Keskustelun aloittaja osui äärimmäisen ajankohtaiseen aiheeseen, sillä nyt kun kestävyysvaje on Suomessa yli seitsemän miljardia, niin on selvää, että myös sosiaaliturvajärjestelmä tulee varmasti joutumaan tämän vuosikymmenen aikana remonttiin. Toivon kuitenkin, ettei siirtymä ole jf1:n ehdottamaan perustulon suuntaan, joka kuitenkin loppupeleissä ruokkisi vain downshiftaamista sekä "sähkö tulee töpselistä" - tyylistä ajattelua. Oikeudenmukainen lähtökohta on kuitenkin se, että jos ei mitään tee, niin ei myöskään mitään saa.
Useimmille lienee selvää, että nykyinen järjestelmä on luonteeltaan läpimätä sillä se mahdollistaa vaihtoehtoisen pitkäaikaistyöttömyyden. Vastikkeeton tuki (se, että pitää nostaa perseensä penkistä ylös ja mennä sossuun täyttämään paperi ei ole vastike) on iso syrjäytymisen syy. Jos ei tee muuta kuin makaa sohvalla, vetää bisseä ja syyttää yhteiskuntaa siitä, ettei työtä saa ja ottaa uhrin aseman, niin lienee selvää, että tuollaiseen maailmaan helposti jämähtää. On toki totta, että itse valittujen syiden lisäksi on kasa erinäisiä syitä, jotka eivät ole olleet henkilöstä itsestään riippuvaisia ja ovat osasyynä syrjäytymiseen. Esimerkiksi lapsuus väkivaltaisten alkoholistivanhempien seurassa, koulukiusaaminen ja teiniraiskaus eivät varmasti anna hirveän hyviä eväitä menestyksekkäälle työuralle. Voidaan silti kyseenalaistaa se, että onko paras ratkaisu tähän se, että rahaa syydetään vuodesta toiseen tilille ja odotetaan, että ihminen nostaa itsensä suosta ylös oli syrjäytymiskierre lähtenyt sitten itsestä tai jostain tragediasta.
Jos itse olisin politiikassa mukana, niin heittäisin haaveilut perusturvasta ynnä muusta vastaavasta romukoppaan ja lähtisin aivan toisenlaisesta lähtökohdasta liikkeelle. Ensinnäkin mielestäni paras malli saataisiin aikaan kaksijakoisella työttömyysjärjestelmällä. Olisi ensinnäkin a) lyhytaikainen työttymyystuki ja b) työllisyyshuolto. Pitkäaikaista työttömyysturvaa ei olisi. Avaan tätä ideaa hiukan seuraavaksi:
Lyhytaikainen työttömyysturva olisi hyvin paljon nykytyyppinen järjestelmä. Väliaikaiseen työttömyyteen väliaikaista rahallista tukea ja tuen määrä sopeutetaan henkilökohtaiseen tilanteeseen. Lähtökohta on se, että henkilö pystyy työllistymään omatoimisesti ja työllistymiseen annetaan tukea vain pyydettäessä. Ensimmäinen kuusi kuukautta olisi vastikkeetonta. Jos henkilö ei kuitenkaan kuudessa kuukaudessa pysty työllistymään, niin alettaisiin jo hiukan silmäillä mikä on homman nimi. Jos henkilö on ollut aktiivinen haussa ja näyttää kokonaiskuvan perusteella siltä, että hän kykenee työllistymään eikä kyse ole nirsoilusta työn suhteen, niin vastikkeetonta tukea voidaan jatkaa joitakin kuukausia, maksimissaan kuusi kuukautta. Muussa tapauksessa seuraavalta kuudelta kuukaudelta 30% työttömyysturvasta on lainaosuutta, jolle määritetään korkolakiin puolivuosittain tarkistettava korko.
Jos henkilö ei vuodessa pysty työllistymään, niin hän ajautuu tällöin työllisyyshuoltoon tai vaihtoehtoisesti voi hankkia rahoituksen jotain muuta kautta. Jos äiti tai isä maksaa elämisen, niin se on fine. Jos puoliso maksaa elämisen, niin se on fine. Jos elämä metsässä marjoja syöden maistuu, niin se on fine. Mutta jos odottaa, että yhteiskunta huoltaa kuolemaan saakka eikä mitään tarvitse sen eteen tehdä, niin se ei ole enää fine. Jos odottaa, että yhteiskunta ottaa holhoojan roolin, niin yhteiskunnan tulee käyttäytyä kuin holhooja. Emme me lapsillekaan lyö rahaa kouraan ja sano, että hommaa itsellesi asunto, ruokaa ja elä niin kuin huvittaa. Ei, heille näytetään missä heidän tulee asua, he syövät sitä ruokaa mitä heille annetaan ja he pukeutuvat niihin vaatteisiin, mitä heille ostetaan. Sen lisäksi he saavat huoltajiltaan kasvatuksen, jonka tulisi antaa heille eväät elämää varten. Nyt seuraa erittäin karkea yleistys syrjäytymisen perussyystä: kasvatus on mennyt pieleen tai se on jonkin muun tekijän vaikutuksesta häiriintynyt. Jos ihminen ei omillaan tule vielä aikuisikään mennessä eikä työtä saa tai minkä tahansa muun asian seurauksesta ajautuu myöhemmin elämässään sellaiseen tilaan, ettei enää pysty huolehtimaan itsestään, niin silloin yhteiskunnan tehtäväksi tulee puuttua tuohon ongelmaan ja hoitaa kasvatus kuntoon.
Työllisyyshuollossa syrjäytyneiden ihmisten vuokria ei enää maksettaisi eivätkä he saisi enää rahaa omien asioidensa hoitamiseen. Kyllähän sen tietää mihin se raha useimpien kohdalla kuitenkin menisi. Työllisyyshuollossa olevat asuisivat asuntoloissa, jotka sinällään voisivat olla ihan viihtyisiä. Ennen kaikkea heidän velvollisuutensa olisi kuitenkin osallistua. Asuntoloissa ei kävisi siivoojia eikä Palmia kantaisi ruokaa sisään. Vastuualuiden mukaan niin omat kuin yhteistilatkin siivottaisiin itse ja ruoka valmistettaisiin omin toimin. Yhteiskunta ostaisi korkeintaan raaka-aineita sinne ja ohjaisi sitä kautta terveelliseen ruokavalioon. Jalostajan einespizzoilla ja sokerilimuilla voi ravita sitten itsensä taas, kun on omat rahatkin käytössä. Alkoholia ei sinne myöskään tuotaisi. Ryypätä voi sitten, kun on työtä ja rahaa kustantaa se lysti. Perusvelvollisuus olisi myös osallistua kurssitusohjelmaan, joka olisi paljon perusteellisempi kuin nykyiset satunnaiset käsienheiluttelukurssit joihin työvoimatoimistoista ihmisiä ohjataan arpakuutiota heittämällä. Ohjelma laadittaisiin yksilöllisesti, jotta voitaisiin kunkin kohdalla ratkoa juuri ne ongelmat, jotka ovat ajaneet syrjäytymiseen ja estävät työllistymisen. Tästä nimi työllisyyshuolto, ei työttömyyshuolto. Jos työllistymisen estää asenne, niin sitten ohjataan sellaiseen toimintaan, että asenne muuttuu. Jos taustalla on masennus, niin hoidetaan masennusta. Jos taustalla on alkoholismi, niin pullot piiloon ja istutaan aa-kerhossa, kunnes pystytään taas työtä tekemään ilman keskikaljaa. Ja jatkuvasti haettaisiin työtä. Jos homma ei maistu, niin sitten hattu kouraan ja onnea elämään katuojassa. Ja jos mikään ei auta, niin sitten työkyvyttömyyseläkkeelle. Väitän, että tällä systeemillä saataisiin kyllä työllisyys nousuun eikä tarvitsisi enää kannustinloukuista kenenkään rutista.
Noniin, taas on maailma pelastettu.