Vapaaotteluharrastajien sitouttaminen

  • Keskustelun aloittaja Keskustelun aloittaja AndyS
  • Aloitettu Aloitettu

EAA-valmisjuoma 24-pack

Pineapple Passion Fruit

1€/kpl
Ei sieltä tule yhtään sen enempää hyviä ottelijoita vaikka määrä olisikin isompi, jos se nyt on tavoitteena.

Totta kai tulee.

Suurempi harrastajamäärä -> Enemmän potentiaalisia lahjakkaita vapaaottelijoita -> Enemmän hyviä ottelijoita.

Mistä sen tietää onko jollain potentiaalia vapaaottelijaksi, jollei ikinä eksy sinne vapaaottelusalille? Tätäkin edesauttaa se, että laji on suosittu ja tavoittaa mahdollisimman suuren katsojakunnan.
 
Totta kai tulee.

Suurempi harrastajamäärä -> Enemmän potentiaalisia lahjakkaita vapaaottelijoita -> Enemmän hyviä ottelijoita.

Mistä sen tietää onko jollain potentiaalia vapaaottelijaksi, jollei ikinä eksy sinne vapaaottelusalille? Tätäkin edesauttaa se, että laji on suosittu ja tavoittaa mahdollisimman suuren katsojakunnan.

Ei niitä vaparimatseihin halukkaita synny yhtään enempää vaikka millaisia pehmeitä laskuja suunnittelee ja toteuttaa, kannettu vesi ei kaivossa pysy.
Joku tv-ohjelma voi tuoda hetkellisen piikin vaikka peruskurssilaisiin, silti siinä porukassa ei välttämättä ole yhtään ainoaa useampaa sellaista kaveria, joka jatkaisi harrastusta, kuin mitä olisi ollut pienemmässä aloittavassa ryhmässä.
Se ketä sieltä jatkaa, olisi todennäköisesti jatkanut joka tapauksessa. Ja se ketä lopettaa niin olisi lopettanut joka tapauksessa.

Ei se harrastuksen aloittajat/ufc-ottelijat suhde mikään vakio ole, todellakaan. Jos aloittajamäärät 10-kertaistuu, niin siellä voi pari sellaista kaveria olla jotka jatkavat pitkäänkin, kunhan vain tarvitsivat telkkariohjelmaa tajutakseen mennä sinne salille ekan kerran. Tai olla olematta.

Jos painonnosto onkin pieni laji, niin kuinka monta oikeaa painonnostajaa on tullut Suomeen lisää sen takia että iso porukka tekee tempausta ja työntöä crossfit treeneissä.
Pehmeä lasku painonnoston maailmaan. Ei varmaan kovin montaa. Pikkasen eri lajit kyseessä. Erilaiset ihmiset.
 
Jotkut ilmeisesti kuvittelevat että joka treeeneissä pitäisi vetää jotenkin helvetin kovaa, vetää maitohapoille ja lyödä ja hakata niin että vedet tulee silmistä. Rupponenhan tästä tarinoi vlogissaan. https://www.youtube.com/watch?v=3aJWpUI5ZFo
 
Ei niitä vaparimatseihin halukkaita synny yhtään enempää vaikka millaisia pehmeitä laskuja suunnittelee ja toteuttaa, kannettu vesi ei kaivossa pysy.
Joku tv-ohjelma voi tuoda hetkellisen piikin vaikka peruskurssilaisiin, silti siinä porukassa ei välttämättä ole yhtään ainoaa useampaa sellaista kaveria, joka jatkaisi harrastusta, kuin mitä olisi ollut pienemmässä aloittavassa ryhmässä.
Se ketä sieltä jatkaa, olisi todennäköisesti jatkanut joka tapauksessa. Ja se ketä lopettaa niin olisi lopettanut joka tapauksessa.

Kyllä sieltä nyt syntyy. Hommahan menee niin että tärkein mainoskanava on puskaradio. Jos teet kyselyn että mistä peruskurssilaiset ovat kuulleet kurssista on yleisin vastaus "kuulin kaverilta". Seuraavana tulee netti (tärkeimpänä facebook, joka sekin on usein tullut kaverin kautta) ja lehti- ja julistemainokset jossain kaukana perässä. (Pikkukaupungeissa paikallislehti tosin toimii kohtuudella.)

Nyt kun jatkoryhmässä on uuden kurssin alkaessa 50 ihmistä niin näillä on paljon enemmän kavereita kuin 10 ihmisellä ja he myös kutsuvat enemmän porukkaa seuraavalle peruskurssille. Ja he kutsuvat näitä vain jos kokevat että treenit on mukavia ja niissä kannattaa käydä. Henkilö joka pohtii että viitsiiköhän niihin seuraaviin treeneihin enää mennä ei tietenkään kutsu sinne kavereitaan. Ja jos peruskurssille saadaan puskaradion ansiosta 30 ihmistä eikä 10 ihmistä niin totta kai niissä 30 ihmisessä on enemmän potentiaalisia kilpailijoita.

Eli se henkilö joka treenaa mutta ei ole sopiva vapaaottelukilpailijaksi on arvokas siksi että hän voi houkutella treeneihin jonkun joka on potentiaalinen ottelija ja joka muuten alkaisi harrastaa vaikka laskuvarjohyppyä. Ei siksi että jollain pehmeällä laskulla hänestä voitaisiin itsestään tehdä ottelija.

Usko minua, olen tehnyt kurssimainostusta jo 25 vuotta.
 
Ajatus: Pitäisikö olla erikseen vapaaottelu ja kuntovapaaottelu niin kuin on nyrkkeily ja kuntonyrkkeily? Ongelmaksi vain taitaisi tulla se että vapaaotteluun tulisi edelleen sellaista porukkaa jonka paikka olisi se kuntovapaaottelu. Mielestäni ongelma on osittain siinäkin että vapaaottelu "kaikkein kovimpana lajina" vetää puoleensa porukkaa jotka haluaisivat olla tosi kovia jätkiä mutta joilla ei ole siihen edellytyksiä. Tämä sitten johtaa myös siihen että sparrissa jännitetään ja huidotaan puolipaniikissa kovaa.

Eikö nuo kovat jätkät yleensä tippuu pois aika äkkiä? Ekaks tippuu ne, ketkä ei jaksa jumppaa ja hioa tekniikkaa. Seuraavaksi tippuu ne, ketkä sippaa sparrissa viikko toisensa jälkeen, kun huitoo kovaa paniikissa. Siitä sitten jää kehityskelposta sakkia jäljelle.

Itellä seuraavanlaisia kokemuksia. Tässä on vaan sellaset seurat missä oon treenannu pidempään ja nähny peruskurssien läpiviennit.

Seura 1.: Valmentaja treenaa myös. Kukaan ei valvo miten homma sujuu. Peruskurssilta juuri tulleet ottaa pataan nenä verellä kokeneilta. Kukaan ei opeta sparria. Peruskurssilaisia alottaa 12 ja jää 0-2 seuraavaksi vuodeksi. Jatkoon jää 0-1. Peruskurssi pyörii kahdesti vuodessa, ilmeisesti vaan kattamaan seuran kuluja, ei niinkään hankkiakseen uusia harrastajia. Valmennus keskittyy siihen ottelevaan eliittiporukkaan, joka mätkii kyllä luulot pois. Viimeistään ekojen salikisojen jälkeen saa fyysistä ja henkistä myllyä joltain PM SM EM tason tyypiltä, jolla painoeroa +10-20kg. Ottelijoita 3-5.

Seura 2.: Valkku vahtii joskus ja joskus treenaa ite. Peruskurssin jälkeen kannustaa mahollisimman kovaan sparriin. "Lyöt täysiä", "tyrmää se", "kyllä se kestää, anna mennä vaa" -huudot kaikuvat kehän laidalla. Jotkut fiksut osaa ottaa kevyemmin paino- ja kokemuseron takia, jotkut ei. Ammattilaiset potkii reidet mustiksi. Lisäksi päänsärky on taattu ja se alzheimer kolkuttelee ovella. Tekniikka on tyyliin etu, taka, potku. Thaipainissa ei tekniikkaa. Kunhan painitaan. Taas kuuluu huuto "kaada se". Peruskurssilaisia n. 10, jatkaa 0-1. Ottelijoita 1-2.

Seura 3.: Valkku ei treenaa, vaan vahtii treenit. Huomauttaa, jos joku ottaa nenukkaan enemmän kuin olisi suotavaa. Tekniikoita, joista osa perushyviä ja osa jotain kung fu panda -osastoa. Mahdollisuus treenata normitreeneissä tai sitten kuntoversiossa, jossa ei kontaktia. Peruskurssilaisia 10-15, jää 5-10, joista jatkaa lähes kaikki jommassa kummassa ryhmässä. Ottelijoita ei ole paljoa, eikä uusia juuri tule. Kisaryhmällä omat treenit. Ottelijoita 3-4.

Omat johtopäätökset: Kontaktilajit eivät ole kaikkien juttu. Otteleminen vaatii kurinalaisuutta, johon kaikki ei taivu. Joku saattaa treenata peruskurssin jälkeen kolme vuotta aktiivisesti ja ottaa pari matsia. Sen jälkeen muuttaa vastuullisen työn perässä muualle, ottaa asuntolainaa, hankkii lapsia jne. Otteluhakuinen treeni jää. Jos seura haluaa paljon jäseniä, sen tulee tarjota muutakin kuin hoocee-turpaanvetomättöä. Kuntojumpat, leikkiminen ja hauskanpito tuovat jäsenmaksun maksajia seuralle. Sitten ne potentiaaliset ja halukkaat pukataan sinne kisaryhmään, jonka mukana ihminen kasvaa kamppailijana. Ketään ei voi väkisin pakottaa treeneihin tai kisoihin. Plussaa tulee hyvästä valmennuksesta. Hyvä valmennus on teknisesti taitavaa, osaa rakentaa treenit oikein ja on myös henkisesti läsnä ottelijoille. Ei tartte miksikään vara-iskäksi ruveta, mutta ite en enää luota yhteenkään tyyppiin, joka haukkuu mut pystyyn viikon ajan ennen kisoja sekä viikon sen jälkeen. :)
 
Mitäpä jos treenit yksinkertaisesti järkevöitettäisiin. Vielä 2010 luvullakin varmaankin liki salilla kuin salilla treenit menevät ympäri vuoden niin että alkujumppa, tekniikkaa ja sparria ja sitten mahdollisesti vielä jotain kuntopiiriä lopuksi. Alkujumppa on yleensä suurimmaksi osaksi jotain juokentelua, karhukävelyä jne. lajiin kuulumatonta.

Miksi kamppailusaleilla tuhlataan sekuntiakaan esim. juoksemiseen, kun samaan aikaan voitaisiin tehdä jotain lajidrillejä lämmittelyinä. Pikku juttu joillekin, mutta ketjun otsikkoon viitaten esim. itse en jaksa yksiäkään sellaisia treenejä missä tuhlataan 20 minuuttia perinteiseen alkulämmittelypaskaan. Ja miettikääpä kuinka paljon vuositasolla saa lajitreeniä lisää, kun juoksemiset korvaa lajitreenillä.

Pitäisi myös tehdä drillimäisesti paljon enemmän erilaista tehtävä- ja positiosparria, sen sijaan että tekniikkaa tehtäisiin aina niin että kaveri on siinä ikään kuin vaan paininukkena tai pitää aivottomana hanskoja pistareina.

Sparrin ei tarvitse eikä pidä olla sellaista ettei normaali vapaaottelusta aidosti kiinnostunut harrastaja sitä kestä. Joskus toki vähän sattuu, se kuuluu tottakai asiaan.

Sitten olen törmännyt sellaiseenkin, että vaparitreenien lopuksi vedetään jotkut mini crossfit-treenit leuanvetoineen ja burbeineen. Helvettiin kaikki tollainen fitnesspaska. Se ei auta sitä vapaottelijaa ottelussa paskan vertaa ja noita crossfit/fitnesstunteja on tarjolla joka paikassa niitä haluaville. Voimanhankintakausi sitten erikseen.

Yksi tärkeimmistä asioista on treenien jaksotus vuositasolla. Ei voi olla niin, että vaparin kaltaisessa kilpalajissa kuukaudesta toiseen vedetään treenejä samalla periaatteella. Toteutus ei tietenkään ole ihan ongelmatonta, muttei se mahdotontakaan ole ja tavalla tai toisella treenit pitää vuositasolla saada jaksotettua, niin että tulee peruskuntokaudet jne. Ja vaikkei harrastaja kilpailisikaan, niin ihan vaan kehityksen ja mielekkyydenkin kannalta jaksotus tulisi olla.

Treeneihin järkevyyttä ja mielekkyyttä lisää se oli siis pointti tässä. Vaatii tietenkin sen että joku asiasta jotain oikeasti ymmärtävä rupeaa suunnitteluun ja toteutukseen panostamaan. Ja vanhan systeemit eivät toki muutu ilman muutosvastarintaa. Mitä tällaista jaksottelua ja miksei muka joka treeneissä tai edes joka viikko tai kuukausi sparrata täysiä. Nythän on monesti vieläpä niin, että treenejä pitää milloin kukakin seuran valmentajista eikä isossa kuvassa treeneissä ole minkäänlaista punaista lankaa, kunhan treenataan KOVAA.

- - - Updated - - -

Mitäpä jos treenit yksinkertaisesti järkevöitettäisiin. Vielä 2010 luvullakin varmaankin liki salilla kuin salilla treenit menevät ympäri vuoden niin että alkujumppa, tekniikkaa ja sparria ja sitten mahdollisesti vielä jotain kuntopiiriä lopuksi. Alkujumppa on yleensä suurimmaksi osaksi jotain juokentelua, karhukävelyä jne. lajiin kuulumatonta.

Miksi kamppailusaleilla tuhlataan sekuntiakaan esim. juoksemiseen, kun samaan aikaan voitaisiin tehdä jotain lajidrillejä lämmittelyinä. Pikku juttu joillekin, mutta ketjun otsikkoon viitaten esim. itse en jaksa yksiäkään sellaisia treenejä missä tuhlataan 20 minuuttia perinteiseen alkulämmittelypaskaan. Ja miettikääpä kuinka paljon vuositasolla saa lajitreeniä lisää, kun juoksemiset korvaa lajitreenillä.

Pitäisi myös tehdä drillimäisesti paljon enemmän erilaista tehtävä- ja positiosparria, sen sijaan että tekniikkaa tehtäisiin aina niin että kaveri on siinä ikään kuin vaan paininukkena tai pitää aivottomana hanskoja pistareina.

Sparrin ei tarvitse eikä pidä olla sellaista ettei normaali vapaaottelusta aidosti kiinnostunut harrastaja sitä kestä. Joskus toki vähän sattuu, se kuuluu tottakai asiaan.

Sitten olen törmännyt sellaiseenkin, että vaparitreenien lopuksi vedetään jotkut mini crossfit-treenit leuanvetoineen ja burbeineen. Helvettiin kaikki tollainen fitnesspaska. Se ei auta sitä vapaottelijaa ottelussa paskan vertaa ja noita crossfit/fitnesstunteja on tarjolla joka paikassa niitä haluaville. Voimanhankintakausi sitten erikseen.

Yksi tärkeimmistä asioista on treenien jaksotus vuositasolla. Ei voi olla niin, että vaparin kaltaisessa kilpalajissa kuukaudesta toiseen vedetään treenejä samalla periaatteella. Toteutus ei tietenkään ole ihan ongelmatonta, muttei se mahdotontakaan ole ja tavalla tai toisella treenit pitää vuositasolla saada jaksotettua, niin että tulee peruskuntokaudet jne. Ja vaikkei harrastaja kilpailisikaan, niin ihan vaan kehityksen ja mielekkyydenkin kannalta jaksotus tulisi olla.

Treeneihin järkevyyttä ja mielekkyyttä lisää se oli siis pointti tässä. Vaatii tietenkin sen että joku asiasta jotain oikeasti ymmärtävä rupeaa suunnitteluun ja toteutukseen panostamaan. Ja vanhan systeemit eivät toki muutu ilman muutosvastarintaa. Mitä tällaista jaksottelua ja miksei muka joka treeneissä tai edes joka viikko tai kuukausi sparrata täysiä. Nythän on monesti vieläpä niin, että treenejä pitää milloin kukakin seuran valmentajista eikä isossa kuvassa treeneissä ole minkäänlaista punaista lankaa, kunhan treenataan KOVAA.
 
Tuo on tietysti urheilullisesti perusteltavissa mutta saako pelkkään lajiharjoitteluun keskittyminen nämä tavikset sitoutumaan hommaan paremmin vai huonommin? Tällöinhän esim. maitohappotreenit tulevat raskaissa pariharjoituksissa kuten taistelutilanteiden treenaamisessa sen sijaan että näitä ominaisuuksia parannettaisiin jumpilla ja välinetreeneillä joissa voi tarvittaessa vähän fuskata ilman että on selällään polvi suussa. Nähdäkseni juuri tällainen harjoittelu on omiaan karkottamaan sitä tavallista treenikansaa.
 
Tuo on tietysti urheilullisesti perusteltavissa mutta saako pelkkään lajiharjoitteluun keskittyminen nämä tavikset sitoutumaan hommaan paremmin vai huonommin? Tällöinhän esim. maitohappotreenit tulevat raskaissa pariharjoituksissa kuten taistelutilanteiden treenaamisessa sen sijaan että näitä ominaisuuksia parannettaisiin jumpilla ja välinetreeneillä joissa voi tarvittaessa vähän fuskata ilman että on selällään polvi suussa. Nähdäkseni juuri tällainen harjoittelu on omiaan karkottamaan sitä tavallista treenikansaa.

Mutta kyllähän kuntotreenejä olisi melko helppoa keksiä jotka auttaisivat kehittymään lajissa ja joissa ei silti tarvitsisi ottaa sitä polvea selkään tai rukkasta lärviin. Vaihtoehtoina vaikka thaiclinch treeni ilman hittiä, otetreeniä painissa, heittotreenejä ilman heittoja, sitä pystytreeniä jossa läpsytellään vaan olkapäihin, näin jotain muutamia joita tulisi mieleen ja joissa kumpikaan pareista ei joutuisi pelkäämään sitä kipua ja pääsisi vähän leikkimään/fuskaamaan jos siltä tuntuu.
 
No, onpas tuottavaa brainstormausta, kun säikeen aloittanut ampuu kaikki ideat alas perus-pessimismillä. Kuten esimerkiksi Thonglong tuossa nyt viimeisimpänä heitti, niin hommassa on paljon tilaa parantaa, kun lähtee vain kokeilemaan. Jo nuo kaksi upeaa ajatusta 1) lajireenit ovat puhtaasti lajinomaista tekemistä, 2) vähemmän tekniikkaa, enemmän drillejä ja teemasparria.

Koska ongelmakohtien esiin nostaminen ja niihin ratkaisujen ideoiminen ei Andyä miellytä, niin kokeillaanpas sitten pohtia sitä visiota tulevaisuudesta. Millainen olisi "täydellinen" malli? Tä'ssä nyt jotain ideoita omasta päästä:
* Eri päivinä eri teemat perusrakenteella. Perusrakenne on drillilämmittelyt, tekniikkaa ja sparria. Tämä toistuisi matto, pystypaini ja pystyreeneissä. Sitten yksi puhdas sparri ja yksi puhdas tekniikkapäivä.
* Sama kuin edellä, mutta reenejä on 2 eri tasoryhmässä. Toisessa ryhmässä helpommat drillit, kevyempi yleistempo ja lyönti-potku-jutut kevyellä kontaktilla.
* Joka päivä monta puhdasta vapaaottelureeniä, esimerkiksi rakenteella; kilpailijoiden reenit aamupäivällä/päivällä ja illalla, harrastajien reenit 2 eri tasoryhmässä iltapäivällä. Reeneissä sama perusrakenne, jossa drillit, tekniikka ja sparri. Sparrit teemoittaen eri vapaaottelun osa-alueita päivän tekniikoiden mukaan.
* Kuten edellinen mutta reeneissä olisi korvamerkitty eri vapaaottelun osa-alueita tarkemmin; matto, clinch, pysty.
* Kuten edellinen mutta reeneissä olisi korvamerkitty lisäksi sparrireenit (pelkkää sparria sopivissa ryhmissä) ja tekniikkareenit (ei sparria). Nämä voisi tähdätä viikonlopuille molemmat, niin että jätettäisiin kisaviikoilla väliin.
...


Ja jos nyt vielä voin tuota "sparria järkevillä tehoilla" kommentoida. Omasta mielestäni urheilijan ottelu ei kehity yhtään nopeammin teknisesti, fyysisesti eikä henkisesti, jos hänet taotaan joka reeneissä huonoksi. Jos vaikka kysytään "kumpi kehittää ottelijasta paremman; yksi helvetin kova sparrierä, vai 1000 ei-niin-kovaa sparrierää?". No, miten päästään tuohon 1000 erään jos kaveri on remontissa aina muutaman erän välein? Vanhan liiton jäärätkin voisivat saada ajatuksesta kiinni, jos tuodaan naiset tähän yhtälöön. Millaisilla tehoilla otat tai kehoitat valmennettaviasi (miehiä) sparraamaan porukan ainoan naiskilpailijan kanssa? Huudatko "hakkaa se lutka" vai ehdotatko "ota nopeaa ja teknistä matsia mutta älä riko tyttöä"? No, voisiko samaa ajattelua käyttää ihan nuorten alfauroidenkin kesken? Kyllä, eli jätettäisiin ne egot sinne salin kynnykselle.
 

3 kpl M-Nutrition EAA+

Mango - Hedelmäpunssi - Sitruuna - Vihreä omena

-25%
Kyllä se vaan niin menee että painimaan oppii painimalla paljon, nyrkkeilemään oppii nyrkkeilemällä paljon jne. vasta tietyn pisteen jälkee rupeaa noiden oheistreenien merkitys korostumaan.
 
Thonglongin postaukseen liittyen hyvä juttu judon treenaamisesta Japanissa.

Judo International: A young French Judoka talks about his experience in Japan

Mielestäni Thonglong on oikeassa tuossa, että treeniajasta käytetään liikaa aikaa kehonpainojuttuihin. Vedän itse joskus treenejä ja silloin olen pyrkinyt pitämään kaiken tekemisen lajinomaisena. Lämmittelynä käy ihan hyvin varjonyrkkeily, pystypaini, drillaus ja muu vastaava. Porukka haluaa treenata vapaaottelua ja opetella sen tekniikoita ja treenin pitäisi keskittyä niihin. Noita kehonpainotreenejä voisi järjestää erikseen niille jotka ovat niistä kiinnostuneita.
 
Muistan elävästi kun menin ekan kerran yhteen seuraan ja treenien vetäjä(normiharrastajat ryhmä) katsoi suoraan silmiin ja sanoi että "täällä sparrataan sit kevyesti". Vastasin että ymmärrän.
Se oli selvästi sanottu eikä jättänyt sijaa tulkinnoille puolin eikä toisin.
 
Hauska juttu tossa judoartikkelissa että sellainen perinteinen alkulämmittely juoksenteluineen ja punnerteluineen mitä myös Ranskassa joka puolella tehdään, on Japanissa tarkoitettu ala-asteikäisille lapsille. Aika paljon tulee käytyä ohjattujen treenien lisäksi jollain pikkuporukalla treenaamassa vapaatreeneissä ja nämä ovat ihan parhaita treenejä juurikin siksi, että heti pääsee asiaan ja focus on oikeissa asioissa. Ei ole ikinä ollut sellainen fiilis ettei noihin vapaa treeneihin huvittaisi mennä, sen sijaan ohjattuihin treeneihin lähteminen on joskus vähän niin ja näin. Entistä enemmän rupeaa kuitenkin onneksi olemaan SIC kaltaisia valmentajia, jotka pyrkivät lajinomaisuuteen kaikessa tekemisessä. Toki se vaatii myös valmentajalta enemmän, kun suunnittelun ja ohjauksen määrä lisääntyy.

Joitain juttuja mitä tule mieleen itse treenaamisesta, niin vaikka vapari on tunnetusti erittäin monipuolinen laji, niin kaikkea ei ehkä kannata treenata samaan aikaan, koska se ei oppimisen kannalta ole optimaalista. Sellainen voisi olla hyvä jos aluksi esim. syyskauden voisi treenata vaparipystyä alasvienneillä ja keväällä painopiste olisi matto-ottelemisessa, tai päinvastoin. Itse olen viimeisen vuoden keskittynyt mattoon ja siinäkin niin että kuukausittain on joku painopiste esim. half guard alta, joka tarkoittaa että tätä positiota drillataan vapaatreeneissä helvetisti ja ryhmätreeneissä sen sijaan että aloitettaisiin painit polviltaan (joka on helvetin hölmöä muutenkin), niin pyydän sparrikaverin half guardiin päälle. Yhteen osa-alueeseen keskittymällä ja sitä drillaamalla olen huomannut että oma paini on kehittynyt ihan eri lailla kun aikaisemmin. Enkä nyt usko että tässä on mitään uutta, muttei tämä kovin yleistäkään tunnu olevan. Monesti treeneistä siis puuttuu se välivaihe missä tekniikoita tehdään kohtuullisesti vastustavalle kaverille.
 
Eiköhän vapaaotteluharrastajien sitouttaminen ole aika yksinkertaista, mutta ilmeisesti monessa seurassa käytännössä vaikeaa. Jos harjoituksissa kehittyy, eikä kukaan saa pahasti selkäänsä, niin suuria ongelmia ei ole. Valitettavasti vapaaottelu on vielä nuori laji ja monet perushommat harjoittelun suhteen ovat usein hakusessa - toisin kuin vanhemmissa kilpakamppailulajeissa, jossa pitkät perinteet ovat hioneet pahimmat lastentaudit pois.

Harjoittelun suunnittelu ja toteutus ei toki ole vapaaottelun kaltaisessa monipuolisessa lajissa ihan helppoa, varsinkin jos harrastajat ovat hyvin eri tasoisia. Sitten jos tyyliin neljä kertaa viikossa pidettävissä treeneissä on jokaisissa eri valmentaja, eikä kukaan valmentajista opi tuntemaan treeneissä kävijöitä kunnolla, niin ongelmia yleensä tulee (epätasaiset parit, turpasaunoja ja heikosti kehitystä). Jos valmentaja tuntee valmennettavansa ja jakaa porukan treenien alussa sopiviin pareihin tai ryhmiin painoluokkien ja osaamisen mukaan, niin lähtökohdat ovat hyvät. Sitten pitää tietenkin pitää vielä kuria ja valvoa, ettei kukaan kolauttele tai runttaa liian kovaa. Kun porukka on jaettu tason mukaan, niin kaikki pystyvät tekemään samat jutut omalla tahdillaan ja kehittymään. Kilpa- ja kuntoryhmiä ei välttämättä tarvitse eriyttää, koska siihen on harvemmin kunnolla resursseja.

Kehittymiseen tarvitaan sitten vielä järkevästi suunniteltuja treenejä. Vapaaottelun treenaaminen tyylillä vähän sitä sun tätä ja tota on vaikeaa, eikä juuri kehitä mitään, mutta jos harjoittelun jakaa kahden-kolmen viikon jaksoihin esim. vapaaottelun pystyottelu / vapaaottelun matto-ottelu / näiden yhdistely, niin kehitystä voi tulla jo paremmin. Harjoittelun voi sitten jaksottaa vielä peruskuntokauteen jolloin keskitytään enemmän perusteisiin (perustekniikkaa), ja kilpailukauteen jolloin keskitytään kilpailuosaamisen (kilpailutekniikkaa) optimoimiseen. Tuolloin harjoitteluun saadaan vielä vähän enemmän monipuolisuutta, harrastajien mieli pysyy virkeämpänä ja he kehittyvät ajan kanssa vapaaottelijoina. Kokeneemmille kilpailijoille sitten mahdollisuuksien mukaan yksilöllisempää valmennusta tai ainakin sen suunnittelua. Toinen ja hyvin suosittu vaihtoehto on treenata mahdollisimman "kovaa" ajatusmallilla jonka mukaan harjoitus on onnistunut, jos sen jälkeen joka paikkaa särkee monta päivää. Vakavat urheiluvammat kuuluvat lajiin ja ovat kovan jätkän merkki.

Kilpailemisesta sen verran, että suoraan peruskurssilta kilpailemaan lähtö on normialoittelijalle järjetöntä, eikä niin juuri missään muissakaan lajeissa tehdä. Kilpakehään pääsy pitää ansaita harjoittelemalla kurinalaisesti, mieluusti nyt ainakin yli puoli vuotta. BJJ jossa kaikki "voittavat" on erikoistapaus, joka on tasoluokkineen vesittänyt kilpailukulttuurinsa satoine "SM-, EM- ja MM-mitaleineen", eikä siitä pitäisi ottaa mallia.

Lajiharjoittelun ja oheisharjoittelun sopivasta suhteesta keskustelu on sitten oma, syvä suonsa.
 
Kilpailemisesta sen verran, että suoraan peruskurssilta kilpailemaan lähtö on normialoittelijalle järjetöntä, eikä niin juuri missään muissakaan lajeissa tehdä.

Olen samaa mieltä ja ihmetellyt näitä alkeiskurssilta vaan heti häkkiin juttuja. Se on sitten eri asia jos on jotain aikaisempaa lajitaustaa, mutta jos ei ole niin eihän alkeiskurssin jälkeen käytännössä osaa vielä yhtään mitään ainakaan niin, että opittuja tekniikoita osaisi soveltaa kilpailutilanteessa.

Aina voi tietenkin olla jotain superlahjakkaita tyyppejä jotka oppivat kaiken heti, mutta yleisesti ottaen tuntuisi että järkevä aika aloittaa kilpailu olisi kickboxingin tyylisessä lajissa noin 6 kk alkeiskurssista ja vaparissa vuosi. Vai mikä on kilpailemisen tarkoitus? Jo ajatellaan että harrastajan sitouttaminen, niin eikö se ole hyvä tapa sitouttaa että kun joku syksyllä alkeiskurssilla oleva ilmoittaa että haluaisi otella, niin sovitaan että selvä, vuoden päästä loppuvuodesta ottelu ja sitä varten sitten tavoitteellisesti treenataan. Kaikkea ei varmaankaan tarvitse saada heti ja täytyyhän sen olla ihan hirveän näköistäkin ja lajille varmaan hyvää mainosta, jos alkeikurssipohjalta lähdetään ottelemaan. No baarissa voi sitten tietenkin sanoa olevansa vapaaottelija.

Eikös täällä muuten ollut ketju tyypistä jonka piti otella vaparissa vuoden kokemuksella, mitähän sille kuuluu. Ei ole vissiin ketjua päivitetty pitkään aikaan.
 
Kilpailemisesta sen verran, että suoraan peruskurssilta kilpailemaan lähtö on normialoittelijalle järjetöntä, eikä niin juuri missään muissakaan lajeissa tehdä. Kilpakehään pääsy pitää ansaita harjoittelemalla kurinalaisesti, mieluusti nyt ainakin yli puoli vuotta. BJJ jossa kaikki "voittavat" on erikoistapaus, joka on tasoluokkineen vesittänyt kilpailukulttuurinsa satoine "SM-, EM- ja MM-mitaleineen", eikä siitä pitäisi ottaa mallia.
Onko niin, että kilpailemaan oppii vaan kilpailemalla? Jos näin, niin eikö kynnys kilpailemiseen pitäisi tehdä mahdollisimman alhaiseksi? Pitäisikö kilpailu nähdä pelkästään voittamiseen tähtäävänä, vai lähtökohtaisesti hyvänä tason mittarina ja harjoittelemiseen motivoivana? Minusta BJJ:ssä asiat on päinvastoin oikein hyvin kilpailemisen suhteen harrastajan näkökulmasta.
 
Onko niin, että kilpailemaan oppii vaan kilpailemalla? Jos näin, niin eikö kynnys kilpailemiseen pitäisi tehdä mahdollisimman alhaiseksi?
Miksi pitäisi kilpailla vaikka ei osaa mitään? Kilpailemaan oppii kilpailemalla, mutta jos lajiosaaminen ei ole edes kohtuullisella tasolla, niin kilpailukokemuksen hankinnan sijasta on parempi sijoittaa paukut lajiharjoitteluun. Sitten, kun (ehkä vuoden, kahden päästä) hallitsee kaikki vapaaottelun osa-alueet ja niiden yhdistelemisen kohtuullisesti, niin eikun kisaamaan. Vapaaottelun kaltaisessa täyskontaktilajissa jossa tulee iskuja päähän, itsensä suojelemisen osaamisen tärkeyttä ei voi liikaa korostaa. Tyrmäystappio tai paha täyden ajan selkäsauna lopettaa helposti orastavan innostuksen vapaaotteluun ja siinä kilpailemiseen. Jos tuo selkäsauna tulee pääasiassa sen takia, että lajiosaaminen on yksinkertaisesti liian huono, niin oliko järkeä kiirehtiä kilpailu-uran aloituksen kanssa?

BJJ on ihan oivallinen laji, jos haluaa kartuttaa kilpailukokemusta suht turvallisesti ja saman tasoisten aloittelijoiden kanssa.
 
No, onpas tuottavaa brainstormausta, kun säikeen aloittanut ampuu kaikki ideat alas perus-pessimismillä.

Tämä ei kyllä ole ollut tarkoitus. Nähdäkseni ideat kehittyvät kuitenkin parhaiten niin että pohditaan myös niiden mahdollisia ongelmia, jolloin ehkä keksitään myös ratkaisuja ongelmiin ennen kuin ne realisoituvat käytännössä. Mitään ihan helppoja ratkaisuja tähän ei varmasti ole olemassa koska muuten ne olisi jo keksitty ja kaikki vapaaottelusalit olisivat täynnä monta vuotta treenanneita ei-kilpailevia harrastajia.

Kuten esimerkiksi Thonglong tuossa nyt viimeisimpänä heitti, niin hommassa on paljon tilaa parantaa, kun lähtee vain kokeilemaan. Jo nuo kaksi upeaa ajatusta 1) lajireenit ovat puhtaasti lajinomaista tekemistä, 2) vähemmän tekniikkaa, enemmän drillejä ja teemasparria.

Olen itse yleisesti lajinomaisen lämmittelyn kannalla. Poikkeuksena peruskurssi jossa tyypit eivät vielä oikein osaa niin paljon että voisi aina lämmitellä täysin lajinomaisesti. Erityisesti jos on tunnin treenit niin aikaa ei ole kovin paljon hukattavaksi. Olen törmännyt sellaiseenkin ohjaajaan, joka veti tunnin (potkunyrkkeily)treenit siten että 20 minuuttia hypittiin narua, jumpattiin ja venyteltiin. Sitten kului 5 minuuttia suojien päälle laittoon. Tämän jälkeen tehtiin 20 minuuttia lajitreeniä ja lopuksi 15 minuutin loppujumppa. Käytännössä siis lajia treenattiin vain 20 minuuttia kahdesti viikossa ja voin kertoa että perusharrastajista ei tullut kovinkaan taitavia...

Tämmöisessä ei tietenkään ole mitään järkeä missään lajissa mutta on jumpillakin paikkansa. Nyt kun on niin että henkilöt joilla ei ole aiempaa liikuntataustaa eivät yleensä puuttuvan lihasvoiman takia fyysisesti pysty tekemään esim. potkuja vyötärön korkeudelle ja epäilemättä jotkut painiheitot ja muut vastaavat tuottavat myös vaikeuksia. Siksi lihaksistoakin pitäisi vahvistaa ennen kuin aletaan treenaamaan näitä tekniikoita. Motivaatiosyistä sijoitan jumpat yleensä lajiharjoituksten väliin ja mielellään vielä niin että tehdään vaikka X punnerrusta ja Y polvipotkua säkkiin vuorotellen, jolloin tekeminen on paljon mielekkäämpää kuin jos vain käsken tehdä 20 punnerrusta putkeen.

Itse aiheen kannalta nuo teemasparrit ovat minusta ongelmallisia. Esim. sellaiset treenit joissa toinen on kiinni yhdessä jalassa ja yrittää kammeta vastustajaa maahan tämän taistellessa vastaan ovat hyvin raskaita ja selkeästi epämukavuusalueen toimintaa harrastajille. Kuitenkin vapaaotteluharjoittelun luonteen vuoksi niitä on pakko tehdä aika paljon jos haluaa kehittyä. Miten nämä ovat sovitettavissa siihen että halutaan pitää porukka mahdollisimman pitkään harrastamassa? En tiedä.

Tekniikkaharjoittelun vähentäminen. Tässä tulee ongelmaksi se että huono tekninen taso johtaa kohellukseen sparrissa. Eihän tekniikka voi pysyä sparrissa kasassa jos se ei pysy pariharjoittelussakaan. Erityisen paha ongelma pystysparrissa on minusta ns. syöksyminen. Kun teknisesti heikko harrastaja ei osaa kääntää vartaloa tekniikoihin hän ei pysty lyömään tai potkaisemaan normaalilta otteluetäisyydeltä vaan on tultava lähemmäs. Tämä on hyvin pelottavaa joten tehdään jonkinlainen syöksyisku usein vielä silmät kiinni ja leuka pystyssä. Tätä kun harrastetaan niin usein kolisee omissa vastapalloon mikä vain pahentaa syöksyilytaipumusta ja lisäksi tällaista lyöntiä on mahdoton kontrolloida, jolloin se osuessaan sattuu vastustajaan ja säikyttää tätä. Tuloksena aloittelijat hädissään kolhivat toisiaan ja lopettavat kumpikin harrastamisen kun treeni on niin epämukavaa.

* Eri päivinä eri teemat perusrakenteella. Perusrakenne on drillilämmittelyt, tekniikkaa ja sparria. Tämä toistuisi matto, pystypaini ja pystyreeneissä. Sitten yksi puhdas sparri ja yksi puhdas tekniikkapäivä.
* Sama kuin edellä, mutta reenejä on 2 eri tasoryhmässä. Toisessa ryhmässä helpommat drillit, kevyempi yleistempo ja lyönti-potku-jutut kevyellä kontaktilla.
* Joka päivä monta puhdasta vapaaottelureeniä, esimerkiksi rakenteella; kilpailijoiden reenit aamupäivällä/päivällä ja illalla, harrastajien reenit 2 eri tasoryhmässä iltapäivällä. Reeneissä sama perusrakenne, jossa drillit, tekniikka ja sparri. Sparrit teemoittaen eri vapaaottelun osa-alueita päivän tekniikoiden mukaan.
* Kuten edellinen mutta reeneissä olisi korvamerkitty eri vapaaottelun osa-alueita tarkemmin; matto, clinch, pysty.
* Kuten edellinen mutta reeneissä olisi korvamerkitty lisäksi sparrireenit (pelkkää sparria sopivissa ryhmissä) ja tekniikkareenit (ei sparria). Nämä voisi tähdätä viikonlopuille molemmat, niin että jätettäisiin kisaviikoilla väliin.

Yleisesti ihan terve ajatus tällainen jaottelu. Tasoryhmiä varmasti kannattaa olla mahdollisimman paljon sen mitä seuran resurssit vain antavat myöten. Mitä enemmän porukkaa ja saliaikaa on, sitä helpompi tilanne - jo senkin takia ne treeniryhmät pitäisi saada kasvuun. Vapaaottelussa on nähdäkseni vaikeampi toteuttaa tuo erillinen sparritreeni ja sitten sparriton tekniikkatreeni kuin vaikka potku- tai thainyrkkeilyssä. Näin siksi että vapaaottelussa lajinomainen sparri vaparihanskoilla ja ohuilla säärisuojilla on pakosti aika pienessä osassa koska se on niin riskialtista jos mennään vähänkään vauhdikkaammin. Sen sijaan tehdään paljon erilaisia tehtäväsparreja vain tietyillä tekniikoilla ja varusteilla ja nämä olisi tietenkin mielekästä yhdistää saman osa-alueen muuhun harjoitteluun. Mattopainitreenejä kai aika harvoin edes tehdään ilman että otettaisiin yhtään painisparria pelkkänä tekniikkaharjoitteluna.


Ja jos nyt vielä voin tuota "sparria järkevillä tehoilla" kommentoida. Omasta mielestäni urheilijan ottelu ei kehity yhtään nopeammin teknisesti, fyysisesti eikä henkisesti, jos hänet taotaan joka reeneissä huonoksi. Jos vaikka kysytään "kumpi kehittää ottelijasta paremman; yksi helvetin kova sparrierä, vai 1000 ei-niin-kovaa sparrierää?". No, miten päästään tuohon 1000 erään jos kaveri on remontissa aina muutaman erän välein? Vanhan liiton jäärätkin voisivat saada ajatuksesta kiinni, jos tuodaan naiset tähän yhtälöön. Millaisilla tehoilla otat tai kehoitat valmennettaviasi (miehiä) sparraamaan porukan ainoan naiskilpailijan kanssa? Huudatko "hakkaa se lutka" vai ehdotatko "ota nopeaa ja teknistä matsia mutta älä riko tyttöä"? No, voisiko samaa ajattelua käyttää ihan nuorten alfauroidenkin kesken? Kyllä, eli jätettäisiin ne egot sinne salin kynnykselle.

Tämä on tosiaan taas vähän aiheen vierestä mutta olen sitä mieltä että kilpailijoiden haroittelussa kova sparri on välttämätöntä ja toiseksi sitä mieltä että kova ja kevyt sparri eivät ole toistensa vaihtoehtoja. Kummalla kehittyy paremmin 1000 kevyellä erällä vai 1 kovalla? Oli miten oli, paremmin kuitenkin kehittyy kun tekee 999 kevyttä JA 1 kovan erän. Noh, oikeasti järkevämpi suhde olisi esim. 1 kova ja 9 kevyttä erää.

Ei siihen kovaan pystysparriin kuole tai hajoa jatkuvasti. Tai ainakaan minä en hajoa. Salaisuutena on riittävän lyhyet setit, huolellinen sparriparien valinta ja järki päässä jos tulee jotain tosi avopaikkoja. Tarvittaessa hommaa tasoitetaan rajoituksilla. Esim. juuri tänään sparritreeneissämme oli vähän porukkaa (syynä vaparin SM-kisat ja sairastelu) eikä minulle löytynyt tasaista sparrikaveria ollenkaan. Ratkaisu ei tietnekään ollut se että olisin hakannut heikommat ja pienemmät treenaajat palasiksi vaan se että otin yhden erän treenien toiseksi kovimman kaverin kanssa niin etten lyönyt tai potkinut ollenkaan ja hän sai vedellä niin paljon kuin ikinä lähtee. Näin sain itselleni vaikean harjoituksen ja kehitin kykyäni olla iskujen alla. Kuitenkin otin näin vain yhden erän koska muuten olisi taas tullut liikaa hittiä omaan päähän. Egoa tämä ei varsinaisesti kohottanut.

Kova sparri on mielestäni välttämätöntä koska Suomessa ei voi saada niin paljon kisakokemusta päähänlyömisestä että pelkillä matseilla voisi pitää yllä rutiinia. Etenkin jos on paremman luokan ottelija. Jos joku Anton Kuivanen tai Marcus Vänttinen (tai Mikko Rupponen...) kävelee potku- tai thainyrkkeilyn slaikisoihin niin ei siellä ihan hirveästi ole kavereita jotka haluavat otella heidän kanssaan. Toki joitakuita muttei niitä matseja suinkaan saisi esim. joka kuukausi.

Mutta eihän se homma niin voi mennä että ensimmäinen kerta kun kaveria lyödään kovaa kohti on kilpailutilanne. Sitä ennen olisi vain hippasteltu treeneissä ja nyt yhtäkkiä joku yrittääkin lyödä tajun pois - ei varmaan pysy paketti kasassa. Aikoinaan kokeilin systeemiä että otin käytännössä pelkkää kevyttä sparria (tähän liittyi muutto ja seuran vaihdos). Tuloksena taitotasoni kyllä kehittyi ja vähän aikaa homma toimi hyvin kun oli vuosien kokemus kovemmastakin menosta. Mutta kun tätä oli kestänyt noin vuoden ei enää menty "vanhoilla pohjilla" ja ottelussa alkoi olla ihan liiallista varomista, säpsähtelyä iskuista jne. Ongelma kuitenkin korjautui taas ottamalla säännöllisesti kovempaa sparria.
 
Mutta eihän se homma niin voi mennä että ensimmäinen kerta kun kaveria lyödään kovaa kohti on kilpailutilanne. Sitä ennen olisi vain hippasteltu treeneissä ja nyt yhtäkkiä joku yrittääkin lyödä tajun pois - ei varmaan pysy paketti kasassa. Aikoinaan kokeilin systeemiä että otin käytännössä pelkkää kevyttä sparria (tähän liittyi muutto ja seuran vaihdos). Tuloksena taitotasoni kyllä kehittyi ja vähän aikaa homma toimi hyvin kun oli vuosien kokemus kovemmastakin menosta. Mutta kun tätä oli kestänyt noin vuoden ei enää menty "vanhoilla pohjilla" ja ottelussa alkoi olla ihan liiallista varomista, säpsähtelyä iskuista jne. Ongelma kuitenkin korjautui taas ottamalla säännöllisesti kovempaa sparria.

Tämä on ihan totta, ja kerran muinoin yksi kaveri oli menossa ekaan vapariturnaukseensa ilman mainittavaa pystyosaamista, vedin hyvän ja toimivan muutaman sparritreenin paketin käytettävissä olleessa ajassa. Siinä kävi selväksi sekä se, miltä tuntuu lyödä ja potkia kaveria täysillä, ja se miltä tuntuu ottaa niitä iskuja,
pitäen hermot kurissa ja silmät auki.
Ensin muutama kerta pystyä progressiivisesti vaikeustasoa nostaen, tuntumaa siihen miltä tuntuu ottaa osumaa ja luottoa siihen ettei mitään hätää ole.
Vikalla kerralla erä-pari täydellä kontaktilla pystyä(paitsi polvet ja kyynerpäät ei täysillä, ettei satu mitään).
Kaveri antoi palautetta juuri siihen liittyen, ettei kukaan ollut koskaan lyönyt yhtä kovaa, ja kyllä sen matsissa näki sen itseluottamuksen pystyssä, varsinkin verrattuna siihen mitä se olisi voinut olla ilman tuota matsiin valmistavaa treeniä.
Valitettavasti se matsi ratkesikin sitten matossa hehe.. mutta sille mä en voi mitään.
 

Suositut

Back
Ylös Bottom