- Liittynyt
- 16.6.2003
- Viestejä
- 246
- Ikä
- 48
Innostuksissani menin nyt kirjoittamaan tällaisen motivaatiokappaleen vedoksen. Se ei sisällä mitään palopuhetta tms., vaan lähinnä yleisestä aloittelijan treenimotivaation ylläpitämisestä. Mielipiteitä kaivataan!
Eli tästä alkaa:
--
Kuntosaliharrastus on hyvin kokonaisvaltainen harrastus, joka ei ole pelkästään fyysisesti vaan myös psyykkisesti vaativa. Itseasiassa harrastus vaatii psyykkisesti paljon enemmän kuin fyysisesti: jatkuvan kehityksen aikaansaaminen vaatii kovaa tahtoa ja pitkäjännitteisyyttä. Tulokset eivät tule yhdessä yössä, eivät edes yhdessä kuukaudessa. Saliharjoittelua ei voi väliaikaisesti keskeyttää ja jatkaa viikkojen päästä siitä mihin on jääty, vaan pelkkä entisen kehitystason ylläpitäminenkin vaatii jo viikottaista treeniä. Kuntosaliharrastus on siis suoranainen elämäntapamuutos ja siitä tuleekin ajan myötä osa perusarkea.
Edellinen voi kuulostaa masentavalta. Harrastuksen ensimetreillä kuukausien ja vuosien työ tavoitteisiin pääsemiseen saattaa tuntua kaukaiselta ja lähes tavoittamattomalta haaveelta. Totuus kuitenkin on, että harva jaksaisi saliharrastusta, jossa palkinto odottaisi vasta vuosien päässä. Itseasiassa palkitsevia hetkiä harrastuksen parissa tulee lähes joka päivä! On palkitsevaa saada uusi ennätys jossain liikkeessä (vaikkapa penkissä, kyykyssä tai maastavedossa) tai huomata aamulla vaa'an viisarin sojottavan uusille kiloluvuille. On imartelevaa kuulla positiivisia kommentteja kehon paranemisesta kavereilta - tai sitten irvileukojen kaikenkarvaista vinoilua, joka muuten kannattaa myös tulkita kehuiksi... Pelkästään olo salipäivää seuraavina päivinä on kerrassaan nautinnollinen. Pieni kipu ja turvotus treenatuissa lihaksissa antavat mahtavan tunteen!
Sitä palkitsevampaa ja itseään motivoivampaa saliharrastus on, mitä paremmin kehitysaskeleita tulee. Siksi harrastuksen kannalta on elintärkeää pyrkiä pitämään jatkuva nousujohteisuus viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Kehitys tuo motivaatiota uuteen kehitykseen, se ruokkii itseään.
Toisaalta jokainen väliin jätetty salikerta on askel pois kehityksen palkitsevalta tieltä. Harha-askel johtaa usein toiseen, ja kolmanteen... Tovin kuluttua voi löytää itsensä salilta pitkän tauon jälkeen, ja todeta kuukauden takaisten painojen olevan ylivoimaisia. Eikä takapakki rajoitu pelkästään malmin määrään tangossa. Motivaation puute ruokkii itseään myös psykologisesti. Itsensä tuntee helposti henkisesti voimattomaksi, löysäksi vätykseksi. Pään sisällä ajatusmaailma on täysin päinvastainen kuin treenin kulkiessa ja motivaation ollessa huipussaan. Itseasiassa olen sitä mieltä, että jollei näitä negatiivisia tuntemuksia tunne tauolla tai sen jälkeen, voi yhtä helposti todeta saliharrastuksen olevan muita varten!
Tämän vuoksi salille on syytä raahautua ohjelman mukaan, vaikka motivaatio ei juuri sinä päivänä olisikaan paras mahdollinen. Salilta harvoin tulee yhtä masentuneena pois kuin sinne menee. Jos asettaa itselleen järkeviä ja inhimillisessä ajassa saavutettavia välitavoitteita (vaikkapa 100kg penkistä kesään mennessä, rasvaprosentti kahdeksaan juhannukseksi tms.), on helpompi tsempata itsensä salille kerta toisensa jälkeen. Voi ajatella mielessään, että väliin jätetty salikerta on esimerkiksi kilon verran tavoitetuloksesta taaksepäin, kun taas salikerran avulla ollaan kilon verran lähempänä tavoitetta.
Yksi väliin jäänyt salikerta tai viikon tauko ei vielä kaada kehitystä - se voi joskus jopa olla paikallaan, kunhan taukoja ei tule liian usein. Kaksi viikkoa sen sijaan tuntuu jo selvästi. Oman kokemukseni mukaan tauon jälkeiset ensimmäiset salikerrat ovat suoranaista tervan juomista, varsinkin jos tauon syynä on ollut sairastelu tai motivaation puute eikä harkittu tauko. Tässä vaiheessa kysytäänkin roppakaupalla tahdonvoimaa. Jo pelkästään tieto siitä, että viikon päästä asiat ovat jo paljon paremmin, saa raahautumaan salille nuo ensimmäiset henkisesti raskaimmat salikerrat. Taas kerran periksiantamattomuus palkitaan ja askeleet kehityksen tiellä kuljettavat hitaasti mutta varmasti kohti kaukaista tavoitetta!
Eli tästä alkaa:
--
Kuntosaliharrastus on hyvin kokonaisvaltainen harrastus, joka ei ole pelkästään fyysisesti vaan myös psyykkisesti vaativa. Itseasiassa harrastus vaatii psyykkisesti paljon enemmän kuin fyysisesti: jatkuvan kehityksen aikaansaaminen vaatii kovaa tahtoa ja pitkäjännitteisyyttä. Tulokset eivät tule yhdessä yössä, eivät edes yhdessä kuukaudessa. Saliharjoittelua ei voi väliaikaisesti keskeyttää ja jatkaa viikkojen päästä siitä mihin on jääty, vaan pelkkä entisen kehitystason ylläpitäminenkin vaatii jo viikottaista treeniä. Kuntosaliharrastus on siis suoranainen elämäntapamuutos ja siitä tuleekin ajan myötä osa perusarkea.
Edellinen voi kuulostaa masentavalta. Harrastuksen ensimetreillä kuukausien ja vuosien työ tavoitteisiin pääsemiseen saattaa tuntua kaukaiselta ja lähes tavoittamattomalta haaveelta. Totuus kuitenkin on, että harva jaksaisi saliharrastusta, jossa palkinto odottaisi vasta vuosien päässä. Itseasiassa palkitsevia hetkiä harrastuksen parissa tulee lähes joka päivä! On palkitsevaa saada uusi ennätys jossain liikkeessä (vaikkapa penkissä, kyykyssä tai maastavedossa) tai huomata aamulla vaa'an viisarin sojottavan uusille kiloluvuille. On imartelevaa kuulla positiivisia kommentteja kehon paranemisesta kavereilta - tai sitten irvileukojen kaikenkarvaista vinoilua, joka muuten kannattaa myös tulkita kehuiksi... Pelkästään olo salipäivää seuraavina päivinä on kerrassaan nautinnollinen. Pieni kipu ja turvotus treenatuissa lihaksissa antavat mahtavan tunteen!
Sitä palkitsevampaa ja itseään motivoivampaa saliharrastus on, mitä paremmin kehitysaskeleita tulee. Siksi harrastuksen kannalta on elintärkeää pyrkiä pitämään jatkuva nousujohteisuus viikosta, kuukaudesta ja vuodesta toiseen. Kehitys tuo motivaatiota uuteen kehitykseen, se ruokkii itseään.
Toisaalta jokainen väliin jätetty salikerta on askel pois kehityksen palkitsevalta tieltä. Harha-askel johtaa usein toiseen, ja kolmanteen... Tovin kuluttua voi löytää itsensä salilta pitkän tauon jälkeen, ja todeta kuukauden takaisten painojen olevan ylivoimaisia. Eikä takapakki rajoitu pelkästään malmin määrään tangossa. Motivaation puute ruokkii itseään myös psykologisesti. Itsensä tuntee helposti henkisesti voimattomaksi, löysäksi vätykseksi. Pään sisällä ajatusmaailma on täysin päinvastainen kuin treenin kulkiessa ja motivaation ollessa huipussaan. Itseasiassa olen sitä mieltä, että jollei näitä negatiivisia tuntemuksia tunne tauolla tai sen jälkeen, voi yhtä helposti todeta saliharrastuksen olevan muita varten!
Tämän vuoksi salille on syytä raahautua ohjelman mukaan, vaikka motivaatio ei juuri sinä päivänä olisikaan paras mahdollinen. Salilta harvoin tulee yhtä masentuneena pois kuin sinne menee. Jos asettaa itselleen järkeviä ja inhimillisessä ajassa saavutettavia välitavoitteita (vaikkapa 100kg penkistä kesään mennessä, rasvaprosentti kahdeksaan juhannukseksi tms.), on helpompi tsempata itsensä salille kerta toisensa jälkeen. Voi ajatella mielessään, että väliin jätetty salikerta on esimerkiksi kilon verran tavoitetuloksesta taaksepäin, kun taas salikerran avulla ollaan kilon verran lähempänä tavoitetta.
Yksi väliin jäänyt salikerta tai viikon tauko ei vielä kaada kehitystä - se voi joskus jopa olla paikallaan, kunhan taukoja ei tule liian usein. Kaksi viikkoa sen sijaan tuntuu jo selvästi. Oman kokemukseni mukaan tauon jälkeiset ensimmäiset salikerrat ovat suoranaista tervan juomista, varsinkin jos tauon syynä on ollut sairastelu tai motivaation puute eikä harkittu tauko. Tässä vaiheessa kysytäänkin roppakaupalla tahdonvoimaa. Jo pelkästään tieto siitä, että viikon päästä asiat ovat jo paljon paremmin, saa raahautumaan salille nuo ensimmäiset henkisesti raskaimmat salikerrat. Taas kerran periksiantamattomuus palkitaan ja askeleet kehityksen tiellä kuljettavat hitaasti mutta varmasti kohti kaukaista tavoitetta!
