- Liittynyt
- 12.11.2004
- Viestejä
- 7 755
yusuplus:
Osanottoni. Nämä ovat raskaita paikkoja, joille ei kuitenkaan mahda mitään. Haluan itse uskoa siihen, että jokaisella meillä on aikansa ja paikkansa. Koen että asia on silloin helpompi hyväksyä.
Multa on kuollut aika monta lähipiirin ihmistä, joista ensimmäisenä isä 20 vuotta sitten. Se oli täysi yllätys, sillä en osannut pelätä,että 46-vuotias mies kuolisi tosta vaan. Itse otin saikkua muistaakseni viikoksi. Pyysin myös lääkäriltä nukahtamistabletteja pienen määrän, joita en muuten käyttänyt. Tuntui, että nukkuminen oli vaikeaa ja halusin, että saisin välillä mahdollisuuden levätä.
Olen ollut työssäni paljon kuolleiden omaisten kanssa tekemisissä ja nykyään neuvonkin heitä hakemaan halutessaan jotain nukahtamistabletteja siihen alkuvaiheeseen, sillä suru on vielä raskaampaa kestää, kun on aivan väsynyt ja joitakin käytännön asioita pitäisi kuitenkin jaksaa hoitaa. Kannattaa myös huolehtia siitä, että muistaa ja yrittää syödä vaikka väkisin. Jos muu ei mene alas, niin yritä syödä edes jotain keittoruokaa vaikka väkisin.
Kyllä minäkin itkin, mutta en loppujen lopuksi kauheasti. Tunsin siitä etten itkenyt, huonoa omaatuntoa. Ajattelin, että ettenkö rakastanut isää tarpeeksi? Näin jälkikäteen ajateltuna se oli ihan turhaa, sillä jokainen suree tavallaan. Monet tosiaan tuntevat syyllisyyttä läheisen kuoleman jälkeen. Se on melkoisen turhaa suurimmassa osassa tapauksissa. Tässä kohtaa sanon sen, mitä totesin aikaisemminkin - jokaisella on aikansa ja paikkansa.
Minun tapani surra on se, että puhuin paljon isästäni. Muistelisin, että varmaan ekan vuoden-pari mietin isääni joka päivä, mitä en tehnyt silloin, kun hän oli vielä elossa. Vieläkin isä tulee välillä mieleen mieleen ja toisinaan tulee ikävä. Isä-lapsi-kohtausten näkeminen elokuvissa herkistää. Viimeksi viime yönä näin hänestä unta, että hän makasi ruumishuoneella peittojen alla ruumiinavaukseen menossa ja minulla oli mahdollisuus katsoa häntä, mutta en halunnut. Ajan kanssa pahin suru muuttuu sellaiseksi "lempeäksi" kaipaukseksi ja mieleen tulee usein niitä kivoja muistoja.
Toisaalta jos ei ole ollut toisen kanssa kauheasti tekemisissä, voi tulla sellainen ahdistava jossitteluvaihe. Olisiko pitänyt olla enemmän tekemisissä? Olisiko pitänyt antaa anteeksi? Olisiko pitänyt pyytää anteeksi? Olisiko pitänyt sanoa, että rakastan? Olisiko jotain asioita voinut tehdä toisin? Ristiriitaisia tunteita saattaa kokea myös silloin, kun vainaja ei ole osannut eläissään hoitaa vaikkapa isän/äidin velvollisuuksia hyvin ja häntä kohtaa tuntee kaunaa.
Kun annat itsellesi luvan surra ja tuntea, surutyö pääsee etenemään. Laitan sinulle tähän linkin, mistä näet kuinka surutyö yleensä ihmisillä etenee. Et ehkä tajua sitä surun aikana, mutta ehkä surutyön jälkeen voit tunnistaa näitä tunnetiloja: http://lindell.netmission.fi/kuolema.htm
Pelottavaa voi olla myös se, kun pitää alkaa hoitamaan käytännön asioita, joita ei ehkä ennestään tajua mitään. Pitää hoitaa hautausjuttuja, perunkirjoitusasioita jne. Toisaalta itse koin, että nämä asioiden hoitamiset auttoivat sen pahimman alkushokin aikana, kun oli pakko keskittyä muuhunkin. Sen jälkeen, kun kaikki nämä jutut ovat ohi, se suru saattaa lyödä kasvoille kovemmin, kun ei enää ole muita asioita, joihin keskittyä.
Tämän takia ehdotankin, että yritä lähteä välillä kotoa pois. Tapaa kavereita ja tee asioita, mitkä tuntuvat kivoilta. Kivan tekemisestä ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, sillä aivot tarvitsevat välillä lepoa siitä suremisesta. Juttele kavereiden tai läheisten kanssa, jos tuntuu pahalle. Ja isänne läheiset - tukekaa ja auttakaa toisianne tarpeen mukaan. Pitää kuitenkin muistaa se, että ette voi olla toistenne terapeutteja. Jokaiselle pitää suoda oma tila surra. Jos tulee oikein hankalaa, niin kannattaa hakea ammattiapua vaikka työ- tai kouluterveydenhuollon kautta. Ulkopuoliselle ammattiauttajalle on välillä helpompi puhua, koska ei tarvitse välittää kenenkään tunteista. Saa olla esim. vihainen, jos haluaa (viha on täysin normaali tunne surutyössä).
Käytännön asioiden hoitaminen on sitten oma juttunsa. En tiedä, kuka teillä alkaa niitä hoitamaan, mutta jos tarvitset jotain apuja/neuvoja, niin voin yrittää parhaani mukaan auttaa. Laitat vaan privaa tai viestiä täällä, niin voimme olla yhteydessä esim. sähköpostitse. Ymmärrän oikeuslääketieteellisen ja vähän lääketieteellisenkin kuolemansyyntutkinnan päälle. Lisäksi ymmärrän suuntaa-antavasti, kuinka kuoleman jälkeen kannattaa lähteä etenemään hautaus-ja perunkirjoitusasioissa.
Netistä löytyy myös apuja, joista tässä esimerkkejä:
http://www.hautajaiset.net/yleista-tietoa/ohjeita-vainajan-omaisille.html
http://www.hautaus-mononen.fi/?s=3hautauksesta
http://www.hok-elannonhautauspalvelu.fi/hautausta-jarjestavalle/
http://www.nordea.fi/sitemod/upload...vantage_customer/fin_HSI390_Kuolinpesa_FI.pdf
Jaksamista sinulle ja läheisillesi! :haart:
Osanottoni. Nämä ovat raskaita paikkoja, joille ei kuitenkaan mahda mitään. Haluan itse uskoa siihen, että jokaisella meillä on aikansa ja paikkansa. Koen että asia on silloin helpompi hyväksyä.
Multa on kuollut aika monta lähipiirin ihmistä, joista ensimmäisenä isä 20 vuotta sitten. Se oli täysi yllätys, sillä en osannut pelätä,että 46-vuotias mies kuolisi tosta vaan. Itse otin saikkua muistaakseni viikoksi. Pyysin myös lääkäriltä nukahtamistabletteja pienen määrän, joita en muuten käyttänyt. Tuntui, että nukkuminen oli vaikeaa ja halusin, että saisin välillä mahdollisuuden levätä.
Olen ollut työssäni paljon kuolleiden omaisten kanssa tekemisissä ja nykyään neuvonkin heitä hakemaan halutessaan jotain nukahtamistabletteja siihen alkuvaiheeseen, sillä suru on vielä raskaampaa kestää, kun on aivan väsynyt ja joitakin käytännön asioita pitäisi kuitenkin jaksaa hoitaa. Kannattaa myös huolehtia siitä, että muistaa ja yrittää syödä vaikka väkisin. Jos muu ei mene alas, niin yritä syödä edes jotain keittoruokaa vaikka väkisin.
Kyllä minäkin itkin, mutta en loppujen lopuksi kauheasti. Tunsin siitä etten itkenyt, huonoa omaatuntoa. Ajattelin, että ettenkö rakastanut isää tarpeeksi? Näin jälkikäteen ajateltuna se oli ihan turhaa, sillä jokainen suree tavallaan. Monet tosiaan tuntevat syyllisyyttä läheisen kuoleman jälkeen. Se on melkoisen turhaa suurimmassa osassa tapauksissa. Tässä kohtaa sanon sen, mitä totesin aikaisemminkin - jokaisella on aikansa ja paikkansa.
Minun tapani surra on se, että puhuin paljon isästäni. Muistelisin, että varmaan ekan vuoden-pari mietin isääni joka päivä, mitä en tehnyt silloin, kun hän oli vielä elossa. Vieläkin isä tulee välillä mieleen mieleen ja toisinaan tulee ikävä. Isä-lapsi-kohtausten näkeminen elokuvissa herkistää. Viimeksi viime yönä näin hänestä unta, että hän makasi ruumishuoneella peittojen alla ruumiinavaukseen menossa ja minulla oli mahdollisuus katsoa häntä, mutta en halunnut. Ajan kanssa pahin suru muuttuu sellaiseksi "lempeäksi" kaipaukseksi ja mieleen tulee usein niitä kivoja muistoja.
Toisaalta jos ei ole ollut toisen kanssa kauheasti tekemisissä, voi tulla sellainen ahdistava jossitteluvaihe. Olisiko pitänyt olla enemmän tekemisissä? Olisiko pitänyt antaa anteeksi? Olisiko pitänyt pyytää anteeksi? Olisiko pitänyt sanoa, että rakastan? Olisiko jotain asioita voinut tehdä toisin? Ristiriitaisia tunteita saattaa kokea myös silloin, kun vainaja ei ole osannut eläissään hoitaa vaikkapa isän/äidin velvollisuuksia hyvin ja häntä kohtaa tuntee kaunaa.
Kun annat itsellesi luvan surra ja tuntea, surutyö pääsee etenemään. Laitan sinulle tähän linkin, mistä näet kuinka surutyö yleensä ihmisillä etenee. Et ehkä tajua sitä surun aikana, mutta ehkä surutyön jälkeen voit tunnistaa näitä tunnetiloja: http://lindell.netmission.fi/kuolema.htm
Pelottavaa voi olla myös se, kun pitää alkaa hoitamaan käytännön asioita, joita ei ehkä ennestään tajua mitään. Pitää hoitaa hautausjuttuja, perunkirjoitusasioita jne. Toisaalta itse koin, että nämä asioiden hoitamiset auttoivat sen pahimman alkushokin aikana, kun oli pakko keskittyä muuhunkin. Sen jälkeen, kun kaikki nämä jutut ovat ohi, se suru saattaa lyödä kasvoille kovemmin, kun ei enää ole muita asioita, joihin keskittyä.
Tämän takia ehdotankin, että yritä lähteä välillä kotoa pois. Tapaa kavereita ja tee asioita, mitkä tuntuvat kivoilta. Kivan tekemisestä ei tarvitse tuntea syyllisyyttä, sillä aivot tarvitsevat välillä lepoa siitä suremisesta. Juttele kavereiden tai läheisten kanssa, jos tuntuu pahalle. Ja isänne läheiset - tukekaa ja auttakaa toisianne tarpeen mukaan. Pitää kuitenkin muistaa se, että ette voi olla toistenne terapeutteja. Jokaiselle pitää suoda oma tila surra. Jos tulee oikein hankalaa, niin kannattaa hakea ammattiapua vaikka työ- tai kouluterveydenhuollon kautta. Ulkopuoliselle ammattiauttajalle on välillä helpompi puhua, koska ei tarvitse välittää kenenkään tunteista. Saa olla esim. vihainen, jos haluaa (viha on täysin normaali tunne surutyössä).
Käytännön asioiden hoitaminen on sitten oma juttunsa. En tiedä, kuka teillä alkaa niitä hoitamaan, mutta jos tarvitset jotain apuja/neuvoja, niin voin yrittää parhaani mukaan auttaa. Laitat vaan privaa tai viestiä täällä, niin voimme olla yhteydessä esim. sähköpostitse. Ymmärrän oikeuslääketieteellisen ja vähän lääketieteellisenkin kuolemansyyntutkinnan päälle. Lisäksi ymmärrän suuntaa-antavasti, kuinka kuoleman jälkeen kannattaa lähteä etenemään hautaus-ja perunkirjoitusasioissa.
Netistä löytyy myös apuja, joista tässä esimerkkejä:
http://www.hautajaiset.net/yleista-tietoa/ohjeita-vainajan-omaisille.html
http://www.hautaus-mononen.fi/?s=3hautauksesta
http://www.hok-elannonhautauspalvelu.fi/hautausta-jarjestavalle/
http://www.nordea.fi/sitemod/upload...vantage_customer/fin_HSI390_Kuolinpesa_FI.pdf
Jaksamista sinulle ja läheisillesi! :haart: