- Liittynyt
- 18.4.2004
- Viestejä
- 436
Onpa ollut rankkoja kokemuksia monella. Voimia niille, joilla tilanne on päällä ja 
niille, jotka ovat kunnialla selvinneet.
Mä mietin, mitä mulla olisi rankkaa elämässä... Kaikenlaista ollut, mutta niistä selvinnyt enemmän tai vähemmän tolkuissaan. Nää perusjutut, kiusaamista koulussa, vanhemmat tappeli ja tätä luokkaa.
Rankin on varmaan esikoisen odotusaika. Ex-miehen kanssa oltiin kimpassa 11 vuotta, mentiin kesällä -99 naimisiin ja alkutalvesta aloin odottaa esikoista. Helmikuussa 2000 exä ilmoitti, että aijuu hällä ollut suhde alkutalvesta asti, vähän ennen kuin tein raskaustestin. Että hän sitten lähtee kahden päivän kuluttua tän naisen luo asumaan, hakee tavaransa pari viikkoa myöhemmin isolla autolla.
Meni siinä tovi toipuessa. Kävin yksin perheneuvonnassa juttelemassa asiasta, että saisin pääni järjestykseen ennen lapsen syntymää. Ratkaisevaa oli varmasti se, kun siellä neuvonnassa tää jonka kanssa juttelin asetti mulle mietittäväksi kysymyksen: päätänkö siltä istumalta, että kun avioerohakemus on jätetty, niin se on siinä ja alan käymään läpi sitä eron surutyötä. Vai onko harkinta-aika oikeasti harkinta-aika, ja sitten vasta sen päätyttyä mietin asian. Jos mies ei olisi todella eroamassa vaan olisi jotain sekoilua vaan. Päätin, että se on sit siinä ja kiitosnäkemiin. Tästä alkaa uusi elämä. Pikkuhiljaa siitä nousee, selviäähän muutkin eroista ja jopa leskeksi jäämisestä, mikä mä oisin poikkeus siinä.
Sitten sain kaupungilta uuden asunnon, oli kesä, aurinko paistoi, esikoinen potki mahassa ja mä olin oikeasti onnellisempi kuin aikoihin. Tyttö syntyi ja elämä oli ihan loistavaa. Mikäs siinä oli ollessa. Ero oli sitten loppujen lopuksi hyvä ratkaisu, kun meillä oli mennyt vikaan moni asia eikä osattu enää korjata niitä.
Niin ja enpä mä olisi tutustunut nykyiseen mieheenikään, jos ei oltaisi erottu. Eli oikeastaan, rankimmasta kokemuksesta tuli yksi elämän tärkeimpiä käännekohtia - parempaan. Tälleen tää elämä välillä menee. Exäkin on onnellisempi nykyisen naisensa kanssa, varmasti. Me ei oltu toisillemme likimainkaan sopivat enää viimeisinä aikoina. Teinistä asti heilasteltu ja oikein klassinen esimerkki erilleen kasvamisesta aikuistuessa.
niille, jotka ovat kunnialla selvinneet.Mä mietin, mitä mulla olisi rankkaa elämässä... Kaikenlaista ollut, mutta niistä selvinnyt enemmän tai vähemmän tolkuissaan. Nää perusjutut, kiusaamista koulussa, vanhemmat tappeli ja tätä luokkaa.
Rankin on varmaan esikoisen odotusaika. Ex-miehen kanssa oltiin kimpassa 11 vuotta, mentiin kesällä -99 naimisiin ja alkutalvesta aloin odottaa esikoista. Helmikuussa 2000 exä ilmoitti, että aijuu hällä ollut suhde alkutalvesta asti, vähän ennen kuin tein raskaustestin. Että hän sitten lähtee kahden päivän kuluttua tän naisen luo asumaan, hakee tavaransa pari viikkoa myöhemmin isolla autolla.
Meni siinä tovi toipuessa. Kävin yksin perheneuvonnassa juttelemassa asiasta, että saisin pääni järjestykseen ennen lapsen syntymää. Ratkaisevaa oli varmasti se, kun siellä neuvonnassa tää jonka kanssa juttelin asetti mulle mietittäväksi kysymyksen: päätänkö siltä istumalta, että kun avioerohakemus on jätetty, niin se on siinä ja alan käymään läpi sitä eron surutyötä. Vai onko harkinta-aika oikeasti harkinta-aika, ja sitten vasta sen päätyttyä mietin asian. Jos mies ei olisi todella eroamassa vaan olisi jotain sekoilua vaan. Päätin, että se on sit siinä ja kiitosnäkemiin. Tästä alkaa uusi elämä. Pikkuhiljaa siitä nousee, selviäähän muutkin eroista ja jopa leskeksi jäämisestä, mikä mä oisin poikkeus siinä.
Sitten sain kaupungilta uuden asunnon, oli kesä, aurinko paistoi, esikoinen potki mahassa ja mä olin oikeasti onnellisempi kuin aikoihin. Tyttö syntyi ja elämä oli ihan loistavaa. Mikäs siinä oli ollessa. Ero oli sitten loppujen lopuksi hyvä ratkaisu, kun meillä oli mennyt vikaan moni asia eikä osattu enää korjata niitä.
Niin ja enpä mä olisi tutustunut nykyiseen mieheenikään, jos ei oltaisi erottu. Eli oikeastaan, rankimmasta kokemuksesta tuli yksi elämän tärkeimpiä käännekohtia - parempaan. Tälleen tää elämä välillä menee. Exäkin on onnellisempi nykyisen naisensa kanssa, varmasti. Me ei oltu toisillemme likimainkaan sopivat enää viimeisinä aikoina. Teinistä asti heilasteltu ja oikein klassinen esimerkki erilleen kasvamisesta aikuistuessa.
Tuon voi käsittää kahdella tavalla. Joko, että onneksi ei kirjoita koska on kuollut tai onneksi muut ei ole saanu kuulaa kalloon.
