Ajatelkaapa näin:
-Myllylä on ollut huippu-urheilija monen monta vuotta. Tulee menestystä, kuuluisuutta.
-yhtäkkiä kaikki katoaa, yhdessä ainoassa kisassa (Lahden MM-kisat)
-julkinen nolous, häpeä. Kaikki menee. Kilpa-urheilu loppuu.
Arvatkaapa tunteeko ihminen jäävänsä tällöin tyhjän päälle? Kestääkö psyyke huippu-urheilu-uran äkkinäisen loppumisen?
Vähän suhteellisuuden tajua ja empaattisuutta.
Mihinköhän tämäkin threadi on menossa? Heti pohjalle pitää sanoa, että minusta on aika ällöä touhua tuo iltapäivälehtien asialla revittely.
Mutta tätä vanhan miehen ymmärtämistä ja empaattisuutta en kyllä ymmärrä. Oletetaan että minun urani olisi ollut tällainen:
- Ensin teen hyvin kannattavaa bisnestä monta vuotta, laitan rahaa hyväntekeväisyyteen, nopeisiin autoihin ja paistattelen iltapäivälehtien lööpeissä. Menestystä ja kuuluisuutta.
- Yhtäkkiä selviää, että bisnekseni on ollut rahanpesua, verohuijauksia sun muuta.
- Julkinen nolous, häpeä. Kaikki menee. Bisnesura loppuu.
Löytyisikö vanhalta mieheltä tässä tapauksessa empaattisuutta?
Olisihan Myllylä voinut välttää tuon julkisen häpeän tekemällä toisenlaisia valintoja. Saattaa tosin olla, että sitten sitä menestystä ja kuuluisuutta ei olisi alun perin niin paljon tullutkaan.
Miksi pitäisi olla empaattinen ihmistä kohtaan, joka on omaa etuaan tavoitellakseen käyttänyt kiellettyjä menetelmiä ja jäänyt siitä kiinni? Vai pitäisikö uskoa, että Suomea siinä vain haluttiin viedä maailmankartalle? Varmaan Kimikin haluaisi vaihtaa Ferrarille sen takia, että Suomeen saataisiin lisää italialaisia turisteja, ei sillä rahalla ja omalla menestyksellä ole niin väliä.