Tämä maansuru suuren onnettomuden jälkeen on ihan yhtä ennustettavissa kuin tämä seuraavan päivän angstinen tilitys netissä siitä, kuinka ventovieraiden sureminen on tekopyhää, säälittävää heikkoutta. Konginkankaan jälkeen muistelisin lukeneeni jonkun ääliön suunnitelmaa nauraa räkäisesti läpi koko työpaikalla järjestetyn minuutin hiljaisuuden protestina moiselle hurskastelulle. Jos se jotakuta helpottaa niin antakaa ihmeessä mennä tälläkin kertaa.
Minulla oli yksi tuttu tuolla koululla piilottelemassa pulpetin alla, kun sekopää oli oven takana. Järkyttymiseni jutusta ei silti oikeastaan perustu siihen, vaan on ehkä enemmän yleistä maailmantuskaa siitä, kuinka paska paikka tämäkin on, ja mihin suuntaan ollaan menossa. Ja kyllä minä illalla mietin omaisten tuskaa ja surua, vaikken ketään heistä tunnekaan. Ja kuten aiemmin kirjoitin, oma kostonhimoinen reaktio ampujan kriittisestä tilasta järkytti melkein eniten, kun ampujalle toivoi vain hidasta ja tuskaista lähtöä.
Vastaavaa ahdistusta tunnen kyllä muutenkin ikävien uutisointien kohdalla, viimemmäksi tämän kadulta ryömiskelemästä löydetyn vauvan ja pikkusisaruksensa tappaneen teinin kohdalla. Ja kyllä, ahdistun myös sotien uutisoinneista, vaikka en tunne yhtäkään irakilaista. Tiedän olevani patterin välissä kasvanut, mutta se nyt vaan menee niin, että maailman pahuus ahdistaa ihmistä, jonka elämässä pahuus on onneksi, toistaiseksi, toivottavasti jatkossakin melko kaukainen asia.
Median tapa tehdä inhimillisestä kärsimyksestä sosiaalipornoa lähinnä oksettaa, enkä aio lähiaikoina lukea iltalehtiä ihan vain välttääkseni ne mässäilevät kuvaukset kuolleista nuorista ja kuvottavat omaisten naapureiden juoruilut perheen oloista. Tässä sisarusten ampumistapauksessa olin vähällä saada raivohalvauksen, kun paikkakunnan kukkakauppias raportoi onnessaan lehdessä siitä, mitä kukkia perhe tilasi muistoseppeleeseen, mitä omaiset kirjoittivat adresseihin ja mitä luki naapureiden muistokimpun nauhassa. Parempi vaan olla lukematta, kun jo minkä tahansa Seiskan lukeminen laukaisee ahdistavan olon ja pahan olon siitä, kuinka ihminen on ihmiselle susi.