Tein jutun Tavastian ovella pitkän päivä- tai yötyön tehneen Poklan kanssa Tavastian 40-vuotisjuhlia varten. Viime vuonna Poklalle tuli täyteen 20 vuotta samassa työpaikassa. Tänään sain tekstiviestillä suru-uutisen, jota on vielä hieman vaikea käsitellä. Mies lähti saappaat jalassa.
Otsikoin reilu vuosi sitten julkaistun haastatelun otsikolla “Maailman paras Pokla”, ja edelleen olen samaa mieltä. Sekä Tavastian ovea että yksityisyyttään tarkasti varjellut Pokla ei unohdu, ja häntä jää kaipaamaan kanssani huikea määrä Tavastian väkeä ja ystäviä. Harva tiesi Poklan Tavastian ulkopuolisesta elämästä yhtään mitään, mutta ei hänen rakkautensa esimerkiksi luontoon mikään salaisuus ollut, hän itsekin puhui siitä.
Tässä vaiheessa, jossa sanat tuntuvat loppuvan, on ehkä parempi antaa miehen itsensä puhua elämästään. Vaikka Poklan hahmo onkin nyt poissa, ei hänen henkensä ole minnekään lähtenyt. Päin vastoin, se on edelleen hänen rakastamissaan paikoissa, joihin Pokla jätti lähtemättömän jälkensä.
Syvästi Poklaa kaivaten,
Heta