Kommentti näihin anekdootteihin tapauksista, joissa lääkäri erehtyi ja valitsi väärän hoitolinjan: pitäis ymmärtää, et se ratkaisu tehdään sillä hetkellä parhaan saatavissa olevan tiedon mukaan, johon vaikuttaa juurikin ihmisen sairaudet ja muu tausta elämäntilanteineen. Todennäköisyyksillähän tässä pelataan, siksi esimerkiksi nyt ollaan toitotettu > 70-vuotiaille, että pysykää kotona - sairastuminen on todennäköisesti vaarallista ikäihmiselle verrattuna nuorempaan terveeseen ihmiseen. Resurssit on rajalliset ja jokasta ihmistä ei yksinkertaisesti voi tutkia päästä varpaisiin.
Mä sain aikanaan väärän diagnoosin yleislääkäriltä. Meni kolme vuotta hoitoa ja seurantaa hukkaan, koska mies ei osannut määrätä oikeita tutkimuksia (lähellä se kyllä liippas, mut ei ihan riittänyt). Nuori naislääkäri (epävarmuuttaan?) laitto mut sit lopulta eteenpäin erikoissairaanhoitoon, jossa osattiin tehdä oikeat tutkimukset ja sain diagnoosin. Syynä tähän kaikkeen oli mun ikä, kun lääkäri ei pitänyt todennäköisenä, että mun ikäisellä vois olla kyseinen sairaus. Vitutti ja teki mieli vääntää se mieslekuri solmuun. Vahinkoa ei kuitenkaan tapahtunut, kun sairaus ei ollut edennyt diagnosoimattomuudesta huolimatta.
Sain paskaa hoitoa ensin, mut ei tollasten perusteella pidä tuomita koko ammattikuntaa. Sillon pitäis olla tilastollista näyttöä, että Suomessa saa paskaa hoitoa. Näinhän se ei ole, vaan vuodesta toiseen hoidon laatu on korkealla. Yksityisellä saa toki nopeasti haluamansa palvelun, muttei välttämättä hoitoa, joka on tarpeellista. Muistakseeni jollain 5000 eurolla saa sellasen kattavan analyysin omasta terveydestä, jossa räplätään kaikki persereiästä geeneihin. Onko se tarpeellista? Suurimmalle osalle tuskin.