Sivusin tuossa edellisessä tekstissäni Chi-Sao-tekniikoita, sekä tämän ihmiselle luonnostaan epäominaisen taistelutavan oppimiseen liittyvää aikavaatimusta. Ihmisen tuntoaisti ja kyky reagoida sen mukaan ovat toki aivan luonnollisia ominaisuuksia, mutta kamppailussa me monasti luotamme ensisijaisesti näköömme. Tästä näköön ensisijaisesti nojaavasta kamppailutavasta toiseen siirtyminen kestää oman aikansa. Haluaisin hieman jatkaa näkökulmasta, jossa tarkastellaan luontaisten ja muokattujen toimintatapojen suhdetta kamppailuun.
Otan tässä tarkastelussa esimerkiksi taistelu/otteluasennon. Jos laajennetaan tarkastelua kung fusta muihin perinteisiin kamppailulajeihin, on niissä varsin yleisesti käytössä leveä ja matala valmiusasento, jonka toimimattomuudelle monet modernimpien lajien harrastajat naureskelevat. He ovat täysin oikeassa, omalta näkökannaltaan.
Mikäli minkä tahansa lajin aloitteleva harrastaja ottaa matalan ja leveän taisteluasennon, hän häviää käytännössä aina. Hän ei kykene väistämään sen paremmin kuin tekemään omia tekniikoitana loppuun, sillä ihminen seisoo luonnostaan pystyssä ja liikkuu siten nopeammin. Tilanne kuitenkin muuttuu, kun jalkojen lihaksiston voimataso ja koordinaatio saadaan kehitettyä sille tasolle, että ihminen kykenee laskeutumaan sujuvasti kyykkyyn yhden jalan varassa ja ponnistamaan sieltä räjähtävästi hyppyyn. Jalkojen uusi parempi voimataso yhdistettynä vuosien harjoitteluun mahdollistaa nopean ja sujuvan liikkumisen matalalla, jolloin tukipisteet ovat etäällä toisistaan ja painopiste alhaalla. Perinteistä kamppailua ei käyty tasaisessa kehässä, vaan useimiten epätasaisessakin maastossa. Pystympi otteluasento olisi tällöin itsemurhaa ja vanhoissa lajeissa siirryttiin käyttämään leveämpää ja ihmiselle sinänsä epäluonnollista seisontaa. Sen käytännön soveltamiseen vaaditaan vuosien harjoittelu, mutta tuo harjoittelu palkittiin paremmalla mahdollisuudella selvitä hengissä taistelusta.
Yhtä vähän kannattaa nauraa pistelaskuun perustuvien kamppailu-urheilulajien harrastajille, jotka hyppivät otellessaan. Heidän painopisteensä on korkealla ja tasapainonsa tämän vuoksi huono. Ajoittain kummatkin jalat saattavat olla yhtaikaa ilmassa, jolloin yksikään tukipiste ei ole kosketuksissa maahan. He eivät monastikaan tämän vuoksi kykene ottamaan potkua vastaan, eikä heidän omissa potkuissaan ole varsinaista voimaa. Heille kyseinen liikkumistapa on kuitenkin paras mahdollinen, sillä he eivät tarvitsekaan potkuihinsa voimaa. Voitto kilpailussa riippuu osumien määrästä, ei niiden kovuudesta. Nopeus on siis kaikki kaikessa, ja oma liikkuvuus ja rentoudella saavutettava nopeus kannattaa pitää huipussaan.
Toistan jälleen: jokainen laji on kehittynyt tai kehittyy vastaamaan parhaalla mahdollisella tavalla niitä olosuhteita, joihin se on tarkoitettu. Vapaaottelu on vielä suhteellisen uusi laji, ja olenkin varma, että kehitystä tapahtuu vielä. Jo nyt se on kuitenkin muokkaantunut niin hyvin käytettyihin sääntöihin, varusteisiin ja otteluympäristöön niin hyvin, ettei muiden lajien harrastajilla ole käytännössä mahdollisuuksia kehään noustessaan.
