Irréversible (2002)
katso liitettä 126060
Perjantaina tuli katsottua yksi vaikuttavimmista elokuvista ikinä, Gaspar Noén sielua riipivä Irréversible. Elokuva iskee lekalla suoraan palleaan ja jättää lopulta katsojan murtuneena tuijottamaan kosmosta heijastavia viimeisiä (ensimmäisiä) kuvia. Mitä vähemmän elokuvasta tietää, sen vakuuttavampi kokemus tulee olemaan. Itsehän tiesin juonen pääpiirteissään, mutta teoksen kuvat syöpyivät verkkokalvoilleni ja nyt en ole viimeiseen vuorokauteen saanut sitä hetkeksikään mielestäni. Uskon, ettei mikään elokuva tule hetkeen saamaan itsessäni tällaista reaktiota aikaan, kuten ei mikään tätä aiemminkaan ole saanut.
Gaspar Noé pitää katsojaa koko elokuvan ajan tiukassa, jopa hypnoottisessa otteessaan ja silmiä ei vain voi irroittaa kuvaruudulta, vaikka kuinka tekisi mieli. Joudut vain katsomaan kaikki kauheudet läpi kyvyttömänä tekemään mitään ja hoet vain päässäsi sanoja: ”Ei, ei!” Teoksessa ei ole moraalisesti mitään hyvää ja se vain musertaa uskon ihmisyyteen.
Elokuva koostuu 13 kohtauksesta, joista jokainen on kuvattu yhdellä pitkällä otolla. Elokuvassa nämä kohtaukset esitetään lopusta alkuun niin, että lopputekstit aloittavat filmin ja näin katsoja joutuu prosessoimaan jokaista tekoa ja tapahtumaan ilman tietoa siihen johtaneista tilanteista. Käsikirjoitus oli vain muutaman sivunmittainen idea ja näyttelijät (Monica Belluci, Vincent Cassel ja Albert Dupontel) improvisoivatkin lähes kaiken dialogin, joka tulee heidän suustaan täysin luonnollisena. Erittäin vahvat näyttelijäsuoritukset kaikilta kolmelta päähenkilöltä.
Hienointa elokuvassa kuitenkin on sen kuva- sekä äänimaailma. Kameran liikkeet ovat erittäin hypnoottisia ja hienoimpia koko elokuvahistorian aikana. Välillä kuvat juoksevat pitkin rakennusten seiniä, välillä pyörivät 360-astetta ja täysin kontrastina käytetään pitkiä steady-cam kuvia. Itse en ainakaan tiedä yhtään toista elokuvaa, joka olisi käyttänyt kameraa näin hienosti hyväkseen. Näihin tarkoin värein kyllästettyihin kuviin yhdistetään piinaava soundtrack, josta on vastannut Daft Punkin toinen puolisko. Äänimaailma on muutoinkin häiritsevä, sillä Thomas Bangalter on käyttänyt sävellyksissään muun muassa aaltomaista kiertävää ääntä sekä elokuvan ensimmäisen 30 minuutin aikana taustalla on huhujen mukaan jotain ääntä, jota ihmiskorvat eivät pysty tietoisesti kuulemaan.
Lisähuomiona, ettei elokuva tosiaankaan ole mikään väkivallalla hurmokseen asti juhliva gorefest tai gorno-pätkä. Silti suosittelen kukkahattutätejä pysymään kaukana tästä mestariteoksesta.
2000-luvun paras elokuva ja yksi kaikkien aikojen hienoimmista (ja julmimmista) elokuvista.
:5:
Tai sitten vihaa koko elokuvaa.