Mä olen ottanut tosi iisisti nuo nukkumisjutut. Meillä tytär on aina saanut valvoa niin myöhään kuin huvittaa ja pieniä lapsia ei kuitenkaan loputtomasti huvita valvoa. Ehkä tärkeintä on pitää ilta rauhallisena, niin ei tule sitä väsykiukkua ja vältytään siltä loputtomalta kiukkuvalvomiselta. Sitten nukahtaa ihan itsestään kun tulee tarpeeksi väsy. Välillä on nukahtanut milloin mihinkin, sohvalle tai lattialle ja olen vienyt omaan sänkyyn. Nyt vajaa 5-vuotiaana menee nukkumaan itse omaan sänkyyn kun ilmoittaa että nyt nukkumaan. Sitten lauletaan tai luetaan joku juttu, valot pois ja nukkumaan. Välillä touhuilee itsekseen, esim. syöttää omalle vauvalleen iltapalan tms. mutta kuitenkaan ei juurikaan tule pois sängystä. Edelleen herää yöllä. Jossain vaiheessa kun oppi käymään itse käskiessä nukkumaan, vein likan herätessä aina takaisin sänkyyn ja sinne jäi. Nykyään herää edelleen öisin mutta ei tule viereen tai edes sanomaan mitään. Tiedän vaan tytön heränneen yöllä kun aamulla on yöpuvun housut jääneet vessan lattialle :D Päikkärit olivat pitkään hirveän väännön takana, mutta kun oppi illalla käymään itse nukkumaan, niin samasta iskusta alkoi päikkäreille menokin onnistumaan. Nykyään mulla linja on se, että ei tarvitse nukkua mutta sängyssä on pysyttävä. Samoin aamulla jos likka pomppaa aikaisin ylös, niin ei tarvitse nukkua, mutta omassa huoneessa leikkii. (Tämmöiset tietysti onnistuu vain isomman lapsen kanssa, parivuotias ei niin helpolla yksikseen leiki.)
Meillä on vähän ylivilkkautta neidillä (ei kuitenkaan mikään ADHD, vaan lievää), niin iltojen rauhoittaminen on erityisen tärkeää. Kaikkihan tietävät, että väsykiukun iskiessä tilanne on ihan toivoton... Illat meillä menee yleensä ihan rauhallisesti seurustellessa. Arkisin yritän kaikki kotihommat hoitaa mahdollisimman aikaisin, että myöhempi ilta jää aikaa touhuta ja seurustella likan kanssa ja sitä kautta keksiä kaikkea rauhallista tekemistä, ettei pääse riehaantumaan. Päivät ja etenkin ulkoilu on sitten remuamista varten. Myös ulkoilun jääminen vähemmälle vaikuttaa heti siihen, että neitiä riehuttaa illalla. Eli meillä kyllä ulkoillaan oli sää mikä hyvänsä. Iltarutiinit (iltapala, suihku, hammaspesu, satu/laulu) ovat tärkeitä ja fiksummat ovat selittäneet tämän johtuvan siitä, että lapsi osaa ennakoida kohta tapahtuvan nukkumaanmenon. Suihku/kylpy myös rauhoittaa lasta.
Meillä on kurinpito vähän ongelmallista. Tuntuu että uhmaikä vain jatkuu ja jatkuu. Mä olen kuitenkin tosi tiukka, koska likka on ylimääräisen virtansa takia vähän haastava, mutta ei tunnu silti menevän jakeluun. Tuntuu että kaikki kiellot menevät itkun kautta ja usein painimatsinkin. Huutamisen olen huomannut ihan vihoviimeiseksi keinoksi, se vain kiihdyttää likkaa entisestään ja päättyy kilpahuudantaan. Aina pari kertaa ilmoitan, että ei käy, sitten likka huutaa mulle, mä kiellän tiukasti, likka joskus uskoo tai sitten käy päälle ja mä laitan likan jäähylle vessaan. Siellä aikansa huutaa, mutta usein jäähylle päädyttäessä alkaa heitellä kaikkia tavaroita mitä saa käteensä ja sitten täytyy niputtaa. Otan aina likan jalat omien jalkojen väliin ja kädet selän taakse ja naama lattiaa päin koska yrittää viimeisenä keinonaan sylkeä... Ihanaa. Siinä sitten hetken rimpuilee kunnes muistaa että edelleen äipällä on enemmän voimaa ja haluaa sopia. Tässä vaiheessa kyllä on kielto mennyt perille, mutta todella hermoja raastavia ja varsin ikäviä tilanteita julkisella paikalla. Sitten joku mummo tulee jeesustelemaan, että ei lapsia niin saa kohdella. Jos sana ei kuulu, niin mitä muuta mä voin tehdä? Puoli tuntia lässyttää että "Älä kultamuru lyö äitiä" kunnes likka kyllästyy? Eihän sitä voi hyväksyä hetkeäkään, että lapsi käy päälle. Mulla on keinot vähän lopussa. Olen ottanut tositosi tiukan linjan viimeisen puolen vuoden aikana ja tuntuu se vähän jeesanneen. Muistutan vain itseäni, että kyllä se joskus helpottaa. Onneksi näitä niputtamisia ei (enää) ole päivittäin tai tuurilla edes koko viikkona. Ärsyttää vaan kun joku neuvolatäti lässyttää mulle johdonmukaisuudesta ja auktoriteetista, kun olen kyllä tosi tiukka ja kaikkeni yritän. Varsinkin jos lasta ei saa kuuntelemaan, niin ihan turha yrittää sanoa mitään kun nyrkkiä tulee päähän vastineeksi. Onneksi tämä tuntuu alkaneen helpottaa ja toivottavasti suunta jatkuu.
Ja ehkä musta tulee superkasvattaja kun tästä lapsesta selviän! Aiemmin ajattelin, että tämmöisiä kai kaikki lapset ovat, kun ei ollut kavereiden lapsia ym. vertailukohteina. Päivähoidossa alkoivat sitten vihjailemaan likan olevan "liikunnallisesti lahjakas" ja en vielä tajunnut kunnes myöhemmin sanoivat että on varmaan vähän ekstravirtaa. Nyt kun tuttavien lapsetkin alkaneet olemaan isompia ja liikkunut niiden kanssa enemmän, niin kyllä sen on huomannut. Mutta lohduttaa, että se helpottaa kun itse pitää tiukkaa linjaa ja ikää tulee lisää. Välillä kyllä hermot ovat aika riekaleina, mutta happea välillä ja onneksi likan isovanhemmat ovat todella innokkaita hoitajia, että saa vapaatakin.
