Mä ainakin itse olen tehnyt sen väärän valinnan joskus 11- tai 12-vuotiaana, kun kokeilin tupakkaa ensimmäinen kerran. Olisi ilmeisesti jo sen ikäisenä pitänyt tajuta, etten voi kokeilla, koska johtaa minulla tulevaisuudessa ongelmiin. Aika kova vaatimus tuon ikäiselle mielestäni.
Kyllä ainakin itsellä se ongelmallinen ja vääristynyt suhtautuminen päihteisiin ja lääkkeisiin on syntynyt tosi nuorena, eikä silloin voinut ymmärtää riippuvuuksien mekanismeista tai voimakkuuksista mitään, saatika sukurasitteista/geneettisistä alttiuksista.
Alkoholi oli teini-ikäisenä mahtava ja hauska juttu, ja tupakka ja nuuska olivat enemmänkin automaatio kuin harkinnanvarainen asia meidän porukassa. Siihen kun yhdistyi 17-vuotiaana määrätty bentsodiatsepiini-lääkitys paniikkioireiluun, niin lähtökohdat olivat jo ennen täysi-ikäisyyttä hyvin perseellään.
Opiskelu, työnteko, parisuhde ja treenaaminen olivat kuin käsijarru itselläni siihen, että nuorena aikuisena ja melko pitkäänkin käyttö oli näennäisesti hallinnassa. Ahdistusta pyrin hoitamaan kaikin muin keinoin, mutta pakko väittää, että KAIKILLE on olemassa se kynnys, jolloin elämä on niin vituillaan ja kun mikään muu ei auta, ovat vaihtoehdot joko lääkkeiden/päihteiden väärinkäyttö tai itsemurha. Jokaiselle meille on olemassa "saturaatiopiste", jossa muita vaihtoehtoja ei enää ole. Tämä siis usein kaiken saadun avun jälkeen. Kun sen kaiken avun jälkeenkään elämällä ei ole mitään muuta annettavaa kuin tuskaa ja surua. Sellaista ei vain yksinkertaisesti voi jaksaa. Se, missä vaiheessa ongelmia turvaudumme äärimmäisiin keinoihin, vaihtelee tietysti todella paljon.
Ihminen on joskus uskomattoman hyvä valehtelemaan muiden lisäksi myös itselleen. Itse kielsin ja vähättelin ongelmaa todella pitkään. Se oli mahdollista varmaan juuri siksi, että elämä pysyi pääasiassa "liian hyvin" hallussa. Ei ollut mitään juomaputkia tai narkkaamista. Mutta sitten kun elämässä meni liian monta asiaa liian vituiksi, ajautui sitä pikkuhiljaa tilanteeseen, jossa siedettävän olon sai enää päihteillä. Niistä ei todellakaan saanut mitään kicksejä tai hyvää oloa, vaan ne pitivät jotenkin kiinni siinä, että elämää pyrki jaksamaan.
Läheisten huoli ja kehoitukset hakeutua hoitoon eivät enää auttaneet, vaan kieltäminen oli jo ihan patologista ja oli tietyllä tapaa jo irti realiteeteista, kun luuli kykenevänsä pääsemään irti yksin. Lopulta jostain tuli se ymmärrys, että en pysty tähän ilman ammattiapua ja hakeuduin hoitoon.
Nyt olen yli vuoden ollut ilman mitään päihteitä ja lääkkeitä, ja näin jälkikäteen tuo aika tuntuu aivan sumulta, enkä pysty käsittämään tai itselleni selittämään tai järkeistämään, miten tilanne saattoi siihen pisteeseen ajautua. Todella pitkä häpeän ja huonommuuden tunteen käsittely tässä on meneillään, ja tie sen suhteen on varmasti pitkä. Mutta sen kuitenkin tunnistan, että olot ja elämä olivat silloin tilanteessa, että päihteet olivat omalla kohdallani kaikessa kauheudessaan parempi ratkaisu, kuin muut, paljon lopullisemmat ratkaisut.
Mutta tie päihdeongelmaiseksi ja siitä ulos ei ole mikään hirvittävän yksiselitteinen, yksinkertainen tai helppo tie käydä läpi...
