Elämän suunnittelu

[napinpainaja]

Elikkäs syvällistä pohdintaa tiedossa kun Sinkkujen purnausta -ketjusta tuli vastaan tällainen kommentti

Oli sitä itselläänkin joskus alta kakskymppisen semmoisia ruusuisia kuvitelmia elämänkulusta. Lukion jälkeen opiskelemaan suoraan, sitten naimisiin poikaystävän kanssa ja heti perään pari lasta. Alle 30-vuotiaana mun piti olla korkeasti koulutettu ja hyvässä työssä, onnellisesti naimisissa ja äiti. No, ei mennyt ihan niin.

Monet (yleensä nuoret) ihmiset kritisoi voimakkaastikin niitä kompromissiratkaisuja, joita ihmiset rupee tekemään, kun alkaa ikää kertyä. Joskus kauan kauan sitten kuulin radiosta jonkun ohjelman, jossa oli puhetta siitä, että kun ei Suurta Rakkautta löydykään niin ihmiset alkaa tyytyä johonkin vähemmän suureen ja loppujen lopuksi aika monet ihmiset päätyy yhteen kompromissiratkaisun kanssa. Mä ajattelin silloin, että never ever. Mä huolin vain parasta. No, toisin kävi.

Nyt elän about päivä kerrallaan. Toki suunnittelen tulevaisuutta, mutta ei ole mitään valmiita kaavoja, joiden mukaan eläisin. Olen hyvin tietoinen siitä, että ehkä mua ei edes ole vuoden päästä. Mistä sitä tietää, jääkö auton alle tai kuolee syöpään. Suuri Rakkaus ei ehkä tule vastaan, mutta varmasti tulee ennemmin tai myöhemmin ihminen, jonka kanssa haluaa jakaa elämänsä. Olen elänyt leiskuvissa, tunteiden täyteisissä suhteissa ja vaikka se onkin aika stereotyyppistä ja elokuvamaista Suurta Rakkautta niin ei se kovin mukavaa ole. Se on todella kuluttavaa.

On se aika ankeeta tajuta, ettei minusta tulekaan miljonääriä tai huippututkijaa, mutta onpahan ainakin elämän realiteetit tiedossa.

Itse olen ja suunnilleen aina olen ollut 100% tässä hetkessä elävä. Pisimmälle ennakkoon mietityt asiat taitavat olla talvella varatut kesän lomareissut, ne kun on pakko varata aiemmin jos mieleisen haluaa Voisin kuvitella pientä ahdistusta pukkaavan jos olisin joskus päättänyt että kolmikymppisenä on oltava omakotitalo, vaimo, 2,4 lasta ja kultainen noutaja.

Varmaan jokainen lapsena ajatellut sitten joskus isona olevansa miljonääri ja teräsmies, mutta alkoi kiinnostamaan että kuinka tarkasti taikka pitkälle täällä pyörivä porukka yleensä miettii elämäänsä edes jossain määrin realistiselta pohjalta ja tosissaan. Millaisia unelmia on ollut ja onko toteutunut hyvin tai jopa odotettua paremmin? Onko jokin toteutumaton asia jäänyt ahdistamaan?

 

[IVa]

Opiskelun työn, asunnon ja auton suhteen olen tehnyt 4- ja 5-vuotissuunnitelmia. En näe ongelmaa elämän suunnittelemisessa kunhan sen suunnittelun pitää vain sellaisena apuvälineenä ja ohjenuorana eikä itse tarkoituksena.

Myös vanhuuden varalle ja lasten tulevaisuutta varten olen tehnyt suunnitelmia tai oikeammin toimenpiteitä, eli minulla on käynnissä prosessimuotoinen oman vanhuuden vanhuuden ja lasteni tulevaisuuden turvaamishanke. Tässä voitaneen puhua jo 20-50v aikajänteestä.

Ainakin sellaisessa tilanteessa, kun on vastuussa itsensä lisäksi muista eli lapsistaan tai muista huollettavista henkilöistä, olisi suorastaan vastuutonta ainoastaan elää hetkessä suunnittelematta lainkaan tulevaisuutta. Mutta jokainen taaplaa tyylillään...

 

[kynis2007]

Opiskelun työn, asunnon ja auton suhteen olen tehnyt 4- ja 5-vuotissuunnitelmia. En näe ongelmaa elämän suunnittelemisessa kunhan sen suunnittelun pitää vain sellaisena apuvälineenä ja ohjenuorana eikä itse tarkoituksena.

Myös vanhuuden varalle ja lasten tulevaisuutta varten olen tehnyt suunnitelmia tai oikeammin toimenpiteitä, eli minulla on käynnissä prosessimuotoinen oman vanhuuden vanhuuden ja lasteni tulevaisuuden turvaamishanke. Tässä voitaneen puhua jo 20-50v aikajänteestä.

Ainakin sellaisessa tilanteessa, kun on vastuussa itsensä lisäksi muista eli lapsistaan tai muista huollettavista henkilöistä, olisi suorastaan vastuutonta ainoastaan elää hetkessä suunnittelematta lainkaan tulevaisuutta. Mutta jokainen taaplaa tyylillään...

Ei millään pahalla, mutta jos sulla on 26-vuotiaana jo jälkeläiset, auto, asunto, opiskelut ja työpaikka, niin eikös toi nyt ole juuri aika semmoinen ruusuisten suunnitelmien mukaan mennyt elämä? Ei tuossa ole varsinaisesti mitään sellaista suunnitelmista (haaveista) luopumista, mistä aloituspostissa oli käsittääkseni kyse.

 

[Hippa]

Vähän ristiriitasella fiiliksellä tot luin. Ei siinä oo mitään ankeeta jos tajuaa, minkälainen se oman elämän ois hyvä olla. Se on pelkkää plussaa jos ymmärtää jotain kautta muuttaa elämänsä suuntaa johonkin, joka tuntuu paremmalta ja vähemmän sellaselta vastavirtaan uimiselta. Jos taas vain myöntyy siihen, että "ei ne odotukset toteutunukaan" ja ottaa ekan kompromissin, on se varmasti ankeeta.
--
Mielestäni Campbell on asian ytimessä tossa. Kyse ei ole kompromisseista, enemmänki päinvastoin. Ihmiset tekee kompromisseja pelosta. Pelosta päästää irti omista odotuksista, pelosta vastaanottaa tuntematonta jne.
--
Nuoret kritisoi kompromisseja, koska monen aiheen suhteen potentiaalinen pettymys on vielä ajallisesti kaukainen käsite. Se, että moni ajan myötä vaihtaa sitten itse sille kompromissilinjalle, ei poista sen kritiikin pätevyyttä. Sen esittäjä ei vain nuorena ymmärrä ihan koko ajatusta ja sen arvoa. Oman näkemyksen tai arvon muuttaminen ei ole kompromissi. Omasta näkemyksestä tai arvosta tinkiminen on. Usein ihmiset eivät kykene ensimmäiseen, joten he päätyvät jälkimmäiseen. Ensimmäinen on kuitenkin perustellusta syystä tehtynä se ainoa kestävä ratkaisu.

En tarkoittanut, että on ankeaa tajuta oman elämänsä rajat, vaan ankeaa tajuta se, ettei olekaan mikään poikkeuksellinen yksilö, vaan tavallinen pulliainen. Tämä on sellainen sisäistys, jonka about jokainen jossain vaiheessa kokee. Kuuluu ihmisen kehitykseen tuntea yleensä murrosiässä ja nuorena aikuisena ne kaikki maailman mahdollisuudet saavutettavina. Sellainen "minä pystyn mihin vain" -asenne. Jossain vaiheessa elämää tajuaa, ettei se menekään niin ja se on pettymys.

Jos minä tajuan kolmeakymppiä lähennellessäni, ettei se elämä nyt mennytkään niin kuin piti ja koean siitä surua niin ei se ole sama asia kuin luovuttaa. Jos tavoite on ollut se, että 30-vuotiaana on tietyt asiat osana elämää niin ei sitä ei voi mitenkään saavuttaa enää. Voi toki tavoitella saavutuksia laajemmalla aikajanalla, mutta ei siinä alkuperäisessä suunnitelmassa. Meillä ehkä on eri käsitys siitä, mikä on kompromissi. Mä tarkoitin sitä, että kun suunnitelma A ei toteutunut niin tehdään sitten suunnitelma B ja toimitaan sen mukaan. Kukaan ei voi kuitenkaan tulla sanomaan, että se A suunnitelma olisi ollut "ainoa kestävä ratkaisu". Mistä sitä tietää, että vaikka olisikin päässyt ajoissa naimisiin, urautumaan, saanut lapsia, että kaikki olisi mennyt muutenkin hyvin? Sitä voi menettää lapsensa, puolisonsa, työpaikkansa, terveytensä. Ihan mitä vaan voi tapahtua. Eikä se silloin ole kestävä ratkaisu, jos onkin 27-vuotias leski, jolla on vakavasti vammainen lapsi ja sairastaa itsekin syöpää. (Juu ja tuo oli kärjistys.) Voihan olla, että suunnitelma B onkin viime kädessä se paras ratkaisu. Tai suunnitelma C, D tai E. Tärkeää on mielestäni se, että on optimistinen ja joustaa. Sopeutuu erilaisiin tilanteisiin. Menee elämää eteenpäin niillä eväillä mitä on. Minä olen nyt 30-vuotias korkeasti koulutettu yksinhuoltajasinkku. Mitäs sitten? Työnäkymät on edelleen hyvät ja se Suuri Rakkaus voi tulla vielä vastaan. Ehkä pääsen naimisiin vasta vuosien päästä. Ehkä en. Se, mikä usein suututtaa on muiden asenteet. Kritisoidaan, kun olen tässä elämäntilanteessa, vaikka itse olen tyytyväinen eikä kukaan tästä kärsi (ei edes ne lapset). Jonkin asteen kompromissi kyllä, mutta paljon parempi kuin se, että odottelisi vain eikä etsimäänsä löytäisi ja jäisi lopulta täysin yksin.

 

[IVa]

Ei millään pahalla, mutta jos sulla on 26-vuotiaana jo jälkeläiset, auto, asunto, opiskelut ja työpaikka, niin eikös toi nyt ole juuri aika semmoinen ruusuisten suunnitelmien mukaan mennyt elämä? Ei tuossa ole varsinaisesti mitään sellaista suunnitelmista (haaveista) luopumista, mistä aloituspostissa oli käsittääkseni kyse.

Noh, sanotaan nyt vaikka näin että 8 vuotta sitten haaveilin vielä kovasti rokkistaran elämästä ja suunnittelin lähteväni Alaskaan lohia pyytämään kunhan saan ensimmäisen kesäloman töistä. Ei toteutunut kumpikaan (vielä). Jossain vaiheessa kun lapset on isompia, voisi Alaskaan oikeasti lähteäkin, mutta rokkistaraa musta ei kyllä ikinä tule.

 

[Jallis]

Mielestäni elämässä olennaiset, hienoimmat ja tärkeimmät asiat saavutetaan oman henkisen kasvun ja oivalluksen kautta. Niitä kaikkein merkityksellisimpiä asioita (esim. millainen vanhempi olen, minkälaisen muiston/henkisen perinnön jätän jälkeeni) ei mitenkään pysty alle kaksikymppisenä kovin tarkasti sunnittelemaan. Tärkeää olisi, että on mahdollisiman perillä siitä, kuka itse on ja minkä arvojen varassa haluaa elämäänsä rakentaa. Sen jälkeen voi suunnitella tulevaisuuttaan, kunhan pitää mielessä realiteetit ja elämän ennalta-arvaamattomuuden.

 

[shiba]

Kaikkein suurin pettymys saavuttamattomista unelmista tulee silloin kun ei saa aikaa päästää haaveesta irti ja kasvaa asiasta yli. Halusin mäkin teininä olla rokkitähti ja palaa kirkkaasti kuin soihtu -kuvaannollisesti, en suunnitellut polttoitsemurhaa. Vaikka kai olisin sytyttänyt itseni palamaan jos olisin tiennyt päätyväni heterosuhteeseen ja perustavikseksi. Nyt ei harmita yhtään. Paska muusikko olisin ollut muutenkin.

Liekö tuo elämän suunnitteleminen on tärkeämpää lapsia tahtoville? Lisääntymisestä vähemmän kiinnostuneilla tuntuu olevan paljon vähemmän listattavaa tulevaisuuden varalle, etenkin jos tulevaisuuden suunnitelmiin ei kuulu maailman yksinvaltiutta tai täydellisen ajatuksia lukevan kumppanin löytämistä joka on yhtäaikaa karhean sileä ja voimakastahtoisen tossu. Itselläni on jo aika pitkälti kaikkea mitä olen aina tahtonutkin, vaikka takuulla moni muu olisi tilanteessani repinyt tukan päästään ja ripotellut kaljulleen tuhkaa.

No olisi se maailmanvaltius kyllä ihan kiva.

 

[nvs]

Ajattelin ibizalle häipyä käymään ennen kuin olen 30, sen pidemmälle en ole suunnitellut.

 

[assis]

Nyt kun asiaa mietin, taidan olla ihmisiä, jotka etenevät määrätietoisesti yksi etappi kerrallaan ja katsovat sitten, mitä seuraavaksi. Osa etapeista on helpompia, osan saavuttamiseen menee enemmän aikaa. Koulutusuraa ei ole tarvinnut juuri pohtia ja viimein etappi on vielä saavuttamatta, sen jälkeen on haaveita tulevasta työstä, mutta olen realisti. Jotain kivaa järjestyy varmasti. Asunto ostettiin ex tempore, kun sopiva asunto käveli vastaan ja ostaminen oli taloudellisesti mahdollista. Yksityiselämässä olen antanut elämän viedä, pyrkinyt kuitenkin tiettyyn päämäärään ja päässyt sinne.

Sitä en tiedä, missä olen viiden vuoden kuluttua ja mitä teen. Elämässä on liian monta "jos xx, niin sitten ehkä" ja "kun xx, niin voisin..." -palikkaa toistaiseksi. Tämän vuoden loppuun on elämä suunniteltu, syksyllä katsotaan ensi vuoden tilanne. En ole koskaan jaksanut stressata kauheasti elämästä, asioilla on tapana järjestyä. Isomman asunnon haluan vielä joskus, mutta en tiedä meneekö siihen viisi vai viisitoista vuotta, sen näkee sitten.

 

[napinpainaja]

Myös vanhuuden varalle ja lasten tulevaisuutta varten olen tehnyt suunnitelmia tai oikeammin toimenpiteitä, eli minulla on käynnissä prosessimuotoinen oman vanhuuden vanhuuden ja lasteni tulevaisuuden turvaamishanke. Tässä voitaneen puhua jo 20-50v aikajänteestä.

Ainakin sellaisessa tilanteessa, kun on vastuussa itsensä lisäksi muista eli lapsistaan tai muista huollettavista henkilöistä, olisi suorastaan vastuutonta ainoastaan elää hetkessä suunnittelematta lainkaan tulevaisuutta. Mutta jokainen taaplaa tyylillään...

Tuo menisi ehkä enemmän osastolle "oman/muiden elämän turvaaminen jossain hämärässä tulevaisuudessa" kuin tulevaisuuden tarkka suunnittelu. Itsekin keräilen osakesalkkua, mutta ilman mitään päämäärää taikka tietoa siitä että mihin niitä tulevaisuudessa tulee tarvittua. Onpahan kiva harrastus ja jää jotain säästöönkin.

Enemmän ahdistusta ja hätäisiä päätöksiä aiheuttavina suunnitelmina näkisin esim. joidenkin ihmisten suunnitelmat päästä naimisiin viiden vuoden tähtäimellä tai vaikkapa sadan neliön asunto samassa ajassa. Tai sitten rokkitähden elämästä unelmointi. Vaikka ei mulla kyllä minkäänlaista käsitystä ole miten isoa ahdistusta rokkitähdeksi päätymättömyys aiheuttaa, tuskin loppujen lopuksi kuitenkaan kovin suurta

 

[Hard Justice]

Väittäisin että yhtä paljon sen rivitalo-volvo-lapset-kultainennoutaja unelmien lisäksi rassaa se sellainen madventure-lähe-menee-koe-kaikki-maailmalla-ennen-kuin-on-liian-myöhäistä häslääminen. Kuinka se elämä siitä iloksi muuttuu maailman laidalla käymällä? Oravanpyörä ahdistaa ja antaa turvaa samanaikaisesti. Minä olen pitkin hampain luopunut haaveesta maailmanympärimatkaan. Kun 30-vee tuli mittariin niin alkoi tuntumaan jo siltä että interreilausreissukin olisi saavuttamattomissa. Töitä ja velanmaksua - sitä se elämä on. Tyttöystäväni yrittää kannustaa siihen että en eläisi elämääni vain töitä ja velanmaksua varten ja etten odottaisi elämän alkavan sen jälkeen kun velka on maksettu. Lasten hankkiminen ahdistaa koska on sellainen kutina että se lisää vaan vuosien etenemisen tahtia. Sinkkuna aika meni hitaasti, nyt kahdestaan se menee nopeasti ja jos tähän vielä tulisi kolmanneksi pikku HJ niin sitä huomaisi yks'kaks' olevansa viisikymppinen kun lapsi muuttaakin jo pois kotoa. Yritän ollaa suunnittelematta nykyään mitään suurempaa kun olen kerta toisensa jälkeen saanut pettyä haaveiden ja suunnitelmien kaatumiseen. Ehkä minusta on siksi tullutkin tälläinen kyyninen ja masentunut äkäpussi. :D

 

[Meah]

Omasta mielestäni ihmisellä on hyvä olla jonkin asteisia pieniä päämääriä ja tavoitteita elämässään.

Aika monella se toki noudattaa samaa kaavaa
-oma auto - mies - naimisiin - omakotitalo - lapsia - lemmikki: ei nyt tietenkään kaikilla ja tuossa järjestyksessä, mutta tuo on se aika perus.

Vaikka mies on ja naimisissa ollaan, niin ei ole kyllä mitään muita suunnitelmia tulevaisuuden varalle. Lapsien hankinta ei kiinnosta yhtään, mutta eihän sitä toki tiedä jos mieli joskus päälle 10 vuoden päästä muuttuu.

Tavallaan elän päivä kerrallaan ja olen aika äkkipikainen touhuissani. Arkiviikolle asetan kyllä tavoitteita ja tapitan kalenteria, eli suunnittelen viikot - jopa kuukausien päähän menot. Joka viikko on suht kiireinen ja aikataulutus tehty valmiiksi. :D
Matkustaminen on se mitä aina suunnittelen ja haaveilen, se nyt varmaan ei lopu koskaan. Mutta tavoitteena onkin päästä matkustamaan mahdollisimman paljon.

Kaikkia elämän asioita ei voi kuitenkaan mitenkään suunnitella etukäteen, erilaisia tilanteita sekä elämänvaiheita tulee kuitenkin useita. Tapaa uusia ihmisiä, muuttaa, vaihtaa työpaikkaa jne.

Yritän suunnitella tämän hetkistä elämään sillain pikkuhiljaa, että olisin mahdollisimman onnellinen tai pysyn onnellisena. Onnellisuus on aikalailla mun kokoaikainen tavoite.

 

[D.Yates]

Ei minulla ole koskaan ollut mitään harhaisia kuvitelmia omasta erinomaisuudestani. Tai no, joskus luulin olevani kovakin soittaja ja pääseväni maailmanmaineeseen. Rokkitähteyshaaveet on haihtuneet silmien avauduttua niin omien kykyjen kuin musiikkibisneksenkin suhteen.

Muuten elämä on mennyt aika lailla kuten ajattelinkin. Paitsi asuntovelallisen arkea ei pystynyt kersana käsittämään. Sitä ajatteli pääsevänsä niin koville palkoille että talon, auton ja motskarin osto käy kuin leikkiä vain.

 

[RidAH]

En tarkoittanut, että on ankeaa tajuta oman elämänsä rajat, vaan ankeaa tajuta se, ettei olekaan mikään poikkeuksellinen yksilö, vaan tavallinen pulliainen. Tämä on sellainen sisäistys, jonka about jokainen jossain vaiheessa kokee. Kuuluu ihmisen kehitykseen tuntea yleensä murrosiässä ja nuorena aikuisena ne kaikki maailman mahdollisuudet saavutettavina. Sellainen "minä pystyn mihin vain" -asenne. Jossain vaiheessa elämää tajuaa, ettei se menekään niin ja se on pettymys.

Oon kyl tästä aika lailla eri mieltä. Lapset on melkein kaikessa se malli, mitä kannattais seurata. Johtuen siitä, että lapset tekee asioita luonnollisesti ja on muutenki vähemmän sosiaalisen paineen alla.

Se, että moni ajautuu siihen pettymykseen, johtuu ennemmin siitä, että antautuu sen yhteiskunnan bullshitin vietäväksi, eikä enää ite aseta omia tavotteitaan. Mun mielestä tää kärjistyy kahteen vaihtoehtoon. Se perusratkasu on toi, että "ei musta tullutkaan miljonääriä kakskybäsäenä. Nyt taivun samaan muottiin kuin muut" ja toinen on "Tää ei tainnu ollakaan se mun menestysjuttu. Mut se on olemassa tuolla ja mun pitää vaan löytää se." Eli usko joko loppuu tai sitten sitä riittää.

Ite ajattelen edelleen ja ihan loppuun asti, että pystyn ihan mihin vain. Mutta mun pitää ite oikeesti haluta sitä. Vain asiat, joita ei oikeesti halua, tökkii elämässä. Ja siks pitää osata kuunnella myös itteään, ettei hakkaa sitä päätä seinään vaan tajuaa kyseenalaistaa asioita ja muuttaa tavotteitaan. Muuten päätyy siihen keskinkertaisuuteen kun yrittää mennä niiden muiden ihmisten määrittämien standardien mukaan ja huomaa, että se on aika tuskaista. Ja vieläpä erehtyy luulemaan, että elämän on tarkotus olla sellasta paskaa. Ongelma on IMO pitkälti myös siinä, että niitä malliesimerkkejä on jokaisen elämässä pääasiassa vain siitä luovutusvaihtoehdosta ja ne menestyjät tuntuu jotenkin niin kaukasilta ja harvinaisilta tapauksilta.

 

[SIC-]

Väittäisin että yhtä paljon sen rivitalo-volvo-lapset-kultainennoutaja unelmien lisäksi rassaa se sellainen madventure-lähe-menee-koe-kaikki-maailmalla-ennen-kuin-on-liian-myöhäistä häslääminen. Kuinka se elämä siitä iloksi muuttuu maailman laidalla käymällä? Oravanpyörä ahdistaa ja antaa turvaa samanaikaisesti. Minä olen pitkin hampain luopunut haaveesta maailmanympärimatkaan. Kun 30-vee tuli mittariin niin alkoi tuntumaan jo siltä että interreilausreissukin olisi saavuttamattomissa. Töitä ja velanmaksua - sitä se elämä on. Tyttöystäväni yrittää kannustaa siihen että en eläisi elämääni vain töitä ja velanmaksua varten ja etten odottaisi elämän alkavan sen jälkeen kun velka on maksettu. Lasten hankkiminen ahdistaa koska on sellainen kutina että se lisää vaan vuosien etenemisen tahtia. Sinkkuna aika meni hitaasti, nyt kahdestaan se menee nopeasti ja jos tähän vielä tulisi kolmanneksi pikku HJ niin sitä huomaisi yks'kaks' olevansa viisikymppinen kun lapsi muuttaakin jo pois kotoa. Yritän ollaa suunnittelematta nykyään mitään suurempaa kun olen kerta toisensa jälkeen saanut pettyä haaveiden ja suunnitelmien kaatumiseen. Ehkä minusta on siksi tullutkin tälläinen kyyninen ja masentunut äkäpussi. :D

Ei elämän ole pakko olla "töitä ja velanmaksua". Kukaan ei pakota ottamaan velkaa. Jos sinä haluat sen maailmanympärysmatkan tehdä niin sinä sen voit tehdä. Kenelle sinä elämääsi oikein elät kun luovut haaveistasi vaikka tyttökaverisikin sun tahtoisi kannustaa?

 

[AsT]

hamm itellä suunitelmat taitaa olla tuonne ens viikon maanantaihi asti tuumailtu. tekis mieli lähtee austraaliaan myymään banaanidrinkkejä. kiertämään maapalloa mut sit taas tekis mieli päästä töihi tehä buksii ja sijotusasuntoja ostaa että pääsis 55v eläkkeel.

 

[Adalwolf]

Oon kyl tästä aika lailla eri mieltä. Lapset on melkein kaikessa se malli, mitä kannattais seurata. Johtuen siitä, että lapset tekee asioita luonnollisesti ja on muutenki vähemmän sosiaalisen paineen alla.

Omaksi yllätyksekseni nyt täytyy kyllä kompata RidAH:ta!

Ite ajattelen edelleen ja ihan loppuun asti, että pystyn ihan mihin vain. Mutta mun pitää ite oikeesti haluta sitä.

Pätkin ja poimin nyt sun viestistä vähän mitä sattuu, anteeksi jos kontekstista irrottaminen hukkaa täysin pointtisi. Tästä kanssa vahva komppaus, eli hyvin samoin ajattelen myös minä. Muutenkin mulle on ainakin elämän suunnittelu ollut aina ns. itsestäänselvyys. Koulutus yms. on ollut jo pienestä pitäen selvänä ja tavoitteita on aina asetettu ja myös saavutettu. Jotenkin itsellä tuntuu ainakin auttavan, kun kirjaa ne tavoitteet ihan paperille asti, pitää ne kirkkaana mielessä ja tarvittaessa jakaa osatavoitteisiin.


Kynis2007:lle aloituspostissa sanotaan näin:

Millaisia unelmia on ollut ja onko toteutunut hyvin tai jopa odotettua paremmin? Onko jokin toteutumaton asia jäänyt ahdistamaan?

eli kyllä tänne varmaan saa kertoa myös, jos on elämäänsä suunnitellut ja se on myös niiden suunnitelmien mukaan mennyt.

 

[Hard Justice]

Ei elämän ole pakko olla "töitä ja velanmaksua". Kukaan ei pakota ottamaan velkaa. Jos sinä haluat sen maailmanympärysmatkan tehdä niin sinä sen voit tehdä. Kenelle sinä elämääsi oikein elät kun luovut haaveistasi vaikka tyttökaverisikin sun tahtoisi kannustaa?

Toimitusjohtajalle, tuotantopäällikölle, pankille sekä tyttöystävälle ;)

Kun on tullut nuorena otettua opintolainaa että selviää kesälomien yli kun ei tärpännyt töitten hakemisessa. Nyt niitä sitten on makseltava takas monen vuoden ajan. Kaikista meistä ei tule "oman elämänsä sankareita" sillä ilman meitä ikuisia kakkosia ei olisi niitä voittajiakaan. En puhuisi haaveista luopumisesta vaan realiteettien tajuamisesta.

Nyt ainoastaan teettää kovasti työtä hyväksyä se että amk-inssi tittelillä ja itsensä fakki-idiootiksi lukeneena sekä epäsosiaalisena ihmisenä voi heittää hyvästi paremmille työpaikoille ja palkoille (varsinkin kun ei ole suhteita). Kovasti haaveilin tuotekehittelyn/-suunnittelun hommista, mutta ei niin. Taantuma vei toistaiseksi sen mahdollisuuden töissäkin. Duunari hommilla jatketaan vaan. Tosin en tiedä haluanko sitä ylennystäkään. Sillä pallilla on miehien/naisien vaihtuvuus ollut aikaa tiheää. Muutenkin firmassa ollaan tj:n ja tuotantopäällikön mielivallan alla ja jaksaminen on sen vuoksi tiukilla. Se on opettanut olemaan haaveilematta turhista ja tyytymään kohtaloonsa perusduunarina siellä harmaassa massassa.

 

[Alyssa]

Ei millään pahalla, mutta jos sulla on 26-vuotiaana jo jälkeläiset, auto, asunto, opiskelut ja työpaikka, niin eikös toi nyt ole juuri aika semmoinen ruusuisten suunnitelmien mukaan mennyt elämä? Ei tuossa ole varsinaisesti mitään sellaista suunnitelmista (haaveista) luopumista, mistä aloituspostissa oli käsittääkseni kyse.

Mulla on 20-vuotiaana noista kaikki muu, paitsi jälkeläisiä Asunto tosin vain osittain, mutta jos jäisin Suomeen, olisin jo ostanut oman kämpän. Mutta silti en haluaisi jatkaa samaa rataa koko loppuelämääni, koska pää ei vaan kestäisi.

Väittäisin että yhtä paljon sen rivitalo-volvo-lapset-kultainennoutaja unelmien lisäksi rassaa se sellainen madventure-lähe-menee-koe-kaikki-maailmalla-ennen-kuin-on-liian-myöhäistä häslääminen. Kuinka se elämä siitä iloksi muuttuu maailman laidalla käymällä?

Maailman laidalla käyminen ei sovi kaikille. Tunnen monia, jotka ovat ihan onnellisia siinä missä ovat eivätkä halua mihinkään pois. Mä olen omalla tavallani kateellinen, koska itse olen ihan päinvastaista tyyppiä. Haluan koko ajan vaan pois, haluan lähteä kauas ja tehdä asioita, koska paikallaan pysyminen ahdistaa jo ajatuksena niin paljon. Voi johtua nuoresta iästäkin, mutta tällä hetkellä en osaa kuvitella asuvani 5 vuotta kauempaa yhdessä paikassa.

Mä olen muuten tähän mennessä joutunut luopumaan tasan yhdestä unelmastani ja saavuttanut kaikki muut, mitkä ovat vaan olleet saavutettavissa. Kuulostaa tosi ylimieliseltä, mutta en ikinä päässyt haluamaani huippuyliopistoon, joten jouduin tyytymään toiseksi parhaaseen vaihtoehtoon. Alussa se tuntui maailmanlopulta, mutta tässä välivuoden aikana olen oppinut hyväksymään asian ja tajunnut, että hyvän koulutuksen saa muualtakin kuin Oxbridgesta. Kuulostaa tosi typerältä, mutta mulle se oli ihan oikeasti kova paikka, koska tiedän että mulla oli kaikki mahdollisuudet päästä sisään. Nyt olen menossa toiseen kouluun, mikä vaikuttaa ihan mahtavalta paikalta

En jaksa suunnitella elämääni kovin pitkälle, koska en yksinkertaisesti näe siihen tarvetta. Mulla on koulupaikka ja menen sinne syksyllä, mutta en tiedä yhtään mitä teen koulun jälkeen. Varmaa on vain se, että mun ylpeys ei IKINÄ antaisi periksi esim. jättää koulua kesken, vaihtaa huonompaan tai jättää kokonaan menemättä sinne kouluun. Tuleva työpaikka, asuinpaikka, mahdollinen mieheke jne. ovat tällä hetkellä niin kaukaisia asioita, etten jaksa murehtia niitä liikaa.

 

[ONEFORALL]

En todellakaan aio suunnitella elämää huomista pidemmälle koska se on vitun pelottavaa. Haluun kokee asiat niinku ne tulee ihan sama hyvät ja pahat. Suunnittelu on buu.
Mua ei kauheemmin kiinnosta toi rivitalo-volvo-lapset-kultainennoutaja unelma, mutta sen näkee sitten 5-10 vuoden päästä josse kiinnostaa. Eka haluan kokea asioita.
Kattelin tossa Ironmanin ja sen elämä kiinnostais. Tosin se voi olla aika vaikeeta. Pitää alkaa ritsoja parempia aseita väsäillä.