Eipä siinä ois mutkallakaa mitää ehtinny tehä ku ei muutenkaa ehtinny tajuta edes mitä tapahtu ku oli jo taju pois. ja tosiaan rikkaat maksaa munuaisista kuulemma jopa 5-6 numeroisia summia. Yks outo lisäys viel, rahoja ei viety vaikka lompakos oli jotai 600 zlotyy (paikallinen valuutta) eikä mitään muutakaa omaisuutta
Paljon voimia sulle, ja myös muille joita en nyt linkittänyt.. pistää varmasti vihaks kun tollain kajotaan omaan yksityisyyteen ja kroppaan.
Itellä paskin päivä tähän mennessä oli viime vuoden elokuussa, aamulla oli liikkatunti amiksen luokan kanssa salilla.. siinä se vierähti itseasiassa oikein mukavasti, oli vielä perjantai päivä ja hyvä fiilis. Ekaksi alkoi vähän ihmetyttämään kun olin saanut viestejä ihmisiltä joiden kanssa en yleensä vaiha kun pari sanaa, nyt tuli viestiä; onko poika x koulussa?
Siinä sitten päästiin lähtemään sieltä ja saan soiton hyvältä tyttökaverilta, itkuisena ja samaan aikaan kuulosti iloiselta, tosi sekavalta.. en saanut sanoista selvää ja sanoin et rauhotu nyt ja kerro. En saanut muuta käsitystä kun että joku oman ikänen kaveri olisi kuollut moottoripyöräonnettomuudessa eilen illalla, ja amiksella olisi lippu salossa. Siinä jäi pari vaihtoehtoa, toinen kaveri jonka olen tuntenut ykkösluokalta asti ja toinen keneen olin tutustunut vuosi pari sitten, ja juuri alkanut kaveraamaan entistä enemmän.
Pääsin kouluun ja selvisi että kyseinen kaveri oli tämä pari vuotta tuntemani, reiluin ja vaatimattomin mies koko kaveripiiristäni.. silmissä sumeni ja kielsin kaiken samantien. sain lukuisia soittoja ja viestejä suruun ottamisesta mutta huusin ja kirjoitin takasin että en ota noita vastaan, en usko kokojuttua..
Pahinta oli että olin saanut itteni ylikuntoon kuukautta sitä ennen, eli olin kokoajan kipeenä tai flunssassa, tosi veto pois olo. Tuo sitten yhdistettynä siihen johti masennukseen ja zombimaiseen olotilaan, josta olen selvinnyt vasta pari sen kuukautta sitten.. kuulostaa että ei tuo voisi niin pahasti ottaa mutta mun tapauksessa, kun ei ole ennen käynyt pahasti oikeastaan mitenkään, laittoi aivan hiljaiseksi.. nyt kun tarkemmin ajattelen niin en oikeastaan muista paljoakaan tuolta puolen vuoden ajalta, ennen kun pääsin terapiaan. Omaa tyhmyyttämi pitkitin surua, enkä myöntänyt sitä itelleni. :(
Neuvoksi haluun sanoa jokaselle ketkä kokee vastaavaa tai kauheaampaakin, kohdatkaa se suru ja ongelma kainostelematta.
