Kuoleman pelko

  • Keskustelun aloittaja Keskustelun aloittaja Bisley
  • Aloitettu Aloitettu
En pelkää kuolemaan sellaisenaan, vaan enemmänkin sitä syytä miksi kuolee. Hormonitkin lopetin osasyynä, että en todellakaan halua sen olla kuolinsyynä. Niihin katsokaas kun voi kuolla.
Eniten pelkään kuolemaa läheisten takia mm. oma lapsi. Se pelko voi joskus jopa painaa mieltä, jos sellaista ajattelee. Parempi kuin ei ajattele mitä elämässä voi sattua, vaan pyrkii elämään täysillä silti, mutta järki päässä.
 
GAZOZ.FI
10% ALENNUS KOODILLA PAKKOTOISTO
Pelottaa miten te Pakkislaiset ja muu maailma tulette toimeen kun aika minusta jättää :D

En pelkää kuolemaa, tosin noita herättäviä kokemuksia ei ole aivan kauheasti ollut. Tosin, yllättävää kyllä, viimeksikin kun sellainen sattui kohdalle, en jaksanut edes panikoida vaan ajattelin (pelottavan) rauhallisesti että "tässäkö sitä sitten mennään ja pianko se filminauha vilahtelee. Ai, mä selvisin. Ok."

Ihmisiä on kuollut aika monta ennen meitä, ja kuolee aika monta meidän jälkeemme. Käytännössä mikään ei muutu, vaikka tästä meikäläinen vaikkapa tipahtaisi. Asia olisi aivan eri, jos tilanne olisi kuten esim. Ärrällä: omia lapsia jotka ovat riippuvaisia sun hyvinvoinnistasi ja eloonjäämisestäsi. Silloin ehkä näkisin enemmän syytä pelätä kuolemaa, koska se jättäisi monta avuttomaksi. Toki en haluaisi kuolla sen takia, että omaiset hyvin todennäköisesti surisivat, eikä se ole kivaa. Eli pelkään sen takia kuolemaa, että muut kärsivät siitä.

En pelkää sitä että lakkaan olemasta, menen lapioimaan hiiltä alakertaan (+kuuntelemaan DJ Boboa), tai yksinkertaisesti katselen arkun kantta 2 metrin syvyydessä. Toki en nyt kuitenkaan vasta varten lähtisi tilanteisiin hakeutumaankaan, missä henki lähtisi.

Kai sitä sitten tietää sen että pelkääkö sitä kuolemaa vai ei, kun tietää varmaksi että noutaja tuloo. Sitten se pelkääminen on kyllä jo myöhäistäkin/hyödytöntä.

Sadepäivän ajatuksia, täysin sisällöttömiä.. :rolleyes:
 
Jos on jo kaiken nähnyt ja kokenut, on tyytyväinen omaan elämäänsä, voi kai kuolla rauhassa? Nuorena asia on aivan toisin, elämä pitäisi olla vielä edessä.

Ja kuolema voi tulla monella tavalla. Toiset eivät ehdi sitä ajatella.
 
Ainii sama kaveri totesi,että häntä ei jää kukaan muu kaipaamaan,kuin verottaja! :D

Eiköhän kuollessa saa sen ikuisen rauhan. Elämä on mukavaa,mutta jaksaisiko tätä loputtomiin?? Ei kyllä huvittaisi yksin täällä kukkua,kun kaikki muut lakoaisivat viereltä ja ainaista laskujen maksua ja työssä käymistä....ei helvetti!
 
Ei tässä nyt varsinaisesti pelätä, mutta katson ainakin toistaiseksi olevani "hyödyllisempi" elävänä kuin kuolleena. Ja tuntuu suurelta vääryydeltä, että tämä kaikki on joskus minun osaltani ohi - joka ilta haluaisi nähdä edes yhden uuden huomisen vielä. Siis voisi sanoa, että enemmänkin masentaa, kuin pelottaa.
 
paalu sanoi:
Tai pikemminkin yks harvoista jotka asiaa on ajatellu, enkä tarkota tyyliin "ok, kaikkihan me kuollaan entäs sitte" vaan et oikeasti syventyy ajattelemaan asiaa ja mitä kaikkea se tarkoittaa. kaikkihan sen tietää että me kuollaan, mutta aika harva kuitenkaan sitä ymmärtää.

Ja ihan normaalia sitä on vähän pelätäkin...ja paljon enemmän pelottaa sit ku se koputtelee omalle ovelle:) mutta yritetään siihen asti kuitenkin:kippis1:
Click to expand...

Ehkäpä tilanne voi olla juuri päinvastoin eli kun oikeasti ymmärtää/sisäistää sen että kaikki me kuollaan ja mullaksi muututaan niin se ei olekkaan enään pelottava vaan jopa jossain määrin rauhoittava/rauhallinen/tyyni ajatus.

Itsellä väheni/loppui kuolemanpelko siinä vaiheessa kun olin mukana kantamassa isovanhemman arkun hautaan. Kokemusta ja ns valaistumista joka siitä seurasi ei oikein voi edes selittää mutta ytimekkäästi vasta silloin ymmärsin mitä oikeasti tuo maasta tuleminen - sinne palaaminen ja sen luonnollisuus tarkoittaa.
 
Miusta on jännää pohtia tätä juttua näin. Mitä muistat ajasta ennen kuin synnyit? Tuntuiko se pahalta kun sinua ei ollut olemassa? Kun kuolet palaatko tähän samaan tilaan? Synnyt taas sitten ehkä joskus uudelleen täysin uutena eläjänä. Vaikea asia miettiä. Tavallaan kuolema jotenkin pelottaa kuitenkin. Lähinnä se, että menettää kaiken. Ja on yksin? Vaikka eihän sitä kuoleman jälkeen mitään kuitenkaan tunne. Kaikki vaan loppuu, eikä sitäkään tiedosta.
 
Ja jos kuolema on yhtä vittumaista kuin tämä vitun elämä minua alkaa vituttamaan niin etten suostukkaan arkkuun, vaan painun jonnekkin vittuun kittaamaan vitusti kaljaa... Jotain tollasta :D

Turha sitä on sen enempiä murehtia, se on sit Game Over!
 
Itse pelkään siinä suhteessa, että jos jäisin kesken matkan matkan puoliväliin, niin jäisi minulta loppu näkemättä ja kokematta. Näen, että elämä on jokaisella annettu, että siinä jokainen voisi itse kerätä kokemuksia ja nauttia kukin haluamallaan tavalla ja lopulta olisi kaiken nähnyt ja kokenut mitä olisi halunnutkin kokea lopulta. Jos yhtäkkiä kuolisi nopeasti, ei sitä kerkeisi miettimään mistä jäisi paitsi. Jos kuolisi hitaasti ja tuskallisesti, niin miettisi sitten mitä olisi halunnut vielä tehdä.

Itse olen monesti miettinyt, että jos jokainen teistä ajattelee, että te olette siinä ja nyt, tunnette kaiken ja aistitte kaiken, niin miten voi ajatella että ei vaan olisi enää olemassa, ei tuntisi mitään, ei näkisi mitään, ei kuulisi, ei mitään ajatuksia missään...tyhjyyttä ja äärettömyyttä ja jos niitäkään. Mitä jos mitään ei olisi olemassakaan. On se jännä...:rolleyes:

Ps. Monesti miettinyt myös, että jos ihmisen kloonaisi joka olisi ihan samanlainen kopio sinusta ja jättäisi kloonin henkiin ja itse kuolisi, niin tavallaan jäisi kopio sinusta maailmaan. Se ajattelisi samalla tavalla ja käyttäytyisi samalla tavalla ja olisi ihan 100% niinkuin sinä, mutta olisiko se ihan sinä. Tuntisitko eläväsi uudestaan sinuna ja olisiko se henkinen jokin mikä tekee sinusta sinun siirtynyt samalla vai olisiko kopion oma elämä elettävänä. Siirtyisikö se jokin sinusta siihen joka saisi tuntemaan, että eläisit uudestaan. Hmm..
 
Jos uskoisin kuoleman jälkeen elämään niin saattaisin pelätä kuolemaa ja sitä kuoleman jälkeistä tuntematonta. Olen kuitenkin sitä mieltä, että kuolema on kaiken tietoisuuden loppu joten siinä ei ole mitään pelättävää. Sen sijaan monenlaiset kuolemaan mahdollisesti johtavat asiat ja tapahtumat pelottavat.
 
En pelkää itse kuolemaa. Joskus kuten tänään, toivon sitä. Mutta ajatus kuolemasta tuo niin turhan tunteen. Miksi vitussa opiskelen? Miksi stressaan jostakin asioista? Miksi ja miksi... Kun loppujen lopuksi en kuitenkaan ole ollut mikään presidentti tai sotasankari, josta koululaispolot joutuvat opettelemaan kaikki vitun toiset nimet, syntymäajat sun muut historian kokeeseen. Eli kun kuolen, sillä ei ole yhtään kellekkään mitään merkitystä. Olen hautakivi, kukkapuska haudalla, jota sukulaiset käyvät kastelemassa hautojenkasteluvuorolistansa mukaisesti. Jos ehtivät. Tai muistavat. Pitäskin tehdä jotain radikaalia, että joku edes muistais.

Ja mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, en halua edes tietää. Olen aina kuvitellut sen niin, että sitten pääsen taivaaseen laulamaan Elviksen kanssa Love me tenderiä. Ja ottamaan Ayrton Sennan kanssa formulastartteja. Vittu se jätkä jää viivalle ku mä starttaan..
 
Annie Stark sanoi:
Eli kun kuolen, sillä ei ole yhtään kellekkään mitään merkitystä. Olen hautakivi, kukkapuska haudalla, jota sukulaiset käyvät kastelemassa hautojenkasteluvuorolistansa mukaisesti. Jos ehtivät. Tai muistavat. Pitäskin tehdä jotain radikaalia, että joku edes muistais.
Click to expand...

Aika hyvin tiivistetty.:thumbs:
 
En oikein näe itse syytä siihen, miksi kuolemaa pitäisi pelätä. Väistämätön tapahtuma se on - peli päättyy joku päivä. Mikäli päivät päättyy nuorena, toivoisin sen tapahtuvan "saappaat jalassa", ei tarttis turhaa surkutella niitä ja näitä tekemättä jättämisiä. Mutta läheskään aina ei voi valita ja vaikka arpaonni menisikin päin persettä, niin tuskimpa Viikatemiestä pelkäisin, ehkä se vituttaisi enemmänkin.

Vanhuksien kohdalla on jännä huomata, kuinka he orientoituvat kuoleman kohtaamiseen jopa vuosia ennen lusikan heittämistä nurkkaan. Jotkut vanhukset jopa tuntuvat toivovan sitä, ei välttämättä kivun kanssa elämisen takia vaan yksinkertaisesti sen takia, että eivät jaksa enää katsella tätä touhua. Josta päästäänkin siihen, tarvitseeko meidän elinikäämme kovin paljoa normaalista venyttää? Mitäpä täällä puuhastelee yli satavuotiaana, jos liki kaiken maallisen paskan on nähnyt jo 80-vuotiaana...
 
En mä sitä varsinaista kuolemaa pelkää, aika samantyyliset ajatukset on kuin muutamilla muillakin.
Eli lähinnä ahdistaa ajatus siitä, että kaikki se mitä on elämässään tehnyt ikäänkuin katoaa kuoleman myötä. Ne ajatukset ja tuntee, joita omassa päässään on käsitellyt, katoavat ikuisiksi ajoiksi.

Kukaan ei tiedä mitä kuoleman jälkeen tapahtuu, mutta jotenkin mulla on sellainen olo, että sen jälkeen ei tapahdu mitään. Sitä vaan yksinkertaisesti lakkaa olemasta. Läheiset ihmiset surevat, ajan myötä suru vähenee ja lopulta sitä muistetaan enää juhlapäivinä taikka syntyjä syviä pohtiessa.

Olishan se toki hienoa, jos kuoleman jälkeen vielä jotain seuraisi, mutta se ei taida selvitä kuin vasta sitten, kun se hetki koittaa...

Kyllä mua silti pelottaa enemmän läheisten kuolema, se kun on omalla tavallaan konkreettisempi, sitä joutuu itse käymään läpi ne tunteet, jotka rakkaan ihmisen/eläimen (kyllä, lasken lemmikit perheenjäseniksi) menettäminen aiheuttaa.
 
Oma kuolema ei pelota, se on väistämätön ja tulee tapahtumaan kuitenkin, enkä välttämättä haluaisikaan elää ikuisesti. Muiden kuolema ja siihen reagointi pelottaa hiukkasen.
 
Ei kuolema sinänsä tosiaan pelota, mutta monesti sitä jää miettimään että mitä sen jälkeen kun aika koittaa... Loppuuko kaikki siihen, se kuoleman jälkeinen tapahtuma tavallaan pelottaa, mutta samalla "kiehtoo". Pelottavaa on kuolla jos kuolee äkillisesti, niin että kaikki jää puolitiehen, jaa lukuisia ystäviä ja läheisiä kaipaamaan, silloin kuoleman pelko raapii selkää! Se on kyllä näin että mitä vanhemmaksi sitä tulee sitä enemmän sitä miettii. Mutta vielä pusketaan eteenpäin ja täysillä! :)
 
No ei se kuolema teitä nyt pelota kun ootte siinä kaikessa rauhassa koneella mutta kun ootte oikeesti kuoleman vaarassa niin suhtautuminen siihen voi olla vähemmän filosofinen.
 
Kaikesta luopuminen on pahinta.. ja se, ettei kuolemaa voi tavallaan kokea. Tiedän, ettei periaatteessa pitäis olla mitään pelättävää, koska sitte ei vaan oo olemassa. Se siitä tekeekin niin vaikeeta. Vaikeeta hyväksyä, ettei vaan oo olemassa.. kaiken, mitä maailmassa on, kaikki kauniit asiat, elämä, rakkaus, kaiken kokee itsensä kautta ja ei voi ymmärtää, miten ne asiat voi olla olemassa, kun mua ei enää ole. Tai tätä tietoisuutta. Se on ihmeellistä.

Kai sitä rakastaa elämää ja kaikkea siihen liittyvää, myös vaikeita asioita, niin paljon. Luulisin, että jossain vaiheessa kunnolla tajuan sen, että kaikki tämä, mikä tekee elämisestä elämisen arvoisen, jatkuu, vaikkei mua enää olisikaan. Ja että oppis vaan olemaan tässä hetkessä, eikä aina murehtimaan tulevaa. Aina katsoo tulevaan, vaikka se olis vain muutama minuutti tai päivä tai vuosia.. Sen takia sitä kuolemaa varmaan pelkääkin, kun asioilta odottaa lopputulosta ja määränpäätä, vaikka vain tämä hetki oikeesti vaikuttaa..

Kun odotan elämän kasvattamaan minut kypsäksi kuolemaan, ni samalla myös pelottaa, että jos kuoleekin tapaturmaisesti tai johonkin sairauteen ennen ku on kypsä. *Naps* voi auto ajaa päälle ja kaikki ois ohi. Haluaisi olla valmis kuolemaan, mut ei kai sillä sitte enää oo väliä kun se on ohi.. Kun silloin vaan ei ole..

Pienenä joskus itkin äitille sitä, että mitä jos ei Jumalaa olekaan ja me kuollaan.. Enää en liitä Jumalaa ja kuolemaa yhteen niinkään.. Että hakisin siitä apua, vaan haluan oppia hyväksymään kuoleman oli sitte Jumalaa olemassa tai ei.. Jos joku jumala on, ni uskon sen olevan elämän jumala, joka on meille lahjaksi elämän antanut.
 

Latest posts

Suositut

Back
Ylös Bottom