanomaa. Kirjassa hahmo etsii tarkoitustaan tällä planeetalla ja löytää siihen monia eri kulmia ja toimii välillä pelkän sisukkuuden ohjaamana, kun ei itsekään ole tarkoituksestaan varma. Sinun "arvostelustasi" huokuu ymmärtämättömyys, joka voi olla edellä mainitsemani syyn lisäksi jonkinasteinen kateus. Jos koet että Rupposen näkökulma on ollut kirjoittaa puolustuskirja itselleen, vaikuttaa sinun arvostelustasi samalla tavalla se, että olet lukenut kirjan vain löytääksesi tapoja sijoittaa Rupposen jossakin arvomaailmassasi itsesi alapuolelle. Missä hän ei todellisuudessa tietenkään ole, vain päinvastoin. Terve tapa olisi ollut lukea kirja pyrkimällä ymmärtämään Rupposen inhimilliset piirteet ja hyväksymään hänet ja hänen kaltaisensa ihmiset, ja ymmärtämään kuinka hyvä ihminen siellä sisällä voikin asua, olipa ulkokuori mitä hyvänsä. Ilmeisesti Rupposen seikkailut ovat sinulle liikaa, ja takerrut kirjan epäonnistumisiin, tai siihen että mukana on sarkastista vitsailua eikä mitään todellista homofobiaa, kuten pyrit vihjailemaan. Jos olisin sinä, voisin sanoa että olet joku vihervassu, jota häiritsee se että jossakin on ulkoisesti piirteitä machomiehestä mutta en alennu sellaiselle yleistämisen tasolle. Toinen vaihtoehto on että olet epäonnistunut vapaaottelija (ehkä lisäksi Turusta?), tai joku armeijan kapiainen, jota ärsyttää että joku voi omia polkujaan päästä erikoisjoukkoihin, siinä missä itse olet polkenut varusmiehen polkua siinä todennäköisesti keskinkertaisesti suorittaen.

Pahoittelut tästä avautumisesta, mutta olisit jättänyt tuollaiset kommentit sanomatta, sillä olet missannut pointin koko kirjasta se paljastuu tekstistäsi lähes eka rivistä lähtien. Luitko edes oikeaa kirjaa?

Tsempit Rupposelle, upeasti tehty.

 

[xjas73]

Täytyy jakaa omat mielipiteet; kelasin kauan, että kuka kirjan on kirjoittanut kun ei kirjoittajan nimeä mistään löydä. Sitten tajusin, että sen on kirjoittanut Rupponen itse! Hämmästyttävän hyvää jälkeä hän on tehnyt, ja jos kirjoittaminen onkin ollut hidasta, ne oivallukset elämästä ja omasta itsestään ovat suorastaan nerokkaita. Kirja on kyllä kaikessa kokonaisuudessaan loistava, ja avaa matkaa yhden ihmistyypin psyyken sisälle todella syväluotaavasti. Tuosta ihmistyypistä on palasia monessa muussakin ihmistyypissä. Voin lämpimästi suositella kirjaa - siinä näkyy ihmisyyden koko kirjo ja monipuolisuus - samaan aikaan voi olla sotilas, kamppailu-urheilija ja tosielämän spede - silti herkkä ja tunteellinen, älykäs ja pohdiskeleva ihminen.

Toki mielipiteesi xjas73 on subjektiivinen kuten sanot ja pahoittelitkin subjektiivisuutta, mutta minusta tuntuu että henkinen kapasiteettisi ei ole mahdollistanut, että ymmärtäisit kirjan sanomaa. Kirjassa hahmo etsii tarkoitustaan tällä planeetalla ja löytää siihen monia eri kulmia ja toimii välillä pelkän sisukkuuden ohjaamana, kun ei itsekään ole tarkoituksestaan varma. Sinun "arvostelustasi" huokuu ymmärtämättömyys, joka voi olla edellä mainitsemani syyn lisäksi jonkinasteinen kateus. Jos koet että Rupposen näkökulma on ollut kirjoittaa puolustuskirja itselleen, vaikuttaa sinun arvostelustasi samalla tavalla se, että olet lukenut kirjan vain löytääksesi tapoja sijoittaa Rupposen jossakin arvomaailmassasi itsesi alapuolelle. Missä hän ei todellisuudessa tietenkään ole, vain päinvastoin. Terve tapa olisi ollut lukea kirja pyrkimällä ymmärtämään Rupposen inhimilliset piirteet ja hyväksymään hänet ja hänen kaltaisensa ihmiset, ja ymmärtämään kuinka hyvä ihminen siellä sisällä voikin asua, olipa ulkokuori mitä hyvänsä. Ilmeisesti Rupposen seikkailut ovat sinulle liikaa, ja takerrut kirjan epäonnistumisiin, tai siihen että mukana on sarkastista vitsailua eikä mitään todellista homofobiaa, kuten pyrit vihjailemaan. Jos olisin sinä, voisin sanoa että olet joku vihervassu, jota häiritsee se että jossakin on ulkoisesti piirteitä machomiehestä mutta en alennu sellaiselle yleistämisen tasolle. Toinen vaihtoehto on että olet epäonnistunut vapaaottelija (ehkä lisäksi Turusta?), tai joku armeijan kapiainen, jota ärsyttää että joku voi omia polkujaan päästä erikoisjoukkoihin, siinä missä itse olet polkenut varusmiehen polkua siinä todennäköisesti keskinkertaisesti suorittaen.

Pahoittelut tästä avautumisesta, mutta olisit jättänyt tuollaiset kommentit sanomatta, sillä olet missannut pointin koko kirjasta se paljastuu tekstistäsi lähes eka rivistä lähtien. Luitko edes oikeaa kirjaa?

Tsempit Rupposelle, upeasti tehty.

Haha, sillä ei ole juurikaan merkitystä kuka minä olen tai mitä olen tehnyt, mutta vastaan nyt kuitenkin kun arvailit asioita; oikeistopuoluetta äänestän, en ole harrastanut vapaaottelua enkä ole asunut Turussa tai Varsinais-Suomessa, erikoisjoukoissa olen suorittanut varusmiespalveluksen.

 

[Suntsu]

Haha, sillä ei ole juurikaan merkitystä kuka minä olen tai mitä olen tehnyt, mutta vastaan nyt kuitenkin kun arvailit asioita; oikeistopuoluetta äänestän, en ole harrastanut vapaaottelua enkä ole asunut Turussa tai Varsinais-Suomessa, erikoisjoukoissa olen suorittanut varusmiespalveluksen.

Kukapa ei olisi netin foorumeilla tai lähikapakassa ollut erikoisjoukoissa, tai muukalaislegioonassa.

 

[Hoitsu87]

Täähän menee nyt ihan keittiöpsykologisoinniksi ja maalikko profiloinniksi. Ittellä eepos vielä pahasti kesken mutta haluaisin muistuttaa tekstin tulkintoja yleisesti ottaen olevan niin paljon kun on lukijoitakin ja oman tulkinnan faktaksi nostamisen ja toisen henkisen kapasiteetin kyseenalaistminen tämän tulkinnan pohjalta yleensä kyllä kertoo enemmän kyseenalaistajasta kuin kyseenalaistetusta. Ainakin omasta mielestä.

 

[xjas73]

Kukapa ei olisi netin foorumeilla tai lähikapakassa ollut erikoisjoukoissa, tai muukalaislegioonassa.

Joo, voi olla. En näe erikoisjoukkoja minään miehuuden mittana tms., mutta jos haluaa haastaa itseään varusmiespalveluksen yhteydessä, niin kannattaa hakeuta esim. LJK tai taistelusukeltajakoulutukseen. Utistahan on nykyisin urapolku ammattisotilaaksi ja erityisesti nyt Naton myötä pääsee tulevaisuudessa varmasti myös ulkomaille operaatioihin. Mutta eipä näistä enempää, kun eivät suoranaisesti liity Rupposeen. Kerro ennemmin mitä ajatuksia kirja herätti sinussa?

 

[Suntsu]

Joo, voi olla. En näe erikoisjoukkoja minään miehuuden mittana tms., mutta jos haluaa haastaa itseään varusmiespalveluksen yhteydessä, niin kannattaa hakeuta esim. LJK tai taistelusukeltajakoulutukseen. Utistahan on nykyisin urapolku ammattisotilaaksi ja erityisesti nyt Naton myötä pääsee tulevaisuudessa varmasti myös ulkomaille operaatioihin. Mutta eipä näistä enempää, kun eivät suoranaisesti liity Rupposeen. Kerro ennemmin mitä ajatuksia kirja herätti sinussa?

Hyvin kirjoitettu, etenee sujuvasti eikä liiemmin takertele, vaan pitää otteessaan. Kielenkäyttö aivan sopivaa, muutamissa kohdissa liikaa toistoa eräille termeille, ei mene kuitenkaan aivan komiikan puolelle, kuten eräillä kotimaisilla Truecrime-kirjailija-baikkereilla jotka kertovat vakavissaan kuinka kuplavolkkari sutii kurassa.

Tai jotain sinnepäin, hyvä kirja oli.

 

[SIC-]

Tässä muutamia ajatuksia kirjasta. Toivon, että Rupposfanit ja kaverit eivät ota tätä henkilökohtaisesti, koska kyseessä on vain minun subjektiivisia ajatuksia, joita kirja herätti.

Kirjasta välittyy kuva adrenaliiniriippuvaisesta ja ns. normaaliin elämään sopeutumattomasta henkilöstä. Hokema geenien määräämästä tiestä ja että itsellä ei ole mitään mahdollista tehdä valintoja on defensiivistä horinaa. Näkisin, että kirjoittajan mieli haki koko ajan kovempaa ”rushia”, jota ei normaali elämästä saa. Lopulta addiktio ajoi hänet pohjalle, sotaan. Samankaltaisia tarinoita kuin Jarkko Steniuksen Nyrkkisankarissa.

Olen tuosta samaa mieltä ja minusta Rupponen hakee selitystä tuolle noilla geenijutuilla. Tunnen noita tyyppejä jotka aina hakevat noita "rusheja" ja normi elämä ei tunnu miltään ja on olemassa selkeästi tuollainen ihmistyyppi. Mielestäni tuossa on paljon samaa kuin alkoholismissa.

Vaikeudet sopeutua auktoriteetteihin ja puutteellinen elämän hallinta kuvataan hyvin läpi kirjan. Lyhyitä työsuhteita, ei ole saanut opintoja päätökseen, pää ei kestänyt Suomen inttiä, ilmeinen lääkeriippuvuus läpi elämän, luottotiedot menneet ja elämää ohjaavat epäkypsät defenssit.

Defenssit tulevat esille jatkuvana rationalisointina (geenien syytä kaikki) tai romantisointina (kaveri on aivan romuna, mutta se on kuitenkin jotenkin sankarillista). Sotimisesta maalataan kuva moraalisesti suoraselkäisestä sankarista, joka pelastaa ”lampaat”. Tulkitsen ennemminkin että todellisuudessa kyse on nuoruuden ajan Rambo ym. fantasioiden toteuttamisesta ja tuosta aiemmin mainitsemastani addiktiosta.

Mietin vähän tuota samaa itsekin lukiessa, että kun noissa erikoisjoukkojutuissa pitää olla "solid" niin miksi samanlaista ajattelua ei saisi siirrettyä myös arkeen?

Sotaseikkailujen voimakas romantisoiminen ja jatkuva toisto teki kuuntelun aika ajoin raskaaksi. Rupposen kirjoittaminen on välillä samankaltaista kuin hänen verbaalinen ulosanti; asioita pyöritellään loputtomiin ja lopulta pointti ei aina avaudu. Supermachoilu -ja homofobiset hokemat olivat myös kiusallista kuultavaa. Kustannustoimittajaa ja saksia olisi todellakin tarvittu varsinkin loppuosan sotakuvauksissa.

Mielestäni nuo olivat kirjan parasta antia. Minulla on hyllyssä nuo samat Rambot ja Andy McNabit ja tuon tyyliset jutut uppoaa.

Kirjan hyvää antia oli ottelu-uran kuvaaminen; vaikka esimerkiksi Stiebling -matsista ei mainittu sanaakaan. Tuossa matsissahan paljastui ainakin itselle Rupposen hyvin kapea-alainen matto osaaminen, kun vastaan tuli teknisesti taitava ottelija.

Joo nuo oli tosi hyviä myös ja petyin vähän, kun ottelu-uraa ei käsitelty kokonaan. Toisaalta toinen kirja tulee ensi vuonna ja ehkä näitä on enemmän siinä. Myös Azoviin liittymiset yms. puuttui kokonaan.

Pidin kirjoittajan rohkeudesta kuvata heikkouksiaan ja elämän surkeutta. Mielestäni kirja onkin aika surullinen. Hyvää oli myös itsekritiikki, esimerkiksi muistellessaan hölmöä harjoittelua, jonka johdosta kroppa oli lopulta hajalla. Puutteista huolimatta lukemisen arvoinen kirja ehdottomasti. Toivottavasti tulee jatkoa.

En pitäisi kirjaa surullisena, vaan ennemminkin inspiroivana. Minusta on tosi vaikuttavaa miten Rupponen on pystynyt uudistumaan ja luomaan elämänsä uudelleen. Ensin legendaarisena vapaaottelijana, sitten kovana sotaveteraanina ja nyt vielä kirjailijana. Kirjassa on paljon itsereflektiota ja huomasin monien juttujen kohdalla miettineeni samoja juttuja, mutta tulleeni eri johtopäätöksiin. Rupponen menee pää edellä syvään päätyyn, kun itse koetan varmistella ja kastaa vain varpaita ja pyöritellä exceleitä päivisin ja elää lammaselämää. Kunnioitan kuitenkin tuota ehdotonta asennetta ja kirjan kautta näkee minkälaista tuollainen elämä olisi.

 

[Mäkisen Tero]

Kukapa ei olisi netin foorumeilla tai lähikapakassa ollut erikoisjoukoissa, tai muukalaislegioonassa.

niin ja sitten on kuitenkin vuosittain satoja jotka suorittavat varusmiespalveluksensa erikoisjoukoissa.
Suomen puolustusvoimilla on seuraavat erikoisjoukkoyksiköt:

• Maavoimat
  • Erikoisjääkäripataljoona (ERIKJP)
    • Laskuvarjojääkärikomppania (LsvJK) kouluttaa varusmiehiä laskuvarjojääkäreiksi.
    • Erikoisjääkärikomppania (ERIKJK) koostuu palkatusta sotilashenkilöstöstä.
• Merivoimat
  • Meritiedustelupataljoona (MERITIEDP)
    • Sukeltajakoulu (SUKK) kouluttaa varusmiehiä ja kantahenkilökuntaa sukeltajiksi. Sukeltajakoulussa annetaan erikoiskoulutusta taistelusukeltaja- ja raivaajasukeltajalinjalla
    • Erikoistoimintaosasto (ETO) koostuu palkatusta sotilashenkilöstöstä.
• Rajavartiolaitos
  • Erikoisrajajääkärikomppania (ERIKRJK) kouluttaa varusmiehiä erikoisrajajääkäreiksi.

 

[mma31]

Olen tuosta samaa mieltä ja minusta Rupponen hakee selitystä tuolle noilla geenijutuilla. Tunnen noita tyyppejä jotka aina hakevat noita "rusheja" ja normi elämä ei tunnu miltään ja on olemassa selkeästi tuollainen ihmistyyppi. Mielestäni tuossa on paljon samaa kuin alkoholismissa.



Mietin vähän tuota samaa itsekin lukiessa, että kun noissa erikoisjoukkojutuissa pitää olla "solid" niin miksi samanlaista ajattelua ei saisi siirrettyä myös arkeen?



Mielestäni nuo olivat kirjan parasta antia. Minulla on hyllyssä nuo samat Rambot ja Andy McNabit ja tuon tyyliset jutut uppoaa.



Joo nuo oli tosi hyviä myös ja petyin vähän, kun ottelu-uraa ei käsitelty kokonaan. Toisaalta toinen kirja tulee ensi vuonna ja ehkä näitä on enemmän siinä. Myös Azoviin liittymiset yms. puuttui kokonaan.



En pitäisi kirjaa surullisena, vaan ennemminkin inspiroivana. Minusta on tosi vaikuttavaa miten Rupponen on pystynyt uudistumaan ja luomaan elämänsä uudelleen. Ensin legendaarisena vapaaottelijana, sitten kovana sotaveteraanina ja nyt vielä kirjailijana. Kirjassa on paljon itsereflektiota ja huomasin monien juttujen kohdalla miettineeni samoja juttuja, mutta tulleeni eri johtopäätöksiin. Rupponen menee pää edellä syvään päätyyn, kun itse koetan varmistella ja kastaa vain varpaita ja pyöritellä exceleitä päivisin ja elää lammaselämää. Kunnioitan kuitenkin tuota ehdotonta asennetta ja kirjan kautta näkee minkälaista tuollainen elämä olisi.

On olemassa helposti addiktoituva ihmistyyppi mikä ei ole oikeastaan edes hirveän harvinainen. Urheilijoissa, artisteissa ja ihan työelämässäkin on tällaisia henkilöitä jotka addiktoituvat helposti siihen mitä tekevät ja lopputuloksena elämä ei ole kovin hyvin tasapainossa kun kaikki on ns. yhden kortin varassa. Addiktoitumisen aste ei ole vakio, kuten tästä Rupposen tarinasta huomaa. Olisi vähättelyä verrata Rupposen addiktoitumisen astetta näihin äsken mainittuihin.

Pitäisi ensin määrittää että mitä tarkoittaa olla "solid" arjessa. Mutta jos nyt ajatellaan sen minimitasolla tarkoittavan yhteiskuntakelpoista kansalaista; Rupponen kuvaa
kirjassa olevansa asunnoton, työtön, luottotiedoton, kouluttamaton ja yksinäinen vanhus (s 127). Käy myös ensimmäisen Ukraina stintin jälkeen raksalla töissä Malmilla ja joutuu syömään hirveästi särkylääkkeitä sun muita pysyäkseen toimintakykyisenä. Ei tarvitse olla ennustaja voidakseen sanoa että tuollaisella elämäntyylillä ei erittäin todennäköisesti vanhuuseläkepäiviä nähdä vaikka ei enää rintamalle lähtisikään.

Olla "solid" arjessa vaatii vähän erilaisia ominaisuuksia kuin olla "solid" rintamalla. Rupponen kertoo kirjassa (s 118) kun karkaa työhaastatteluun sairaalasta ettei ole ikinä täyttänyt työhakemusta, tehnyt CV:tä tai ollut virallisessa työhaastattelussa. Vähemmän yllättäen hän ei sitten sitä työpaikkaa saa mikä toki johtuu ehkä enemmän siitä kokonaistilanteesta kuin siitä että se on hänellä ensimmäinen kerta virallisessa työhaastattelussa. Jokatapauksessa pointtini on että ei se ole noista lähtökohdista enää kovin helppoa ponnistaa yhteiskuntakelpoiseksi kansalaiseksi kun ei ole käytännössä koskaan elänyt "normaalia" arkea. Mitä se "normaali arki" sitten kenellekin tarkoittaa on toinen asia mutta ei mennä nyt siihen.

Mulla on vielä n. 100 sivua kirjasta jäljellä mutta nyt voi jo sanoa että pätkät urheilu urasta ja sotilasurasta ovat inspiroivaa luettavaa. Kaikki mikä on siinä välissä ja missä ollaan ns. "normaalissa arjessa" on taas surullista luettavaa.

 

[Overwhelm]

Erikoinen ilmiö kun nuorehkot eli alle 50v ja suurelle yleisölle tuiki tuntemattomat suuruudet kirjoittelee itsestään elämänkertoja. Mitenkään Rupposen kirjaan en tässä viittaa vaan kummastelen trendiä.

 

[SIC-]

On olemassa helposti addiktoituva ihmistyyppi mikä ei ole oikeastaan edes hirveän harvinainen. Urheilijoissa, artisteissa ja ihan työelämässäkin on tällaisia henkilöitä jotka addiktoituvat helposti siihen mitä tekevät ja lopputuloksena elämä ei ole kovin hyvin tasapainossa kun kaikki on ns. yhden kortin varassa. Addiktoitumisen aste ei ole vakio, kuten tästä Rupposen tarinasta huomaa. Olisi vähättelyä verrata Rupposen addiktoitumisen astetta näihin äsken mainittuihin.

En tarkoita addiktoituvaa ihmistyyppiä (vaikka vertasinkin alkoholismiin), vaan sellaisia adrenaliininarkkareita joille normi elämä ei "riitä" ja jotka kaipaavat jännitystä elämäänsä. Joillekin ihmisille riittää elämä missä istutaan päivät avokonttorissa ja vapaalla sitten vaimon kanssa mätsäävissä tuulipuvuissa käydään vähän sauvakävelemässä tms. ja päivän jännittävin hetki on Prismassa ruokaostoksilla käynti. Sitten taas toisten on pakko harrastaa vuoristokiipeilyä, laskuvarjohyppyä tms. jotta adrenaliini virtaa ja elämä tuntuu joltain.

Pitäisi ensin määrittää että mitä tarkoittaa olla "solid" arjessa. Mutta jos nyt ajatellaan sen minimitasolla tarkoittavan yhteiskuntakelpoista kansalaista; Rupponen kuvaa
kirjassa olevansa asunnoton, työtön, luottotiedoton, kouluttamaton ja yksinäinen vanhus (s 127). Käy myös ensimmäisen Ukraina stintin jälkeen raksalla töissä Malmilla ja joutuu syömään hirveästi särkylääkkeitä sun muita pysyäkseen toimintakykyisenä. Ei tarvitse olla ennustaja voidakseen sanoa että tuollaisella elämäntyylillä ei erittäin todennäköisesti vanhuuseläkepäiviä nähdä vaikka ei enää rintamalle lähtisikään.

Olla "solid" arjessa vaatii vähän erilaisia ominaisuuksia kuin olla "solid" rintamalla. Rupponen kertoo kirjassa (s 118) kun karkaa työhaastatteluun sairaalasta ettei ole ikinä täyttänyt työhakemusta, tehnyt CV:tä tai ollut virallisessa työhaastattelussa. Vähemmän yllättäen hän ei sitten sitä työpaikkaa saa mikä toki johtuu ehkä enemmän siitä kokonaistilanteesta kuin siitä että se on hänellä ensimmäinen kerta virallisessa työhaastattelussa. Jokatapauksessa pointtini on että ei se ole noista lähtökohdista enää kovin helppoa ponnistaa yhteiskuntakelpoiseksi kansalaiseksi kun ei ole käytännössä koskaan elänyt "normaalia" arkea. Mitä se "normaali arki" sitten kenellekin tarkoittaa on toinen asia mutta ei mennä nyt siihen.

Mulla on vielä n. 100 sivua kirjasta jäljellä mutta nyt voi jo sanoa että pätkät urheilu urasta ja sotilasurasta ovat inspiroivaa luettavaa. Kaikki mikä on siinä välissä ja missä ollaan ns. "normaalissa arjessa" on taas surullista luettavaa.

Hain takaa sitä, että olla "solid" noissa erikoisjoukkoporukoissa tarkoittaa sitä miten tyypin voi luottaa hoitavan sovitut jutut oikein ja ilman perään katsomista. Samanlaista asennetta pitäisi olla myös arjessa.

Näen itse tuon myös niin, että Rupponen on käynyt pohjalla ja nyt menee paremmin. Välillä on ollut myös jaksoja milloin hän on käynyt raksalla töissä yms. ja elänyt normi arkea. Minusta sinä näet tilanteen siten, että kun on joskus mennyt huonosti, niin menee aina jatkossakin. Rupposella on nyt kuitenkin lupaava kirjailijanura ja ehkä jopa kuvataiteilijan urakin vielä. Olen aina arvostanut suuresti tyyppejä jotka pystyvät uusiutumaan ja luomaan uuden identiteetin itselleen. Ei tilanne ole minusta ollenkaan niin synkkä. Jos mietitään synkkää kohtaloa, niin sellainen on esim. tuo Marko Savolaisen tilanne.

 

[AndyS]

Erikoinen ilmiö kun nuorehkot eli alle 50v ja suurelle yleisölle tuiki tuntemattomat suuruudet kirjoittelee itsestään elämänkertoja. Mitenkään Rupposen kirjaan en tässä viittaa vaan kummastelen trendiä.

1980-luvulla urallaan Rupposeen verrattava ammattinyrkkeilijä joka olisi käynyt jossain Afganistanissa sotimassa, ei varmasti olisi saanut kustannussopimusta WSOY:lle tai Weilin+Göösille, mutta nykyään se on helpommin mahdollista pienkustantamoiden kautta.

Suomessa julkaistujen kirjojen määrä on viime vuosikymmeninä lisääntynyt merkittävästi. Tämä siitä huolimatta, että aikoinaan jopa yli puolet kirjanimikkeistä kattaneiden oppikirjojen määrä on romahtanut. Muiden kirjojen määrä on siis kasvanut vielä paljon enemmän kuin pelkkä kirjojen kokonaismäärä.

Kun kaikkia kirjoja julkaistaan enemmän ja pienemmällä kynnyksellä, ilmestyy elämäkertojakin nykyään muistakin ihmisistä kuin presidenteistä ja olympiavoittajista. Siitä tämä ilmiö johtuu.

 

[Hoitsu87]

Itse kyllä tykkään että ihmisistä joilla on erikoinen tarina kerrottavanaan, kertoo sen. Valtiomiestason elämänkerrat ei läheskään aina napostele. Mikrohistoria kunniaan.

 

[Mäkisen Tero]

Erikoinen ilmiö kun nuorehkot eli alle 50v ja suurelle yleisölle tuiki tuntemattomat suuruudet kirjoittelee itsestään elämänkertoja. Mitenkään Rupposen kirjaan en tässä viittaa vaan kummastelen trendiä.

Eläneet kovaa elämää ja voi olla fiilis että kuolevat ennen 60v. Ja on kertynyt tarinaa kun on tehty asioita.
Varsinkin kun itse kirjoittaa niin vaikea kuvitella että +70 v saa mitään paperille

 

[wer12]

Eläneet kovaa elämää ja voi olla fiilis että kuolevat ennen 60v. Ja on kertynyt tarinaa kun on tehty asioita.
Varsinkin kun itse kirjoittaa niin vaikea kuvitella että +70 v saa mitään paperille

Kirjahyllystä löytyy yks "fiktiivinen" kirja turkulaisesta douppimyyjästä, jotenki ajatellut että sun tai erään toisen nimimerkin täällä kirjoittama, jostakin jäi tää käsitys.

 

[rampe68]

Täähän menee nyt ihan keittiöpsykologisoinniksi ja maalikko profiloinniksi. Ittellä eepos vielä pahasti kesken mutta haluaisin muistuttaa tekstin tulkintoja yleisesti ottaen olevan niin paljon kun on lukijoitakin ja oman tulkinnan faktaksi nostamisen ja toisen henkisen kapasiteetin kyseenalaistminen tämän tulkinnan pohjalta yleensä kyllä kertoo enemmän kyseenalaistajasta kuin kyseenalaistetusta. Ainakin omasta mielestä.

Niinkö; Rupposen saa siis ihan vapaasti maalittaa ja hänen henkistä kapasiteettiaan kyseenalaistaa?

Btw: maallikkoprofilointi on yhdyssana

 

[AndyS]

Onko joku nyt siis kehottanut lähettämään Rupposelle vihapostia tms.? Vai mikä juttu tuo maalittamissyytös oikein on?