Tätä ketjua en ollut aiemmin lukenutkaan, kun ylikunto ei todellakaan ole ollut oma ongelma. Pikemminkin se alikunto ja ylipaino

. Mutta nyt tuli todettua aihe mielenkiintoiseksi. Ja oireethan ovat niin tuttuja!
Oma "liikunta-ura" alkoi lukiolaistyttönä aktiivisena budolajin treenaamisena, parikymppisenä mukaan tuli kuntonyrkkeilyä ja tanssia sekä kuntosaliharjoittelua. Tatamitreenissä oli yksi pidempi tauko, mutta yhteensä yli 10 vuotta sitä tuli tehtyä 3-4 x vko. Päälle kolmekymppisenä alkoi sitten erilainen elämänvaihe eli minulla on diagnosoitu toistuva vakava masennus

ja yleinen ahdistuneisuushäiriö; hyvät ja huonot ajat vaihtelevat noin viiden kuuden vuoden sykleissä; sairaalahoitojaksoja on ollut kahdesti. Ulkoisilla tekijöillä on ollut suuri vaikutus masennusoireiden pahenemiseen. Työttömyys, uuteen ammattiin kouluttautuminen, tuki- ja liikuntaelinongelmien aikaansaama työkyvyttömyys, toimeentulovaikeudet ja työtehtävän vaihto ovat paitsi vieneet elämää eteenpäin myös altistaneet masennukselle, sillä minulla ei todellakaan ole mitään ylimääräisen stressinsietokyvyn reserviä. Masennus ja liikkumattomuus ovat aina olleet tiiviisti toisiinsa kytköksissä eli kun voin hyvin niin liikun, kun voin huonosti en liiku. Järki kertoo tietysti, että masentuneena ei kannattaisi jäädä punkan pohjalle, mutta kun sieltä ei pääse pois! Voimavarat on menneet ihan vaan elossa pysymiseen päivä kerrallaan. Pikkuhiljaa sieltä on aina noustu sairaalahoidon, lääkkeiden, terapian, ystävien ja yleisen periksiantamattomuuden voimalla. Kävely, pyöräily ja satunnainen kuntosalitreenaus ovat sitten tulleet mukaan tukemaan hyvinvointia.
Tämänkertainen sairausjakso alkoi oikeastaan jo 2016. Ensin tuli välilevynpullistuma ja sen aiheuttamat kivut ja työvaikeudet ja sairaslomat, jotka jatkuivat kuukausia kunnes sain TOS-diagnoosin ja lisää saikkua. Mieliala laski kuin lehmänhäntä. Liikunta ja muu harrastaminen jäi pois, elämä oli jatkuvaa kipua ja epävarmuutta ja tadaa: masennus jyräsi minut alleen todella tehokkaasti. Sairaala- ja ect-hoitojen jälkeen elämä pikkuhiljaa palasi. Kesällä 2017 alkoi paluu normaaliin elämään työkokeilun kautta. Nyt olen osa-aikaisella työkyvyttömyyseläkkeellä eli teen neljän tunnin duunipäivää ja pidän työstäni erittäin paljon. Työ on fyysisesti liikkuvaa asiakaspalvelutyötä. Se rasittaa minua kohtuuttoman paljon sekä psyykkisesti että fyysisesti ja joudun lepäämään pari tuntia sen jälkeen.
Parhautta tässä nyt on se, että olen palannut rakkaan vanhan tatamiharrastuksen pariin

Yritin paluuta jo keväällä, mutta silloin se loppui treenin aiheuttamiin polttaviin selkäkipuihin ja pahoinvointiin: väsymys, hikoilu, päänsärky ja huimaus jatkuivat seuraavaan päivään ja ruoka aiheutti oksettavan tunteen. Treeni oli liian rankkaa kuntoon nähden. Noin kuukausi sitten aloitin uudelleen ja nyt erittäin varovasti eli olen lähtenyt pois kesken treenin (1,5 t) tai levännyt reilusti silloin, kun syke on noussut liian korkeaksi tai on alkanut huimata. On ollut kiva huomata, kuinka tekninen taito on säilynyt jossakin muistissa/lihaksissa, vaikka fyysinen suorituskyky on tietysti huonokuntoisella, jäykkyyttään kömpelöllä ja noin 10 kg ylipainoisella 46-vuotiaalla naisella ihan jotain muuta kuin mitä se oli parikymppisellä aktiivisella budokalla. Pientä edistystäkin on jo tullut. Joudun ottamaan lisää lääkettä selkä- ja TOS-kipuun harjoittelun jälkeen, mutta fiilis on mahtava ja tunnen olevani elossa. Pahoinvointia ei enää ole.
En koe itseäni masentuneeksi (ja syön siihen estolääkitystä). Ahdistuneisuus on lievää. Paniikkikohtaus - eli vatsakipu, painon tunne rintakehässä, käsien tärinä, sydämen nopea syke, tietty ulkopuolisuuden/tunnelissa (näkö ja kuulo) olemisen tunne, pistelyt iholla - rauhoittuu, kun kiinnitän tietoisesti huomioni johonkin kehoni ulkopuolella olevaan asiaan. Eniten haittaa on jatkuvasta helvetillisestä uupumuksesta, mihin ei oikein selitystä löydy. Kilpirauhaslääkitys ollut vuosia, ei anemiaa, sydänfilmi ok. Unettomuus ja liikaunisuus vaihtelevat. Korvissa suhisee. Epämääräistä rytmihäiriötä viikoittain, voimattomuudentunnetta jaloissa ja käsissä. Ärsyyntyneisyys sosiaalisissa tilanteissa. Joskus hengästyn suuresti jostain jutusta, joka aiemmin ei ole tuntunut miltään. Silmät on erittäin valonarat - tuntuu ihan kipua - eli käytän paljon aurinkolaseja. Vuoden 2016 jälkeen olen katsellut vain vähän televisiota tai elokuvia, koska tulen huonovointiseksi (liikaa aistiärsykkeitä?). Kongnitiivinen aivosumu on tuttu tunne - järjen puute ei sinällään ehkä selitys kun olen kuitenkin valmistunut yliopistosta - viimeisen puolen vuoden aikana olen pystynyt sentään lukemaan jo kirjoja.
Tämä tässä on mielenkiintoista. Samanlaisia oireita kun ylikuntoon itsensä treenanneilla. Sympaattinen ja parasympaattinen hermosto sekaisin ja ylikierroksilla? Aivojen välittäjäaineet ja sähköinen toiminta vähän vinksallaan? Jee. Olen saanut hyvää hoitoa ja tukea psykiatriselta puolelta. Ongelma on se, että psykiatria toimii niin irrallaan muusta lääketieteestä, kun tarvittaisiin enemmän yhteistyötä somaattisen puolen kanssa. Ihminen on psykofyysinen kokonaisuus ja aivot osa elimistöä, ei niitä voi täysin erottaa. Sain keväällä käydä kymmenen kertaa psykofyysisessa fysioterapiassa ja koin hyötyväni siitä suuresti. Valitettavasti jatko ei sitten onnistunut.
Suunnitelmissa on nyt käydä nauttimassa tatamilla 2-3 kertaa viikossa ja viikonloppuisin tehdä kevyttä punttijumppaa ja kehonhuoltoa tai lillua uima-altaassa vesijuoksuvyön avulla. Varovasti ja itseä kuunnellen. Siihen nuoruuden kuntoon ei ole paluuta, mutta yritän nyt ajatella toimintakyvyn säilyttämistä ja yleistä hyvinvointia. Liikunta tukee mielenterveyttä ja riittävä mielenterveys mahdollistaa aktiivisen elämän.
Toivon kaikille ylikunnon oireiden kanssa eläville kärsivällisyyttä ja uskoa parempaan!
