Läheisen kuolema

[Anonymity]

yusuplus:

Osanottoni. Nämä ovat raskaita paikkoja, joille ei kuitenkaan mahda mitään. Haluan itse uskoa siihen, että jokaisella meillä on aikansa ja paikkansa. Koen että asia on silloin helpompi hyväksyä.

Multa on kuollut aika monta lähipiirin ihmistä, joista ensimmäisenä isä 20 vuotta sitten. Se oli täysi yllätys, sillä en osannut pelätä,että 46-vuotias mies kuolisi tosta vaan. Itse otin saikkua muistaakseni viikoksi. Pyysin myös lääkäriltä nukahtamistabletteja pienen määrän, joita en muuten käyttänyt. Tuntui, että nukkuminen oli vaikeaa ja halusin, että saisin välillä mahdollisuuden levätä.

Olen ollut työssäni paljon kuolleiden omaisten kanssa tekemisissä ja nykyään neuvonkin heitä hakemaan halutessaan jotain nukahtamistabletteja siihen alkuvaiheeseen, sillä suru on vielä raskaampaa kestää, kun on aivan väsynyt ja joitakin käytännön asioita pitäisi kuitenkin jaksaa hoitaa. Kannattaa myös huolehtia siitä, että muistaa ja yrittää syödä vaikka väkisin. Jos muu ei mene alas, niin yritä syödä edes jotain keittoruokaa vaikka väkisin.

Kyllä minäkin itkin, mutta en loppujen lopuksi kauheasti. Tunsin siitä etten itkenyt, huonoa omaatuntoa. Ajattelin, että ettenkö rakastanut isää tarpeeksi? Näin jälkikäteen ajateltuna se oli ihan turhaa, sillä jokainen suree tavallaan. Monet tosiaan tuntevat syyllisyyttä läheisen kuoleman jälkeen. Se on melkoisen turhaa suurimmassa osassa tapauksissa. Tässä kohtaa sanon sen, mitä totesin aikaisemminkin - jokaisella on aikansa ja paikkansa.

Minun tapani surra on se, että puhuin paljon isästäni. Muistelisin, että varmaan ekan vuoden-pari mietin isääni joka päivä, mitä en tehnyt silloin, kun hän oli vielä elossa. Vieläkin isä tulee välillä mieleen mieleen ja toisinaan tulee ikävä. Isä-lapsi-kohtausten näkeminen elokuvissa herkistää. Viimeksi viime yönä näin hänestä unta, että hän makasi ruumishuoneella peittojen alla ruumiinavaukseen menossa ja minulla oli mahdollisuus katsoa häntä, mutta en halunnut. Ajan kanssa pahin suru muuttuu sellaiseksi "lempeäksi" kaipaukseksi ja mieleen tulee usein niitä kivoja muistoja.

Toisaalta jos ei ole ollut toisen kanssa kauheasti tekemisissä, voi tulla sellainen ahdistava jossitteluvaihe. Olisiko pitänyt olla enemmän tekemisissä? Olisiko pitänyt antaa anteeksi? Olisiko pitänyt pyytää anteeksi? Olisiko pitänyt sanoa, että rakastan? Olisiko jotain asioita voinut tehdä toisin? Ristiriitaisia tunteita saattaa kokea myös silloin, kun vainaja ei ole osannut eläissään hoitaa vaikkapa isän/äidin velvollisuuksia hyvin ja häntä kohtaa tuntee kaunaa.

Kun annat itsellesi luvan surra ja tuntea, surutyö pääsee etenemään. Laitan sinulle tähän linkin, mistä näet kuinka surutyö yleensä ihmisillä etenee. Et ehkä tajua sitä surun aikana, mutta ehkä surutyön jälkeen voit tunnistaa näitä tunnetiloja: http://lindell.netmission.fi/kuolema.htm

Pelottavaa voi olla myös se, kun pitää alkaa hoitamaan käytännön asioita, joita ei ehkä ennestään tajua mitään. Pitää hoitaa hautausjuttuja, perunkirjoitusasioita jne. Toisaalta itse koin, että nämä asioiden hoitamiset auttoivat sen pahimman alkushokin aikana, kun oli pakko keskittyä muuhunkin. Sen jälkeen, kun kaikki nämä jutut ovat ohi, se suru saattaa lyödä kasvoille kovemmin, kun ei enää ole muita asioita, joihin keskittyä.

Tämän takia ehdotankin, että yritä lähteä välillä kotoa pois. Tapaa kavereita ja tee asioita, mitkä tuntuvat kivoilta. Kivan tekemisestä ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, sillä aivot tarvitsevat välillä lepoa siitä suremisesta. Juttele kavereiden tai läheisten kanssa, jos tuntuu pahalle. Ja isänne läheiset - tukekaa ja auttakaa toisianne tarpeen mukaan. Pitää kuitenkin muistaa se, että ette voi olla toistenne terapeutteja. Jokaiselle pitää suoda oma tila surra. Jos tulee oikein hankalaa, niin kannattaa hakea ammattiapua vaikka työ- tai kouluterveydenhuollon kautta. Ulkopuoliselle ammattiauttajalle on välillä helpompi puhua, koska ei tarvitse välittää kenenkään tunteista. Saa olla esim. vihainen, jos haluaa (viha on täysin normaali tunne surutyössä).

Käytännön asioiden hoitaminen on sitten oma juttunsa. En tiedä, kuka teillä alkaa niitä hoitamaan, mutta jos tarvitset jotain apuja/neuvoja, niin voin yrittää parhaani mukaan auttaa. Laitat vaan privaa tai viestiä täällä, niin voimme olla yhteydessä esim. sähköpostitse. Ymmärrän oikeuslääketieteellisen ja vähän lääketieteellisenkin kuolemansyyntutkinnan päälle. Lisäksi ymmärrän suuntaa-antavasti, kuinka kuoleman jälkeen kannattaa lähteä etenemään hautaus-ja perunkirjoitusasioissa.

Netistä löytyy myös apuja, joista tässä esimerkkejä:

http://www.hautajaiset.net/yleista-tietoa/ohjeita-vainajan-omaisille.html
http://www.hautaus-mononen.fi/?s=3hautauksesta
http://www.hok-elannonhautauspalvelu.fi/hautausta-jarjestavalle/
http://www.nordea.fi/sitemod/upload...vantage_customer/fin_HSI390_Kuolinpesa_FI.pdf


Jaksamista sinulle ja läheisillesi! :haart:

 

[vaahtokarkki]

Miten te muut olette edenneet tälläisessä tilanteesta eteenpäin? Kannattaisiko yrittää jatkaa jotain rutiineja vähän väkisin vai surran aivan kaikessa rauhassa? Heti helpottaa, kun tekee jotain muuta tai saa ajatukset hetkeksi pois, mutta en halua siirtää surua mihinkään. Pitää koittaa lääkärin kanssa varmaan puhua noista "hässäköistä".

Osanottoni:(

Muistan oman isän kuolemasta ehkä tärkeimpänä sen, että etsiydy sellaisten ihmisten seuraan, jotka kestää sen että suret. Mutta kuten muutkin ovat sanoneet, ota surua vastaan sen verran kuin pystyt kerralla käsittelemään. Ihan koko asian hirvittävyys kerralla musertaa alleen ja estää hengittämisen. Mutta älä tosiaan siirrä sitä loputtomiin, se kostautui vuosien päästä. On tärkeää uskaltaa surra suru loppuun, vaikka se on todella rankkaa.
Jos sua auttaa että pysyt töissä, pysy, itse en ottanut yhtään vapaata, koska mua helpotti, että oli pakko mennä töihin ja yrittää keskittyä välillä ihan muuhun. Kandiseminaariin pyysin lykkäystä, sitä en vaan pystynyt silloin tekemään. Anna itsellesi lupa romahtaa ja surra, sun ei ole pakko jaksaa. Mutta jos rutiinit tuntuu auttavan, pidä ne. Mutta niitäkään ei ole hetkeen pakko jaksaa.
Kaikki ne tunteet jotka tulee, kuuluu normaaliin surun käsittelyyn, shokki, syyllisyys, viha, ne kaikki tulee ennen hyväksymistä. Ja hyväksyminen ei välttämättä tule ihan pian.
En tiedä oliko tässä edes mitään uutta, mutta ehkä halusin sanoa, että älä tee kuten minä tein, vaan käsittele se pikkuhiljaa kokonaan pois äläkä jää yksin.

 

[yusuplus]

Kiitos osanotoista, tsempeistä ja neuvoista. Tää koko tilanne tuli vaan vähän turhan pahaan paikkaan. Pienin askelin...

 

[yusuplus]

Joo eipä tässä ole päivääkään mennyt, että ei olisi faija ollut mielessä. Fiilis on "yllättävän" hyvä, vaikka kaipuu ja suru tuolla takaraivossa aika ajoin kolkutteleekin. Noi unet faijasta on kyllä välillä aika hämmentäviä. Just toissapäivänä unessa faija oli kuollut, mutta oli jotenkin mystisesti herännyt henkiin. Eipä näistä tule kenellekkään puhuttua. Jotenkin pidän tätä sellasena omana "matkana", jonka suoritan ja suren yksin.

 

[Nikula]

Joo eipä tässä ole päivääkään mennyt, että ei olisi faija ollut mielessä. Fiilis on "yllättävän" hyvä, vaikka kaipuu ja suru tuolla takaraivossa aika ajoin kolkutteleekin. Noi unet faijasta on kyllä välillä aika hämmentäviä. Just toissapäivänä unessa faija oli kuollut, mutta oli jotenkin mystisesti herännyt henkiin. Eipä näistä tule kenellekkään puhuttua. Jotenkin pidän tätä sellasena omana "matkana", jonka suoritan ja suren yksin.

Oma isä kuoli vähän yli 3v sitten. Vieläkin asiaa miettiessä saa kyllä tunteet pintaan, eikä se varmaan koskaan siitä muutu. On vain jatkettava eteenpäin, ja vaalittava niitä hyviä muistoja.
Itekki nään vielä randomisti unia faijasta. Useimmissa on kaikki ihan normaalisti, eikä unessa muista että henkilö on koskaan kuollutkaan, sitten taas aamulla sen muistaa.

Tsemppiä sinne jatkoon, keskity elämän pieniin iloihin ja nauti jokaisesta päivästä ja hetkistä läheiten kanssa. Koskaan ei tiedä kenet näet viimeistä kertaa.

 

[Medal]

Osan otot jokaiselle tässä topcissa jonka läheinen on kuollut!
Oma mummoni kuoli pari kesää takaperin, olihan se raskas paikka, mutta kyllä siitä selvittiin.. Tänä vuonna kuollut jo kaksi kaveria.. toinen kuoli tän vuoden alussa sairaskohtaukseen kesken koulun oppitunnin, sairasti diabetesta. =(
Tästä kun alkoi päästä melkein yli, niin toinen kaveri hyppäsi junan alle alle kuukausi sitten, en olis ikinä uskonut. Noh, sellaista se on.

 

[NGV]

Osan otot myös täältä jokaiselle jonka läheinen on nukkunut pois. Itse viime keväänä huomasin olevani ns. valinnan äärellä, kun isoisäni nukkui pois. Valintana oli a) kohdata suru ja surra kaiken härdellin keskellä tai b) paeta suru prosessia yms. tekemiseen. Vaihtoehto b olisi ollut paljon helpompi, ainakin lyhyellä tähtäimellä, pitkällä olisin vain pissanut omaan nilkaani. Huomasin, että olisi ollut helppoa paeta surua yms. jota tulee tuommoisessa tilanteessa tekemiseen eli uppoutuu johonkin totaalisesti ja vaan "unohtaa". Onneksi en valinnut tuota, koska jossain vaiheessa olisin kuitenkin tullut tilanteeseen, että tuo suru prosessi pitää käydä läpi. Mitä nopeammin sen aloittaa, sitä parempi. Jos sitä vaan lykkää ja lykkää niin se tulee sitten nurkan takaa jossain tilanteessa ja on 5 x pahempi prosessi käydä läpi kuin, että sen kohtaisi heti. Tässä oma pieni miete asiasta.

 

[idah123]

Mun ukki kuoli 2,5 vuotta sitten, oli sairastellut ja 83 vuotiaskin jo. Koskaanhan ei vanhan kansan ihmiset valittanut tai kertonut meille nuoremmille mistään, mut ekan kerran heräsi epäilys lähestyvästä lähdöstä, kun kerran soitin mummolaan (välimatkaa siis reilut 200km) ja yllättäen ukki halusikin puhua puhelimessa vaikka yleensä se oli aina mummon heiniä. Tuli outo tunne, tiiän nyt, että ukki tiesi jo. Seuraavan ja viimeisen kerran soitin, kun ukki oli sairaalassa, sydän oli reistaillut, samana iltana se sitten kuolikin rauhassa nukkuessa. Ensin harmitti, kun en ollut sanonut puhelimessa "rakastan", mutta sit tajusin, että kyllähän se jo tiesi sen, koska oon ollut aina ukin tyttö. Itkin, kun iskä soitti ja kertoi, itkin myös hautajaisissa, mutta enempää ei ole tarvinnut tihrustella, koska ukki sai elää pitkän ja hyvän elämän, ja kuollakin, kuten halusi, saappaat jalassa täysissä järjissään <3

 

[osku]

Ihmisiä tulee ja menee.

 

[Vensku123]

Ihmisiä tulee ja menee.

Yusulle osanotot ja tsempppiä.
Mulle kuoli yksi erittäin läheinen ihminen kauan aikaa sitten 20vuotiaana, edelleenkin tulee pala kurkkuun säännöllisesti kun ajattelen häntä.. Mä yritin sillon siirtää surua syrjään tekemällä helvetisti asioita ja dokaamalla, itkenyt en käytännössä tuolloin yhtään.. Olo oli vaan perhanan usvainen ja tyhjä, koko ajan piti tehdä jotain. Kuolleen henkilön haudalle en pystynyt kuvitellakkaan meneväni tuolloin.. Joku 6-7kk kuolemasta niin romahti, olin menossa töihin ajoinkin haudalle itkin ja kerroin kivelle miten tärkeä tää henkilö oli mulle, Jäin tuosta saikulle olin aivan finaalissa henkisesti ja ruumiillisesti.. Tän jälkeen oikeastaan alkoi mulla vasta toipuminen, pikkuhiljaa kyseisen ihmisen ajattelu alkoi muuttua siihen suuntaan ettei enää tullut ensimmäisenä ajatus että nyt hän on kuollut en koskaan näe häntä enää, vaan alkoi tulemaan niitä hyviä muistoja mieleen, alkoi ns hyväksymään tuon Oskun kirjoittaman erittäin karun elämän faktan..

edit: melko jännää tän kirjoittaminen sai taas kyyneleet silmiin, Ikävä ei varmasti häivy koskaan mutta nyt sentään kyyneleiden sekaan tulee hymyä kun hyvät muistot ottaa vallan.

 

[Pikkuhannu]

Ihminen syntyy ja kuolee, se vaan menee niin.
Itsellä ei kuolema niin kovia tunteita ikinä ole herättänyt, työssäkin aikoinaan tuli vastaan tuoreita ja vähemmän tuoreita tapauksia.

Isoveljen lähtö oman käden kautta muutama vuosi sitten hiukan enemmän mietitytti, nyt asia tuntuu jo aivan normaalilta.

Omien lasten kuolema olisi se kova pala, toivottavasti saan itse lähteä ennen.
Toisaalta sen verran sosiaalisesti erakkoluonne olen, että en juurikaan ole päivittäin tekemisissä kuin oman perheen kesken, muiden kanssa ei niin syvää suhdetta ikinä tule, että yöuniani jonkun ns. puolitutun kuoleman vuoksi menettäisin.

 

[japa]

Jep nyt menee asia taas läheltä. Isä sai viikko sitten laajamittaisen aivoverenvuodon. Oli aika vitun vaikeaa katsella sitä teholla kaikissa laitteissa sekä muutenkin se tehon toiminta ja tilanteet pisti miettimään. Isä on edelleen elossa mutta viellä ei voi mitään sanoa että selviääkö vai ei. On kuitenkin käynnyt hereillä ja jotenkin tolkkua jutuissa mutta ainakin vasenpuoli halvaantunut ja todennäköisesti paljon muutakin vaurioita. Viikon olen nukkunut huonosti,syönnyt huonosti ja miettinyt syntyjä syviä. Jotenkin viime yönnä pamahti mieleen että isä oli 26v kun synnyin. Nyt olen 40 ja isä 66. Jotenkin tuo sai voimaan itseni pahoin että isän aika ei viellä olisi sekä itse saatan olla jo 26vuoden päästä kuollut. Huoh ei vaan enää jaksa...

 

[Japetius]

Oikeastaan pitkään tehny jo mieli ottaa osaa tähän keskusteluun. Kokemuksia läheisten kuolemista on, liikaakin jo.

Tässä 18 vuoden iän aikana olen menettänyt isomummon ja -papan, papan, läheisen sukulaisen, joka oli äitini serkku, isäni ja hänen molemmat veljensä, enon sekä pari läheistä kaveria.

Jotenkin sitä ajan myötä turtuu. Vaikka joka kerta on erilainen, niin suht tiheällä tahdilla tulevat tapaukset on jollain tavalla vaan "koventanut" ulkokuoren niin, ettei asioita enää edes jaksa pohtia syvällisemmin.

Viime syksynä enoni kuoli, suht hämäräperäisesti. Mahdollisuus tähän oli kuitenkin jo pitkään ollut, johtuen elämäntavoista, joita en nyt tässä rupea sen enempää avaamaan.

Eilen sain kuulla setäni, eli isäni veljen kuolleen. Reilu kymmenen vuotta sitten isäni kuoli ja se oli tottakai mummolle kova pala - oman lapsen menetys on ehkä hirveintä, mitä voi kuvitella. Viisi vuotta tästä ja toinen velipojista kuoli ja mummo joutui kokemaan saman surun ja tuskan yhä uudelleen. Nyt viimeisenkin pojan kuolema tuli, ehkä pelättykin, ja samaa prosessia käydään jälleen.. Kaikki veljistä kuolivat alta 55vuotiaina, rajua peliä. Toivon hartaasti että mummo jaksaa, 86-vuotiaan muoriskan tapauksessa, se ei ole niin kovin varmaa...

Mieli on tottakai paha, mutta niin on ollut luonnollisesti jokaisen menetyksen kohdalla. En vain enää "jaksa" ottaa surua omalle kontolleni, koska niitä on tullut niin paljon. Ei tämä minun yöunia saa menemään eikä elämää sekaisin, en tiedä pitäiskö siitä tuntea syyllisyyttä vai ei. Ehkä on vaan mun tapani surra niin, että jatkan elämää normaalisti...