PeteH78
Banned
- Liittynyt
- 20.8.2006
- Viestejä
- 114
Viime aikoina Venäjä on ottanut omaa energiasektoriaan yhä enemmässä määrin haltuunsa. Samalla energiamarkkinoiden kasvusta hyötynyt Venäjä on esittänyt globaalin taloudellisen haasteen erityisesti läntiselle maailmalle, joka uhkaa muuttaa ratkaisevalla tilannetta kansainvälisessä kaupassa.
Tätä haastetta edelsi maailmanhistorian suurin varkaus, 1990-luvulla toteutettu valtion omaisuuden privatisointi Venäjällä, sekä laillisen yhteiskuntarakenteen tuho, joka uhkasi hajottaa koko Venäjän valtion pirstaleiksi.
Venäjä kokee olevansa uhri, jota käytettiin hyväksi läntisten intressien toteuttamiseksi. Länsi käytti kommunismin jälkeistä epävakautta hyväkseen eräänlaisen taloudellisen shokkiterapian muodossa, jonka johdosta Venäjä joutui hetkeksi sellaisen köyhyyden ja heikkouden tilaan, jossa se ei ollut moneen vuosisataan ollut. Tilanne mahdollisti Venäjän valtavien luonnonvarojen hallinnan livahtamisen venäläisten itsensä ulkopuolelle. Luonnonvaroja hallitsivat oligarkit, joita johdettiin lännestä ja jotka ohjasivat ennen valtiolle kuuluneen omaisuuden lännen pankkeihin. Venäjällä tämä aika on saanut nykyisin nimen "markkinabolshevismi".
Edellisestä johtuen Venäjällä ollaan sitä mieltä, että Venäjä on oikeutettu käyttämään kaikkia keinoja palauttaakseen itselleen sen, mitä se menetti 1990-luvulla. Tästä paras esimerkki on Jukos.
Lännessä Venäjän toiminta on koettu uhkana vallitsevaa järjestystä kohtaan. Vahva keskusjohtoinen Venäjä, joka tiukentaa jatkuvasti otettaan maailman runsaimmista luonnonvaroista, pelottaa länttä, koska se muodostaa sen eduille selvän uhkatekijän. Lännen reaktio Jukos-tapaukseen oli paljon puhuva.
Tämän idean takana on eräänlainen Kremlin protektionismi ja puhdas kansallisen edun ajaminen globalisaation sijasta. Venäjä haluaa toisin sanoen ajaa pikkuhiljaa pois kaikki länsimaiset toimijat omalta energiasektoriltaan, mutta samalla Venäjä tavoittelee yhä suurempaa osuutta lännen omilla markkinoilla. Venäjä kokee olevansa oikeutettu toimimaan näin, koska se joutui kiistattoman ryöstökalastuksen uhriksi viime vuosikymmenellä. Venäjän globaalin vaikutusvallan palauttamisessa nyt nähty keino on ainoa.
Samalla kun Venäjä enenevässä määrin ajaa kansallisia etujaan omassa maassaan, hakee se innokkaasti uusia yhteistyökumppaneita ulkomailta. Venäjän mielenkiinto ei niinkään kohdistu länsimaihin, vaan kehittyvien maiden nouseviin talouksiin.
Hyvä esimerkki on vaikkapa Algeria. Vielä viime vuosikymmenellä Boris Jeltsin olisi ensin konsultoinut EU:ta ja Romano Prodia, että onko Venäjän suotavaa aloittaa yhteistyö energia- ja asesektorilla Algerian kanssa, joka on eräs Euroopan tärkeimmistä energiantoimittajista. Mutta Jeltsin olikin heikko, ja hän oli heikon valtion johdossa. Nykyinen Venäjän johtaja ja myös valtio itse on toista maata. Vladimir Putin käveli tylysti EU:n mielipiteen yli ja solmi tiiviit kauppasiteet Algerian kanssa, joka aiheutti mm. Algerian kaasusta riippuvaisissa Espanjassa ja Italiassa pelkoa Venäjän ja sen uusien lakeijojen muodostamasta maakaasukartellista.
Venäjä ja Gazprom solmivatkin Algerian kanssa sopimuksen, jonka ansiosta Gazprom kontrolloi suoraan kahta kolmasosaa Italian energiansaannista. Algerian kaasu on nyt Gazpromin hallinnassa, halusi EU sitä tai ei.
Venäläisten mielestä Gazpromin selvä energiamonopoli on kuitenkin hyväksyttävissä oleva asia, koska myös ulkomaalaiset sijoittavat voivat hyötyä Gazpromin kasvusta ostamalla sen osakkeita.
Lännessä Gazpromin vaikutusvallan kasvu aiheuttaa pelkoa. Samalla kun Venäjä sulkee länsimaisia yhtiöitä (kuten Sahalinin esimerkki näyttää) pois hyödyntämästä Venäjän energiavarantoja, haluaa Gazprom itse olla suuremmassa määrin mukana Euroopan markkinoilla myös loppujakelijan roolissa. Gazpromin tavoite on, että eurooppalainen kuluttaja maksaa kaasulaskunsa suoraan Gazpromille, ei eurooppalaiselle välikädelle, joka vetää välistä Gazpromin kannalta turhan ison siivun. Gazprom on päättänyt, että se haluaa hallita koko Euroopan energiamarkkinoita aina alkutuotannosta loppujakeluun asti.
Miksi tämä sitten herättää pelkoa lännessä? Syitä on monia, mutta varmasti suurin on se taloudellinen potentiaali, joka tällaisella toiminnalla on. Gazprom kasvaa pelkästään nykyvauhdilla muutamassa vuodessa maailman suurimmaksi yritykseksi. Jos se saa hallintaansa koko Euroopan energianjakelun, niin se uhkaa kasvaa sellaiseksi jättiläiseksi, että se voi suoraan sanella jopa Euroopan valtioiden hallitusten politiikkaa.
Huomiota herättävää on myös se nopeus, jolla Venäjä nykyään toimii. Takana ovat Jeltsinin viinanhuuruiset sekoilut. Tämä Venäjä toimii nopeasti, mutta samalla harkitusti. Aina Algeriasta Iranin kautta Venezuelaan, uutta kartellia luodaan. Kartellia, jonka johdossa istuu yksi mies: Vladimir Putin.
Venäjä hakee voimallisesti uusia yhteistyökumppaneita Norjasta, Brasiliasta ja Kanadasta - Yhdysvallat tietoisesti sivuuttaen - energian kentällä. Esimerkiksi jättimäisen Shtokmanin kaasukentän hyödyntämisessä kumppanit valittiin Norjasta ja Kanadasta, vaikka lukuisia amerikkalaisia yrityksiä oli tarjolla. Tämän uskotaan olleen todellinen syy Dick Cheneyn taannoiselle tiuskinnalle Liettuan vierailulla.
On selvää, että Venäjän uusi politiikka on viemässä maailmaa kohti uutta kylmää sotaa. Mutta voidaanko asiasta syyttää Venäjää vai löytyykö syy muualta? Oma näkemykseni on seuraava: länsi Yhdysvaltojen johdolla on tottunut parin viime vuosikymmenen aikana hegemoniaan, josta se ei halua luopua. Venäjän toiminnan uskotaan uhkaavan tätä hegemoniaa suuressa määrin.
Lännen dominanssin suurin uhka ei ole Kiina, vaan edelleen Venäjä. Länsi uskoi onnistuneensa tämän uhkan neutraloimisessa 1990-luvun aikana, mutta näin ei käynyt. Venäjä olisi pitänyt 1990-luvun alussa hajottaa pieniin osiin sotilaallisin keinoin, jotta maailman suurimmat luonnonvarat eivät olisi joutuneet yhden vahvan hallituksen kontrollin alaisuuteen. Länsi uskoi lyöneensä Venäjän lopullisesti, mutta kuten Suuressa isänmaallisessa sodassa, Venäjä nousi lähes mahdottomasta tilanteesta ja säilytti itsenäisyytensä ja yhtenäisyytensä.
Nyt Venäjän taloudellisen mahdin suitsiminen saattaa olla lännen kannalta liian myöhäistä.
Tätä haastetta edelsi maailmanhistorian suurin varkaus, 1990-luvulla toteutettu valtion omaisuuden privatisointi Venäjällä, sekä laillisen yhteiskuntarakenteen tuho, joka uhkasi hajottaa koko Venäjän valtion pirstaleiksi.
Venäjä kokee olevansa uhri, jota käytettiin hyväksi läntisten intressien toteuttamiseksi. Länsi käytti kommunismin jälkeistä epävakautta hyväkseen eräänlaisen taloudellisen shokkiterapian muodossa, jonka johdosta Venäjä joutui hetkeksi sellaisen köyhyyden ja heikkouden tilaan, jossa se ei ollut moneen vuosisataan ollut. Tilanne mahdollisti Venäjän valtavien luonnonvarojen hallinnan livahtamisen venäläisten itsensä ulkopuolelle. Luonnonvaroja hallitsivat oligarkit, joita johdettiin lännestä ja jotka ohjasivat ennen valtiolle kuuluneen omaisuuden lännen pankkeihin. Venäjällä tämä aika on saanut nykyisin nimen "markkinabolshevismi".
Edellisestä johtuen Venäjällä ollaan sitä mieltä, että Venäjä on oikeutettu käyttämään kaikkia keinoja palauttaakseen itselleen sen, mitä se menetti 1990-luvulla. Tästä paras esimerkki on Jukos.
Lännessä Venäjän toiminta on koettu uhkana vallitsevaa järjestystä kohtaan. Vahva keskusjohtoinen Venäjä, joka tiukentaa jatkuvasti otettaan maailman runsaimmista luonnonvaroista, pelottaa länttä, koska se muodostaa sen eduille selvän uhkatekijän. Lännen reaktio Jukos-tapaukseen oli paljon puhuva.
Tämän idean takana on eräänlainen Kremlin protektionismi ja puhdas kansallisen edun ajaminen globalisaation sijasta. Venäjä haluaa toisin sanoen ajaa pikkuhiljaa pois kaikki länsimaiset toimijat omalta energiasektoriltaan, mutta samalla Venäjä tavoittelee yhä suurempaa osuutta lännen omilla markkinoilla. Venäjä kokee olevansa oikeutettu toimimaan näin, koska se joutui kiistattoman ryöstökalastuksen uhriksi viime vuosikymmenellä. Venäjän globaalin vaikutusvallan palauttamisessa nyt nähty keino on ainoa.
Samalla kun Venäjä enenevässä määrin ajaa kansallisia etujaan omassa maassaan, hakee se innokkaasti uusia yhteistyökumppaneita ulkomailta. Venäjän mielenkiinto ei niinkään kohdistu länsimaihin, vaan kehittyvien maiden nouseviin talouksiin.
Hyvä esimerkki on vaikkapa Algeria. Vielä viime vuosikymmenellä Boris Jeltsin olisi ensin konsultoinut EU:ta ja Romano Prodia, että onko Venäjän suotavaa aloittaa yhteistyö energia- ja asesektorilla Algerian kanssa, joka on eräs Euroopan tärkeimmistä energiantoimittajista. Mutta Jeltsin olikin heikko, ja hän oli heikon valtion johdossa. Nykyinen Venäjän johtaja ja myös valtio itse on toista maata. Vladimir Putin käveli tylysti EU:n mielipiteen yli ja solmi tiiviit kauppasiteet Algerian kanssa, joka aiheutti mm. Algerian kaasusta riippuvaisissa Espanjassa ja Italiassa pelkoa Venäjän ja sen uusien lakeijojen muodostamasta maakaasukartellista.
Venäjä ja Gazprom solmivatkin Algerian kanssa sopimuksen, jonka ansiosta Gazprom kontrolloi suoraan kahta kolmasosaa Italian energiansaannista. Algerian kaasu on nyt Gazpromin hallinnassa, halusi EU sitä tai ei.
Venäläisten mielestä Gazpromin selvä energiamonopoli on kuitenkin hyväksyttävissä oleva asia, koska myös ulkomaalaiset sijoittavat voivat hyötyä Gazpromin kasvusta ostamalla sen osakkeita.
Lännessä Gazpromin vaikutusvallan kasvu aiheuttaa pelkoa. Samalla kun Venäjä sulkee länsimaisia yhtiöitä (kuten Sahalinin esimerkki näyttää) pois hyödyntämästä Venäjän energiavarantoja, haluaa Gazprom itse olla suuremmassa määrin mukana Euroopan markkinoilla myös loppujakelijan roolissa. Gazpromin tavoite on, että eurooppalainen kuluttaja maksaa kaasulaskunsa suoraan Gazpromille, ei eurooppalaiselle välikädelle, joka vetää välistä Gazpromin kannalta turhan ison siivun. Gazprom on päättänyt, että se haluaa hallita koko Euroopan energiamarkkinoita aina alkutuotannosta loppujakeluun asti.
Miksi tämä sitten herättää pelkoa lännessä? Syitä on monia, mutta varmasti suurin on se taloudellinen potentiaali, joka tällaisella toiminnalla on. Gazprom kasvaa pelkästään nykyvauhdilla muutamassa vuodessa maailman suurimmaksi yritykseksi. Jos se saa hallintaansa koko Euroopan energianjakelun, niin se uhkaa kasvaa sellaiseksi jättiläiseksi, että se voi suoraan sanella jopa Euroopan valtioiden hallitusten politiikkaa.
Huomiota herättävää on myös se nopeus, jolla Venäjä nykyään toimii. Takana ovat Jeltsinin viinanhuuruiset sekoilut. Tämä Venäjä toimii nopeasti, mutta samalla harkitusti. Aina Algeriasta Iranin kautta Venezuelaan, uutta kartellia luodaan. Kartellia, jonka johdossa istuu yksi mies: Vladimir Putin.
Venäjä hakee voimallisesti uusia yhteistyökumppaneita Norjasta, Brasiliasta ja Kanadasta - Yhdysvallat tietoisesti sivuuttaen - energian kentällä. Esimerkiksi jättimäisen Shtokmanin kaasukentän hyödyntämisessä kumppanit valittiin Norjasta ja Kanadasta, vaikka lukuisia amerikkalaisia yrityksiä oli tarjolla. Tämän uskotaan olleen todellinen syy Dick Cheneyn taannoiselle tiuskinnalle Liettuan vierailulla.
On selvää, että Venäjän uusi politiikka on viemässä maailmaa kohti uutta kylmää sotaa. Mutta voidaanko asiasta syyttää Venäjää vai löytyykö syy muualta? Oma näkemykseni on seuraava: länsi Yhdysvaltojen johdolla on tottunut parin viime vuosikymmenen aikana hegemoniaan, josta se ei halua luopua. Venäjän toiminnan uskotaan uhkaavan tätä hegemoniaa suuressa määrin.
Lännen dominanssin suurin uhka ei ole Kiina, vaan edelleen Venäjä. Länsi uskoi onnistuneensa tämän uhkan neutraloimisessa 1990-luvun aikana, mutta näin ei käynyt. Venäjä olisi pitänyt 1990-luvun alussa hajottaa pieniin osiin sotilaallisin keinoin, jotta maailman suurimmat luonnonvarat eivät olisi joutuneet yhden vahvan hallituksen kontrollin alaisuuteen. Länsi uskoi lyöneensä Venäjän lopullisesti, mutta kuten Suuressa isänmaallisessa sodassa, Venäjä nousi lähes mahdottomasta tilanteesta ja säilytti itsenäisyytensä ja yhtenäisyytensä.
Nyt Venäjän taloudellisen mahdin suitsiminen saattaa olla lännen kannalta liian myöhäistä.
