- Liittynyt
- 1.3.2007
- Viestejä
- 1
En ole tänne juurikaan kirjoitellut, vaikka pakkista säännöllisen epäsäännöllisesti luenkin. Nyt kuitenkin kun tälläinen otsikko pisti silmään, niin ajattelin jonkinlaisen muistokirjoituksen yrittää tehdä, vaikka kyse nyt onkin vain koirasta. Ja tuskin tätä voi samalla tavalla edes verrata teidän kokemiin menetyksiin...
Tänään töistä aamuvuorosta tullessa puhelin soi ja oudolta kuulostava äiti kysyi, että voisinko tehdä sen mihin hän ei kykene. Eli viedä rakkaan koiravanhuksemme eläinlääkäriin, sille viimeiselle käynnille. Olin viimeisen neljän vuoden ajan Fellow:ta jo monesti eläinlääkärissä käyttänyt, vanhuus tuo mukanaan monet vaivat. Ja kyllä tämä oli tiedossakin, oli hyvin epätodennäköistä että hän enää seuraavaa kesää näkisi.
Kevät 1998
Perheemme päättää, että koira pitää saada. Äitini on hieman ajatusta vastaan, mutta myöntyy lopulta. Koira tulee siis minun ja siskoni hoidettavaksi. Itse olen kymmenvuotias ja siskoni kahdeksan. Siskoni luki kovasti koirakirjoja ja mietinnän jälkeen ajattelimme käydä katsomassa Papiloneja ja Phaleneja. Tarkoituksenamme oli ottaa luovutusikäinen pentu, mutta siskoni ihastuu vajaan puolentoistavuoden ikäiseen uros phaleneen. Kasvattajan mukaan sillä on ollut jo aikaisemmin kaksi omistajaa, molemmat ovat pitäneet sitä huonosti. Toinen jopa potkinut ja jälkimmäinen laiminlyönyt hoitoa ja ilmeisesti tukistanut sitä korvasta niin kovasti, ettei sen toinen korva phalenen ominaiseen tyyliin enää nouse korkealle pystyyn. Päätimme varmistaa, ettei tämä koira joudu enää kärsimään vaan se tulee meille ja pidämme siitä hyvän huolen.
Fellow on todella arka ensimmäiset viikot, mutta alkaa pian asettua kodiksi. Pieni koira jaksaisi leikkiä vaikka koko päivän. Ahkerasti sitä kyllä ulkoilutetaankin. Meni kuitenkin melkein neljä vuotta että se luotti meihin täysin. Ei se meitä pelännyt, mutta tuntui että se uskoi alituisesti meidän hylkäävän hänet.
2000-2007
Pienenä seurakoirana Fellow on kaikkialla mukana. Lapsuuden kesälomamatkat, sukulaisvierailut, lähes kaikki nykyiset kaverit olen saanut koiran ollessa osa elämää. Se on ollut mukana surullisina ja iloisina aikoina. Se rakasti autossa olemista, sillä oli oma pieni sänky auton takapenkillä, koska sen oli aina päästävä mukaan autoilemaan. Toisinaan kun äiti on tullu töistä ja ollut hieman huonolla tuulella, ja on vähän korottanut ääntään ärsyyntyneenä koiran tervetuliaishaukkumisista. Niin Fellow on juossut hullunkurisen näköisesti ympäri asuntoa kauheata vauhtia, eikä äidille jää muuta vaihtoehtoa kuin ruveta nauramaan. Se on ihan oikea perheenjäsen, ei pelkkä lemmikki. Syksyllä 2007 muutan omaan asuntoon ja näen Fellowta harvemmin.
2007-2011
Ensimmäistä kertaa Fellow alkaa näyttämään vähän vanhenemisen merkkejä, ulkoillessa ei ole enää niin kova vauhti ja harmaita karvojakin alkaa jo ilmaantua. Se on silti todella eloisa vielä kolmetoistavuotiaaksi asti. Kaksitoistavuotiaana aloimme sitä käyttää säännöllisemmin eläinlääkärissä. Eturauhanen alkoi rakkoontua ja sitä muutaman kerran tyhjennettiin, kolmetoistavuotiaana todettiin kivessyöpä joka leikattiin ja siitä se toipuikin oikein hyvin. Hieman ennen Fellown neljätoistavuotissynttäreitä eläinlääkäri totesi, että Fellowlla on parantumaton munuaissairaus, hoitona oikeanlainen ruokavalio joka olisi helpompi munuaisille. Lopulta kuitenkin urean määrä veressä kasvaisi ja aiheuttaisi koiralle ruokahalun menettämistä, laihtumista, huonoa oloa, väsymystä ja lopulta jatkuvaa oksentelua.
2012
Jouluna tiesimme, että ei tässä enää kauoa ole. Ruokahalu on muuttunut satunnaisesti ja päätämme, että jos koira selvästi voi pahoin tai alkaa oksennella useammin päivässä, niin aika on koittanut.
Tänään
Äiti ja siskoni eivät halua lähteä mukaan, molemmat pidättelevät itkua. Niin kyllä minäkin, mutta paremmin kuin he, tai ainakin uskon niin. Fellow on eilisen illan aikana oksentanut kaiken mitä sille on koitettu syöttää. Tänään ei enää vesikään pysynyt sisällä. Se tuntuu laihalta sylissä, otan sen oman peiton ja nukkumapaikan mukaani. Molemmat ovat olleet sillä vuosikausia ja haisevat varmasti tutuilta. Vastaanottava hoitaja sanoo, että pitäisi varata aika. Sellainen olisi maanantaina. Eläinlääkäri tulee kuitenkin nopeasti tarkastamaan koiran kunnon ja päättää että asia hoidetaan samantien. Fellow on sylissä niinkuin niin monesti aikaisemminkin, ainoa merkki sairaudesta on, että se vaikuttaa niin kovin väsyneeltä. Toimitus on ohi nopeasti. Viimeisillä minuuteillä tuntuu kuin pitäisi huutaa ja kysyä että olethan varmasti saanut elää onnellisen elämän. Lasken sen omalle pedilleen ja asettelen ja peittelen. Se näyttää siltä kuin se olisi nukkumassa, niinkuin aina ennenkin. Paitsi ettei se nosta päätään ja aukaise suuria kirkkaita silmiään kun silitän sitä. Kantaessani Fellow:n pois näen muutaman lapsiperheen joilla on koiranpentuja mukanaan, ovat ilmeisesti menossa antamaan niille rokotuksia.
Siskoni ja äitini eivät enää voi pidätellä itkua kun näkevät minun tulevan. Alan tehdä koiralle arkkua ja saan olla yksin, jotenkin tuntuu oikealta tehdä se itse. Ahertaa. Kaivan takapihalle hautapaikan, jäistä maata on raskas kaivaa, mutta sekin tuntuu oikealta... kaivaa tuulisessa pakkasilmassa. Naapuri sanoi jotain mutta se tuntuu jotenkin etäiseltä enkä vastaa.
Isä tulee aikaisin töistä ja laskemme arkun yhdessä maahan. Päätämme että paikalle laitetaan kesällä jonkinlainen kukkaistutus. Tuntuu turtalta ja oudolta, Fellow on ollut niin itsestäänselvä asia elämääni ja nyt se vain on poissa...
Silkytouches Fellow 27.6.1997-27.1.2012
Tänään töistä aamuvuorosta tullessa puhelin soi ja oudolta kuulostava äiti kysyi, että voisinko tehdä sen mihin hän ei kykene. Eli viedä rakkaan koiravanhuksemme eläinlääkäriin, sille viimeiselle käynnille. Olin viimeisen neljän vuoden ajan Fellow:ta jo monesti eläinlääkärissä käyttänyt, vanhuus tuo mukanaan monet vaivat. Ja kyllä tämä oli tiedossakin, oli hyvin epätodennäköistä että hän enää seuraavaa kesää näkisi.
Kevät 1998
Perheemme päättää, että koira pitää saada. Äitini on hieman ajatusta vastaan, mutta myöntyy lopulta. Koira tulee siis minun ja siskoni hoidettavaksi. Itse olen kymmenvuotias ja siskoni kahdeksan. Siskoni luki kovasti koirakirjoja ja mietinnän jälkeen ajattelimme käydä katsomassa Papiloneja ja Phaleneja. Tarkoituksenamme oli ottaa luovutusikäinen pentu, mutta siskoni ihastuu vajaan puolentoistavuoden ikäiseen uros phaleneen. Kasvattajan mukaan sillä on ollut jo aikaisemmin kaksi omistajaa, molemmat ovat pitäneet sitä huonosti. Toinen jopa potkinut ja jälkimmäinen laiminlyönyt hoitoa ja ilmeisesti tukistanut sitä korvasta niin kovasti, ettei sen toinen korva phalenen ominaiseen tyyliin enää nouse korkealle pystyyn. Päätimme varmistaa, ettei tämä koira joudu enää kärsimään vaan se tulee meille ja pidämme siitä hyvän huolen.
Fellow on todella arka ensimmäiset viikot, mutta alkaa pian asettua kodiksi. Pieni koira jaksaisi leikkiä vaikka koko päivän. Ahkerasti sitä kyllä ulkoilutetaankin. Meni kuitenkin melkein neljä vuotta että se luotti meihin täysin. Ei se meitä pelännyt, mutta tuntui että se uskoi alituisesti meidän hylkäävän hänet.
2000-2007
Pienenä seurakoirana Fellow on kaikkialla mukana. Lapsuuden kesälomamatkat, sukulaisvierailut, lähes kaikki nykyiset kaverit olen saanut koiran ollessa osa elämää. Se on ollut mukana surullisina ja iloisina aikoina. Se rakasti autossa olemista, sillä oli oma pieni sänky auton takapenkillä, koska sen oli aina päästävä mukaan autoilemaan. Toisinaan kun äiti on tullu töistä ja ollut hieman huonolla tuulella, ja on vähän korottanut ääntään ärsyyntyneenä koiran tervetuliaishaukkumisista. Niin Fellow on juossut hullunkurisen näköisesti ympäri asuntoa kauheata vauhtia, eikä äidille jää muuta vaihtoehtoa kuin ruveta nauramaan. Se on ihan oikea perheenjäsen, ei pelkkä lemmikki. Syksyllä 2007 muutan omaan asuntoon ja näen Fellowta harvemmin.
2007-2011
Ensimmäistä kertaa Fellow alkaa näyttämään vähän vanhenemisen merkkejä, ulkoillessa ei ole enää niin kova vauhti ja harmaita karvojakin alkaa jo ilmaantua. Se on silti todella eloisa vielä kolmetoistavuotiaaksi asti. Kaksitoistavuotiaana aloimme sitä käyttää säännöllisemmin eläinlääkärissä. Eturauhanen alkoi rakkoontua ja sitä muutaman kerran tyhjennettiin, kolmetoistavuotiaana todettiin kivessyöpä joka leikattiin ja siitä se toipuikin oikein hyvin. Hieman ennen Fellown neljätoistavuotissynttäreitä eläinlääkäri totesi, että Fellowlla on parantumaton munuaissairaus, hoitona oikeanlainen ruokavalio joka olisi helpompi munuaisille. Lopulta kuitenkin urean määrä veressä kasvaisi ja aiheuttaisi koiralle ruokahalun menettämistä, laihtumista, huonoa oloa, väsymystä ja lopulta jatkuvaa oksentelua.
2012
Jouluna tiesimme, että ei tässä enää kauoa ole. Ruokahalu on muuttunut satunnaisesti ja päätämme, että jos koira selvästi voi pahoin tai alkaa oksennella useammin päivässä, niin aika on koittanut.
Tänään
Äiti ja siskoni eivät halua lähteä mukaan, molemmat pidättelevät itkua. Niin kyllä minäkin, mutta paremmin kuin he, tai ainakin uskon niin. Fellow on eilisen illan aikana oksentanut kaiken mitä sille on koitettu syöttää. Tänään ei enää vesikään pysynyt sisällä. Se tuntuu laihalta sylissä, otan sen oman peiton ja nukkumapaikan mukaani. Molemmat ovat olleet sillä vuosikausia ja haisevat varmasti tutuilta. Vastaanottava hoitaja sanoo, että pitäisi varata aika. Sellainen olisi maanantaina. Eläinlääkäri tulee kuitenkin nopeasti tarkastamaan koiran kunnon ja päättää että asia hoidetaan samantien. Fellow on sylissä niinkuin niin monesti aikaisemminkin, ainoa merkki sairaudesta on, että se vaikuttaa niin kovin väsyneeltä. Toimitus on ohi nopeasti. Viimeisillä minuuteillä tuntuu kuin pitäisi huutaa ja kysyä että olethan varmasti saanut elää onnellisen elämän. Lasken sen omalle pedilleen ja asettelen ja peittelen. Se näyttää siltä kuin se olisi nukkumassa, niinkuin aina ennenkin. Paitsi ettei se nosta päätään ja aukaise suuria kirkkaita silmiään kun silitän sitä. Kantaessani Fellow:n pois näen muutaman lapsiperheen joilla on koiranpentuja mukanaan, ovat ilmeisesti menossa antamaan niille rokotuksia.
Siskoni ja äitini eivät enää voi pidätellä itkua kun näkevät minun tulevan. Alan tehdä koiralle arkkua ja saan olla yksin, jotenkin tuntuu oikealta tehdä se itse. Ahertaa. Kaivan takapihalle hautapaikan, jäistä maata on raskas kaivaa, mutta sekin tuntuu oikealta... kaivaa tuulisessa pakkasilmassa. Naapuri sanoi jotain mutta se tuntuu jotenkin etäiseltä enkä vastaa.
Isä tulee aikaisin töistä ja laskemme arkun yhdessä maahan. Päätämme että paikalle laitetaan kesällä jonkinlainen kukkaistutus. Tuntuu turtalta ja oudolta, Fellow on ollut niin itsestäänselvä asia elämääni ja nyt se vain on poissa...
Silkytouches Fellow 27.6.1997-27.1.2012
