Heti alkuun kiitos tälle threadille ja etenkin Jonille vuosien työstä, neuvoista ja kannustamisesta
Oon lueskellut tän threadin läpi ja muutaman kerran ollut kirjottamassa mutta sit kuitenkin jättänyt tekemättä.
Paha loppupeleissä millon kaikki on alkanut- mutta nyt se on myönnettävä että keho on kovassa stressi tilassa ja ylikuormittuneena. Pari kuukautta sitten aloin huolestumaan yhä useemmista vaikeuksista motivoitua treeniin, voimakkaista väsymyksistä ja heikotuksista, sydäntuntemuksista, suhjusesta olosta, mielialojen vaihtelusta, ainasesta tukkosuudesta jotenkin toiminta kykykin tuntui vaihtelevan tosi paljon. Sykkeet ei meinannnu nousta ja välillä ne huiteli ties missä.
Ainaseen paleluun ja yöhikoiluun, vatsavaivoihin olin jo niin tottunut että olin vaan mielessäni ikäänkuin siirtänyt ongelmaa. Menkat mulla ei ole tulleet vuosiin.Syke on ollut levossa niinpitkään kun muistan hyvin alhanen, joskus vuosia sitten sen muistan EKG:ssä olleen huikeat 36.
Suhatutuminen treeniin ja safkaan on nyt jälkeenpäin mietittynä ollut aika överi jo 6-9 vuotta, ylirasitusta varmasti ollut nyt jälkeenpäin mietittynä aiemminkin, jotenkin sitä on vaan mindfuckannut itteään kai. 5 vuotta sitten oli vaihe jolloin vain kävelin, kun kaikki into muuhun liikkumiseen oli mennyt, ja olinkin kuihtunut n. 10kg ja olin aika kaukana hyvinvoinnista muutenkin :D
Mielestäni aloin kuntoutumaan ja treenaamaan fiksummin- mutta ihan vitusti liikaa. Vuosi vuodelta tää meininki on mennyt vaan överimmäks, ja tällä hetkellä tuntuu että oma käsitys ja tuntemus mikä on normaalia on ihan usvassa. "mikään ei vaan riitä".
Tän kaiken olen itelleni osittain tiedostamattani aiheuttanut. Nyt kun mietin ja kirjotan niin tajuan että jutut joita on tehnyt on ollut ihan törkeen urpoja, enkä ikinä neuvois ketään muuta tekemään samoin. Se endorfiinihumala mikä liikunnan aikana ( viimeaikoina se oli kyllä vaan taistelua ja itelleen näyttämistä) on petollinen. Mun "järjellä" jos väsyttää - > mee treenaa ni virkistyt. Viimesimmän puol vuotta treenimäärät alko vaan kasvamaan ja kasvamaan, eikä lepopäiviä ollut, ennenkuin siinä vaiheessa kun oli vaan niin saatanan väsynyt ettei jaksanut. Viimesimmän puolen vuodne aikana täysiä lepopäiviä ehkä max. 10. Aika normi settiä oli että 2 treenit päivässä , viimeaikoina jopa kolmet. Salilla "vaan" 1 treeni ja sekin piti vetää ihan överi kovaa. Parhaimmillaan salilla tuli käytyä 6x viikossa, 2-jakosella ohjelmalla. Ja aika pitkään se keho olikin ihan huippukunnossa, jossain vaiheessa kehitys rupes tyssää ja sit vaan puristaa kovempaa, motivaatio alko olee hakusessa, ja sitä aina vaan meni ja teki kun oli niin ajatellutkin. Hirveen huonot omatunnot lepopäivistä ja tuntu että oon ihan vätys heti. Tosi tervettä. Nyt kun mietin tajuun että liikkuminen on tosi kauan ollut mulle keino kokea itteni vahvaksi. Kokea että voin hallita jotain. Ei taida palvella ei. Sinäänsä huvittavaa että koen muuten olevani tosi onnellinen ja en stressaantunut mieleltäni, mutta kai tollanen addiktio jotain jäämiä vanhoista kärsimyksistä sitten on. Treenejä siis viikossa 8-15h.
Kaikki huipentu reilu kuukaus sitten, olin lomalla ja oli aikaa treenata ja tulikin vedettyä 3 treenit päivässä. Lenkkiä, intervallia, punttia, kamppailua. Ton viikon jaksoin vielä suht hyvillä virroilla - mut kotiin tulon jälkeen kaikki aiemmin "vähän jäytäneet oireet" jota oli sivuttanut kuulemasta niin monikertaistu. Sit alko univaikeudetkin kunnolla, ja mieli tietenkin sekasin että ei voi olla liikkumatta kun lihon ihan palloks, ja eniten jostain syystä pelkäsin että jos nyt oon liikkumatta musta tulis sohvaperuna. Oon kuitenkin saanut liikkumisesta elämääni niiiin paljon, että ehkä eniten pelotti että se hyvää tuova sisältö katoaa. Hyvää se toi- mutta sen hyvän nälkä kun oli aivan loputon eikä mikään vaan tuntunut riittävän.
Aika kauan vetkuttelin lääkärin varaamista, "kun eihän nyt mulla" ja " mä oon vaan vähän väsynyt" ja mitäs selityksiä sitä keksikään. Katoin sen ortostaattisen sykkeen ja se erotus oli 30 ja aamusin herätessä olin niin koomassa ja huimas että varasin sen lääkärin, ja menin saman tien hyvälle ja kokeneelle urheilulääkärille, onneks.
Tuli käsky että 2 viikkoa täyslepoa, otettiin labroja ja näin.
Eihän tää pässi pää mihinkään täyslepoon suostunut,vaikka alkuun taisinkin olla niin koomassa että pari päivää tuli otettua ihan rauhassa, mutta vähensin treenejä REIPPAASTI ja oon opetellut ja opettelen toki edelleen kuuntelemaan kehoani fiksummin. Reippaita lenkkejä tai intervalleja en oo tehnyt, salitreenit oon vähentänyt ja käynyt kävelyillä yms. Safkaa kanssa syönyt enempi.
Tuli vedettyä aika vähähiilarisella, viljattomalla ruokavaliolla- tiedä sitten onko sekin vaikuttanut, mutta liian vähän olen varmasti syöyt treeneihin nähden.
Lepo ja kevennys alko pikkuhiljaa tehdä hyvää , yöt tuli nukuttua paremmin ja alko olla oikeesti voimaantuneempi olo. Joku naksahdus päässä kävi myös. En ole kehoni. En ole mieleni. En ole tunteenikaan. Tuli halu voida hyvin ja aidosti. Kävin treenailemassa ja se tuntu pirun hyvältä, kun omaa "sisästä" pakkoa ei ollut samoissa määrin ainakaan. Oli ikäänkuin lupa levätä. Lääkäri soitti labroista ja muuten ookoo, muuta kilpirauhanen käy vajaalla, josta myös noi monet oireetkin kielii. Ens viikolla lisää labroja, mutta näyttäs siltä että lääkityksen tarvitsee.
Ilmeisesti siis liian kovalla treenillä, liian vähällä safkalla, yms. olen tän itelleni aiheuttanut. Joku sairas toivonkipinä musta vielä toivoo että toi vois olla vaan väliaikaista, et tilanne vois vielä korjaantua..
Nyt vähän ihmettelen mitä tehdä.
En tiedä innostuinko liikaa, olenko silti treenannut liikaa, mutta nyt 2 päivää olo ollut taas aika vetelä ja voimaton. Tänään en nyt sitten tehnyt muutakuin kävelyn, joka teki kyllä hyvää.Ens viikolla lisää labroja ja sit uudelleen lääkäriin. Nyt huomaa että keho kerää nestettä hyvin, ja se meinaa ottaa kuupan päälle. En halua nyt tätä ryssiä. Nyt takas taas sitä kehon kuuntelua, rentoutta ja muuta.
Ihanaa terapiaa tää kirjottaminen. Tässä pieni pätkä tätä tarinaa, teki hyvää omalle päälle vähän käydä asioita läpi. Ja saa toki antaa vinkkejä ja tsemppiä, sitä teille kaikille hurjasti. Kun sen samman "sissin asenteen" jolla ittensä tähän tilaan on saanut käyttää siihen että voi paremmin aidosti, niin on varmasti jo pitkällä. Jokaisen tie olkoon omanlainen, ja omat oppimme täällä ollaan hakemassa. Hassua että oon jotenkin kiitollinen vitutuksen keskellä, mä saan oppia mitä se vitun tasapaino on...ehkä joskus :D
