Iäkäs tynnyrivahva Islayn saarelta sopivista tislaamoista kotoisin oleva viski on omaan makuun paras yhdistelmä. Ja mielellään vielä single caskina, jolloin tislaamon juipit eivät ole pilanneet makunautintoa, vaan mukana on kaikki särmät ja "epäpuhtaudet".
Mitä löytyy noilla spekseillä menneisyyden suosikkilistalta?
Mikäli kaikki speksit pitää täyttyä, niin lista maistetuista on lyhyehkö. Ei niitä ihan joka paikassa pääse maistamaan, ja mikäli haluaa ostaa pullon, niin hinnat ovat nykyisin tavalliselle kuolevaiselle aika kovia. Lähinnä indie Caol Iloja olen näillä spekseillä maistellut.
Omasta kaapista löytyvät avaamattomana nämä kaksi (kuvat internetistä):
Saapa nähdä, kuinka pahoja huteja ovat. Ja milloin tulee sopiva päivä avata jompikumpi. Mackillop ei välttämättä sherrytynnyrissä kypsytettynä osu täysin itselle. Se oli kuitenkin pakko ostaa aikanaan, kun sattui silmään lontoolaisessa kivijalkakaupassa noin 140 punnan hintaan. Douglas Laing lähti mukaan Heathrowlta 2010 eli pullotusvuonnaan, muistaakseni noin 100 puntaa maksoi silloin. Sen osalta veikkaan, että markkina-arvo on nykyisin isompi.
Mikäli single cask vaatimus jätetään pois, niin silloin parhaat viskit mitä olen maistellut ovat varmaankin muutamat Port Ellenin "annual release" sarjan tuotteet. Niissä toki hyvyyttä lisää enemmän tai vähemmän legendaarinen tislaamo, mutta ovat ne objektiivisestikin arvioituna erittäin hyviä, elleivät jopa täydellisiä
.
Syitä on kyllä oikeasti muitakin, mutta vähänkin pienemmän alkoholipitoisuuden viskit maistuvat sofistikoituneeseen makuuni liikaa vedeltä.
Kylmäsuodatus kaiken pahan alkuna ja juurena?
Voihan sekin olla yksi syy, tosin veikkaan, että on muitakin. Menee makuasioihin, joita on mahdoton selittää. Pidän paljon Caol Ilasta, Laphroaigista ja Lagavulinista, mutta Ardbeg on selvästi niiden yläpuolella omaan makuun, jos puhutaan em. tislaamoiden perustuotteista.