Ajattelin ensin, etten kirjoita tänne mitään, mutta oli kuitenkin palattava...
Syvä myötätunnonosoitus kaikille teille, jotka tänne olette kokemuksianne kirjoittaneet.
----
Rankinta minunkin elämässäni on ollut lapsuus, nuoruus ja suhde alkoholisti-isään.
Perheeni oli ns. uusioperhe. Isäni ensimmäinen vaimo oli lähtenyt lätkimään ja jättänyt lapset miehensä huollettavaksi. Kun vaimon lähdöstä oli kulunut nelisen vuotta, laittoi isäni lehteen kirjeenvaihtoilmoituksen, jonka kautta löysi äitini. Kuten joku täällä mainitsi, on erittäin raukkamaista ja hirveää, että mies potkii raskaana olevaa vaimoaan. Näin kävi myös äidilleni. Minä selvisin väkivallasta huolimatta ja synnyin kahden kateellisen ja vihaisen sisarpuolen (10- ja 14-vuotiaat) sekä ryyppäävän isän helliin hoiviin. Onneksi äiti sentään oli jokseenkin kunnon äiti.
Ryyppäämisestä ei perheemme ulkopuolella puhuttu. Voi sitä salailun ja häpeän määrää. Ensi kerran pääsin avautumaan 17-vuotiaana ensimmäiselle poikaystävälleni, jonka äiti oli myös alkoholisti. Oikeastaan vasta kotoa muutettuani uskalsin kertoa isästäni myös lähiystävilleni, joita ei ollutkaan paljon, sillä olin lisäksi koulukiusattu.
Isäni oli varsin hurja ryypätessään. Kun kasvoin vanhemmaksi, uskalsin nousta häntä vastaan, jolloin tappelumme pahenivat. Äitini oli aina isäni puolella ja torui minua, jos vähääkään uskalsin sanoa vastaan isälleni. Tappelimme silti niin sanallisesti kuin nyrkeinkin. Muistan kerran tuijottaneeni aseen piippuun, isä uhkasi ampua minut, koska kävin niin "hänen hermoilleen". Itse olin puukottaa isukkiani. Hulluinta oli, että myöhemmin (20-vuotiaana) kertoessani asian psykiatrille, tämä totesi: "Eihän ketään saa tappaa, tiedätkö sinä sen? Siitä voi joutua vankilaan." Kamalin väkivallanteko, jonka isääni kohtaan tein, oli se, että erään riidan yhteydessä löin häntä raskaalla, lasisella tuopilla päähän. Tuoppi meni sirpaleiksi, ja känninen ja pilleripöhnäinen isukki huusi kuin palosireeni tajutessaan kaljun päänsä laelta valuvan veren määrän. Onneksi mitään peruuttamatonta ei tapahtunut, arpi tosin jäi.
Itse totesin jo varhain, ettei viina sovi minullekaan, koska äärimmilleen ärsytettynä olen hyvin vaarallinen jo selvinpäin, kuten edellinen tapaus osoittaa. Nykyisin en juo juuri lainkaan, ja kännitappelut ovat myöskin jääneet. Kärjistetysti sanoen mikään ei ole sen kauheampaa kuin kännissä tappeleva ja riehuva nainen.
Raskasta oli myös se, kun avomieheni eräänä aamuna viisi ja puoli vuotta sitten ilmoitti, ettei enää jaksa suhdettamme, joka oli silloin kestänyt vajaan kaksi vuotta. "Rakkaus ei vain aina riitä." Kun olimme erossa noin kuukauden verran, hän kaveerasi naispuolisen kollegansa kanssa ja mm. oli yötä tämän luona (nainen oli rakastunut häneen). Minä idiootti uskoin, ettei mitään ollut tapahtunut ja suostuin vielä ottamaan hänet takaisinkin, kun asiamme alkoivat luistaa paremmin. Vasta puolitoista vuotta myöhemmin mies tunnusti (lukuisten tivaamisien jälkeen), että he olivat myös panneet keskenään. Kuulostaa ehkä irvokkaalta, mutta olemme nyt neljättä vuotta naimisissa ja yhteistä taivalta on takana 6,5 vuotta (miinus kuukausi). Tuska ja pelko ovat edelleen läsnä, luottamus on jokseenkin palautunut, muttei täysin kuitenkaan. Kannan seuraukset valinnoistani, jos tulevaisuudessa jotain vastaavaa tapahtuu. En näe mieheni tekoa pettämisenä, sillä emme olleet yhdessä. Asuimme toki yhdessä, mutta olimme sopineet, että muita saa olla, sillä emme virallisesti enää seurustelleet. Luulen, että se, ettei mieheni heti silloin kertonut asioiden oikeaa laitaa, säästi ihmishengen - omani tai sen naisen.
) joutuu moniin pahoihin tilanteisiin ensimmäisenä , moni ei sitä sisäistä. Itse vielä kohtalaisen vähänaikaa noita hommia tehneenä pakko sanoa et todella outo olo ja vieraita tunteita herättää seistä siellä poliisinauhan sisäpuolella tilanteissa missä on jotain tapahtunu ( ei onneksi vielä montaa , ja toivottavasti ei tulekaan).
ja tunteellinen purkaus 
