Katoin pitkästä aikaa Tokyo Storyn ja kelasin et tekis uuden arvostelun leffasta mut sit pari vuotta olin tehnytkin jo arvostelun, johon ei oo mulla mitään lisättävää siihen, niin pistän tähän arvostelun puhtaasti siksi koska musta on kiva antaa muille hyviä leffavinkkejä.
Tokyo Story
Leffa kertoo lyhyesti sanottuna siitä että jo vanhassa iässä olevat vanhemmat lähtevät Tokioon lastensa luokse käymään, mutta aikuisessa iässä olevat lapset jättävät vanhempansa toissijaisiksi, ainoastaan pari henkilöhahmoa välitti aidosti vanhemmistaan.
Tosi haikea leffa mm sen takia kun vanhemmat esittävät että ovat ymmärtäväisiä omien lapsiensa kiireisiin, mutta pohjimmiltaan heidän kasvoiltaan ja olemukseltaan aistii miten surullisen tuntuisia vanhemmat ovat ei sen takia, että heidän lapsillaan on niin kiireinen elämä vaan ovat surullisen tuntuisia sillä ajatuksella, että onko heissä itsessään jokin vikana, että ovatko he tavallaan vanhuutensa takia jo unohdettuja ja heille ei ole enää paikkaansa, silleen et "oliskohan kannattanut meidän tulla heidän tielleen ja taakaksi tänne Tokioon." Ihan kuin olisivat tuolleen kelanneet sen asian ja surulliselta tuntui kyllä leffassa vanhempien puolesta jota välillä soivat haikeat musiikit korostavat entisestään.
Leffa on myös erittäin realistinen kuvaus siitä miten asiat oikeassa elämässä tahtovat monilla mennäkin. siis kun aikuisikäisillä lapsilla on jo omia lapsia, kiireinen työ jne, että elämän ydin pyörii oman perheensä ja töidensä ympärillä eivätkä vanhemmat luonnollisesti ole enää elämän ytimessä ja tässä leffassa se kun on oikein korostetusti tehty, että miten omat vanhemmat jäävät ihan toiselle sijalle ja tuo juttu leffassa pisti miettimään etenkin koska tuo teema oli korostetusti tehty, josta tuli tunne että leffa haluaisi sanoa, että elämä on vaan haikeaa kiertokulkua kun omat vanhemmat jäävät lopulta unholaan ja myöhemmin kuolevat ja uusi sukupolvi on tässä ja nyt ja sen jälkeen tulee taas uusi sukupolvi. Erittäin pohdiskeleva leffa kyllä asioiltaan. Tosi jännästi pinnan alla kulkee se kaikki ajatuksellisuus leffassa, mitään ei väännetä katsojalle rautalangasta eikä muutenkan selitellä mitään syitä, vaan katsoja itse saa pohtia kaiken sen syvällisyyden leffasta.
Ei voi tosin yleistää tuota juttua että miten toisijaiseksi vanhemmat jäävät kun vanhempien omat lapset ovat jo aikuisiässä, sillä onhan
vaikka kuin saamarin helkkaristi olemassa aikuisia ihmisiä (itseni mukaan lukien) joille omat vanhemmat ovat erittäin tärkeitä, eivätkä todellakaan unohdu omasta elämästä mihinkään, koskaan. mutta tässä leffassa haluttiin näyttää sitä toista puolta asiasta mikä on myös totta et tosiaan vanhemmat jäävät vähän toissijalle joidenkin kohdalla. joskin tosiaan korostetusti toteutettu tuo asia, sillä aika karusti jättivät vanhempiensa vierailun Tokiossa jopa törkeän toissijaiseksi asiaksi.
Leffassa kuvaus on upeaa ja dynaamista jälkeä, tarinankerronta on mestarillista tasoa ja hahmojen toteutus yhteydessä juoneen ja dialogiin kirjoitettu todella taidokkaasti sisältäen paljon ajatuksellisia koukeroita tuo kombo ja jos ois ollut suomiteksteillä niin ne syvimmät tasotkin hahmojen välisistä suhteista jne olisi varmasti hoksannut paremmin, mut tärkeimmät ehdottomat pääteemat tajusin leffasta enkkusubeillakin. Leffan juoni on kirjoitettu myös todella taidokkaasti ja kaikki on perkuleen hienovaraisesti toteutettu leffassa, missään ei ns astuta yli realismi on tosi uskottavaa tasoa ja kuvan kautta leffa tosiaan kykenee katsojalle välittämään asioita ihmisten olemuksista ja eleistä mm. Hahmojen murtumisesta niin ne oltiin kyllä osattu ihan 10+ tasoisesti tehty, sillä ne tuli suoraan sydämestä ja näki eräänkin henkilön murtumispisteessä miten hän kelaili kaikenlaisia asioita mielessään, tietyt hahmot miettii selvästi leffassa omaa käytöstään kyseenalaistaen sitä siinä murtumispisteessä.
Yksi leffan koskettavimmista kohtauksista on (tää ei spoilaa mitään) kun vanha äiti kehuu tyttöään miten hyvä ihminen hän on ja kohdellut häntä tällä Tokion matkalla hyvin ja sit tuo tytön äiti murtuu ja käyvät nukkumaan vierekkäin ja tuossa kohtaa kuvataan tytön kasvoja kun hänkin meinaa murtua. Siinä oli paljon ajatusta, et miten onnellinen äiti oli tytöstään joka oli siis melkein ainut henkilö kuka noista vanhemmistaan välitti. Tossa kohtauksessa meni jokin roskakin silmään ja sekin et tuo äiti oli erittäin erittäin sympaattinen kun ne lapsensa jotka jättivät hänet toissijalle niin oli niitä kohtaankin ymmärtäväinen ei kertakaikkiaan jaksanut olla vihainen vaan tunsi itsessään olevan vikaa, mitä ei missään nimessä hänessä ollut.
Loppuosuus on tosi surullinen ja noista syvistä pohdiskelevista asioista vois kirjoittaa vaikka miten paljon enemmänkin, kun on ehkä jopa pohdiskelevin ja miettimään laittavin leffa Old Boyn jälkeen mitä nähnyt.
Leffan loputtua niin leffassa tuon vanhempien jättämäminen niin toissijaiseksi asiaksi mikä hitutti, sai seuraavan lauseen mulla mieleen päällimmäisenä että: pistää miettimään ja herättämään et miten pitää välittää ja kunnioitaa omia vanhenevia vanhempiaan ja miettiä mitä kaikkea hyvää he ovat tehneet.
10
