No toi on ihan järkevää filosofisointia tavallaan(harrastan jatkuvasti), mut ei välttämättä johda aina mihkään hyödylliseen. Tuut tajuumaan vaan, et ihan oikeesti elämässä ei välttämättä oo mitään järkeä, ei yhtikäs mitään pakotteita, ja voit tehä lähes mitä tahansa päätät tekeväs. Joko toi ''tieto'' tuo sulle vapautta, mielen kirkkautta, ja kylvää hedonismin siemenen. Tai sit masennut ja tuut hulluks. Ehkä vähän molempia. Huumeet on teoriassa hieno idea. Ongelmana on vaan se, ettei oo olemas mitään maagista pilleriä millä oot aidosti onnellinen 24/7. Se on käytännössä valhetta. Huumeet, päihteet... vaikutus ku lakkaa, ni oot yhä jumissa ns. oikeessa elämässä. Ei kaivattuja haittavaikutuksia tuskin tarvitsee mainita. Ite en oo absolutisti, mut päihteillä ei oo mitään valtaa muhun. Kaikelle on aikansa ja paikkansa imo. Löydän silti elämästä miljoona jännempää asiaa, joita voin tehdä selvin päin.
niin tietysti.
tietysti ihmisellä on valta haastaa itseään. voi ottaa rankkoja tavoitteita, joita tavoitellessaan kokee haasteita, ja saa jotain isoja palkintoja.
nyt tietysti omalla kohdalla ei tule mieleen muita kuin materiaalisen omaisuuden haaliminen tässä mielessä.
ihminen tarvii kyl tulevaisuuden tavoitteita. mut sit sekin tilanne demonisoituu omassa päässä helposti, että jos tavoittelee jotain ylimääräistä.
siis ihminenhän on buddha munkki luonnostaan, ongelma tässä on, että elämä on täysin nautinnotonta ja neutraalia, jos lähtee tohon buddhamunkkilinjaan.
itse haluaisin kokea voimakasta merkitystä, ja elokuvallisia hetkiä elämässä, joskin tämä aiheuttaa aivoissa vikakoodin myös, juurikin siksi, että taistelee ihmisyyden luontaista neutraaliuteen pyrkivyyttä vastaan.
Mua motivoi se, että kiva kattoa itteäsä peilistä, kun on "täydellinen" vartalo. Kyllähän sekin on kiva, että nuoret naiset kattelee. Musta on kiva kattoa, kun lihakset ja verisuonet pullottaa. Yritän treenata niin kauan, kun elän ja mulla on pelko, että jos lopetan treenaamisen, päihteet palaa elämään ja sit menee vituiks elämä. Mulla on ollut väsymystä kuukausia ja en oo treenannut, niin paljon kun pitäisi, mutta ainakin palaudun treeneistä sen vuoksi.
Se on omalla kohdalla, että vaikka nuoretkin naiset jossain yhteydessä katsoisi itseä, niin tiedostaa, ettei ne halua seurustella itsen kanssa, joten toi pinnallinen puoli menettää merkityksensä.
Mietin, että onko tässä threadissa nyt kyse siitä,
että olen kadottanut rakkauden lajiin,
vai onko kyse siitä,
että olen kadottanut rakkauden.
ei rakkauden tarvitse lajiin olla, vaan rakkaus elämään.
se, että löytää niin voimakkaasti oman tiensä, että sitäkautta toteuttaa sitä oman tiensä kulkemista, vaikka vastaan tulisi mitä tahansa haasteita, niin raivaa ne tieltään, ja jopa yltiäoptimistisesti uskaltaa jatkaa tätä sisällön täyteistä ja palkintoja tuovaa tietä.
Sitä on rakkaus, ei ehkä lajiin, vaan elämään.
Nyt haaste on myös se, että omassa iässäni naisrakkaudet on jo lähtökohtaisesti menneet, ja koko ulkoinen yhteiskunta pyörii perhe-elämän ympärillä, jota minulla ei ole,
ja tässä pitäisi kaikesta huolematta lippu korkealla "toimittaa" itselleen elämisen arvoinen elämä, ja mielestäni siihen kuuluu tämä "rakkaus" jota tässä kuvailin, eli elämä, jossa on todella maistuvaa ja palkitsevaa haastetta, eikä sellainen elämä, jossa vain toteuttaa sitä yhteiskunnan perhe-elämän keskiarvoa, olematta edes itse perheellinen. Eli se sisäinen motivaatio ja palkinnot tulisi kyetä itse itselleen tuottamaan, siinä missä muut tuottaa näitä asioita puolisolleen ja lapsilleen.
Ja kun nyt tarve on tämä, joka eroaa normaalista yhteiskunnallisesta tarvetilasta, tulisi myös keinojen olla erilaisia.
Koska kun isukki käy töissä, ja tekee työn, ja voittaa itsensä ja tienaa mahd. paljon rahaa, tekee se sen jotta saisi lapsensa ruokittua,
ja kokee palkintona kasvatustyön hedelmän.
minulla ei ole näitä, minun on kyettävä työllä voittamaan haasteet ja palkitsemaan itseni ikäänkuin "keinotekoisesti". on keksittävä erilaiset palkintokeinot itselle, kuin yhteiskunnassa yleisesti.