Abhasian sota
Neuvostoliiton alettua hajota 1980-luvun lopulla jännitteet abhaasien ja georgialaisten välillä kasvoivat. Monet abhaasit vastustivat Georgian itsenäisyyttä pelätessään itsenäistymisen johtavan georgialaistumiseen, ja ajoivat Abhasian perustamista itsenäiseksi valtioksi. Kiista kääntyi väkivaltaiseksi Suhumissa 16. heinäkuuta 1989. 16 georgialaisen sanotaan kuolleen ja 137 loukkaantuneen, kun he halusivat mennä georgialaiseen yliopistoon abhasialaisen sijasta. Usean päivän väkivaltaisuuksien jälkeen neuvostojoukot palauttivat järjestyksen kaupunkiin mutta syyttivät puolisotilaallisia joukkoja yhteenottojen sytyttämisestä.
Georgia julistautui itsenäiseksi 9. huhtikuuta 1991, presidenttinään Zviad Gamsahurdia. Gamsahurdian hallinnon jouduttua epäsuosioon hän joutui eroamaan tammikuussa 1992, jolloin hänet korvasi Eduard Ševardnadze. Vaikka hän ei ollut varsinaisesti nationalisti, hän ei myöskään juurikaan vastustanut hallituksessa olleita kovan linjan äärinationalisteja.
21. helmikuuta 1992 Georgiaa hallinnut sotilasneuvosto ilmoitti neuvostoaikaisen perustuslain mitätöinnistä ja Georgian tasavallan (1918–1921) perustuslain käyttöönotosta, minkä monet abhaasit käsittivät autonomisen asemansa lopettamiseksi. 23. heinäkuuta 1992 Abhasian hallitus julistautui itsenäiseksi, vaikka mikään maa ei tunnustanutkaan sitä. Georgian hallitus lähetti alueelle 3 000 sotilasta palauttamaan järjestystä ja taisteluita puhkesi Suhumin ympäristössä. Abhasian viranomaiset hylkäsivät Georgian hallituksen vaatimukset pitäen niitä tekosyynä invaasiolle. Viikon taisteluiden jälkeen Georgian joukot saivat haltuunsa suurimman osan maasta ja sulkivat Abhasian parlamentin.
Satoja vapaaehtoisia pohjoiskaukasialaisia puolisotilaita (kuten silloin vähän tunnettu Šamil Basajev) liittyi abhasialaisiin separatisteihin. Syyskuussa abhaasit ja venäläiset vapaaehtoisjoukot ryhtyivät suureen hyökkäykseen, jossa georgialaiset joukot ajettiin suurimmasta osasta maata. Ševardnadzen hallitus syytti Venäjää salaisen sotilasavun antamisesta. Suuria etnisiä puhdistuksia tapahtui molemmilla puolilla, ja noin 3 000 ihmisen arvellaan kuolleen sodan tässä vaiheessa.
Konflikti junnasi paikoillaan heinäkuuhun 1993 saakka, jolloin abhaasimilitia teki hyökkäyksen georgialaisten hallussa pitämään Suhumiin, johon itse Ševardnadze oli jäänyt loukkuun. Suhumi antautui lopulta 27. syyskuuta 1993 ja Ševardnadze joutui pakenemaan Venäjän laivaston avulla tarkka-ampujien ampuessa hotellia, jossa hän asui. Georgialaisten tappion jälkeen lähes koko ei-abhasialainen väestö pakeni sekasortoisessa tilassa maasta – noin 250 000 – 300 000 ihmistä, joista jopa 10 000 saattoi kuolla.
Georgia valtasi kesällä 2006 osan Kodorin solaa, jonne asettui sen tukema hallitus. Kodori oli täydellinen paikka aloittaa hyökkäys Abhasiaan, ja separatistihallitus piti sitä avainuhkana turvallisuudelleen. Osana elokuun 2008 Etelä-Ossetian konfliktia, jossa Georgian armeija kärsi melko täydellisen tappion, Abhasian hallitus aloitti sotilasoperaation Ylä-Kodorin haltuunsaamiseksi. 9. elokuuta iltapäivällä Abhaasian tuhannen miehen joukko eteni Kodoriin ja valtasi Ajaran lähes ilman vastarintaa.[1]
Etelä-Ossetia
Venäjän vallankumouksen jälkeen Etelä-Ossetiasta tuli osa Georgian valtiota ja Pohjois-Ossetiasta puolestaan osa Terekin Neuvostotasavaltaa. Huhtikuussa 1922, "valkoisten" venäläisten ja neuvostojoukkojen välillä käytyjen rajujen taistelujen jälkeen perustettiin Etelä-Ossetian autonominen alue, joka tuli kuulumaan Georgian neuvostotasavaltaan. Alueen väestön enemmistö puhui osseettia, mutta neuvostojohto määräsi virallisiksi kieliksi venäjän ja georgian. Alueella oli silti jonkinasteinen autonomia ja muun muassa kouluissa opetettiin osseetin kielellä.
Neuvostoliiton viimeisinä vuosina alkoi kansallisuustunne nousta esiin niin Georgiassa kuin Ossetiassakin. Etelä-Ossetian johdossa ollut kansanrintama vaati alueen yhdistämistä Pohjois-Ossetiaan. Etelä-Ossetian korkein neuvosto hyväksyi päätöksen yhdistää Etelä-Ossetia Pohjois-Ossetiaan ja osaksi Venäjän neuvostotasavaltaa 10. marraskuuta 1989. Seuraavana päivänä Georgian parlamentti kumosi päätöksen ja lakkautti Etelä-Ossetian autonomian.
Georgia itsenäistyi 1991 ja sen hallitus julisti georgian kielen ainoaksi hallintokieleksi koko maassa. Etelä-Ossetiassa tätä ei voitu hyväksyä ja alueen johtajat vaativat osseetin kielelle virallista asemaa Etelä-Ossetiassa ja lisää autonomiaa alueelle. Tilanne muuttui väkivaltaiseksi konfliktiksi vuoden 1991 lopulla. Moniin Etelä-Ossetian kyliin hyökättiin ja ne poltettiin. Samoin kävi myös georgialaisten taloille ja kouluille pääkaupungissa Tskhinvalissa. Konflikti johti valtaisaan pakolaisvirtaan. Yli 100 000 ihmistä pakeni pääasiassa rajan yli Pohjois-Ossetiaan, mutta jonkin verran myös Georgiaan. Suuri osa Pohjois-Ossetiaan paenneista asutettiin alueelle, joka oli liitetty Pohjois-Ossetiaan Neuvostoliiton karkotettua inguušit alueelta 1944. Tämä johti konfliktiin osseettien ja inguušien välillä alueen asuttamisoikeudesta. Etelä-Ossetian ja Georgian välisen sodan seurauksena vain noin 15 % osseeteista asuu enää Etelä-Ossetiassa. Etelä-Ossetia julistautui itsenäiseksi 28. marraskuuta 1991, mutta mikään maa ei ole tunnustanut sen itsenäisyyttä ja eroa Georgiasta.
Georgian hallitus ja Etelä-Ossetian separatistit pääsivät sopimukseen tulitauosta 1992 ja Georgia lupasi olla määräämättä pakotteita Etelä-Ossetiaa vastaan. Tähän vaikutti ennen kaikkea se, että Georgia halusi välttää selkkausta Venäjän kanssa. Alueelle luotiin rauhanturvajoukot, jotka koostuivat osseeteista, georgialaisista ja venäläisistä.[1] Sen jälkeen alue on ollut rauhallisempi, mutta viimeistä, 13. elokuuta 2004 solmittua tulitaukoa on rikottu jatkuvasti. Etelä-Ossetian nykyinen presidentti Eduard Kokoity on torjunut Georgian presidentin Mikheil Saakašvilin tarjoukset mahdollisesta autonomiasta.
alkaa vaikuttaa hieman muslimilta, joka vaatii barbaarisen uskontonsa kunnioittamista. Röyhkeys ei tunne rajoja. Kunnioitusta on huono vaatia. Se pitää ansaita ja tuolla puheella menettää ainakin minun kunnioitukseni.
