Kehitysvammaisten lahtaaminen muun väestön yhteistuumin on aika sairas utopia, eikä se tuu koskaan toteutuu. Ihan jo käytännön syistä. Sitä paitsi, ei se lopputulos olis mitenkään merkittävästi parempi. Sekin argumentti on vähän heikko, että henkisesti jälkeen jääneet pitäs tappaa, kun ei itse pysty asettumaan siihen asemaan mitenkään. Eihän terve ihminen sellaista kestäis, mutta totuus on, että ei henkisesti kehitysvammasen mielentilassa sitä varmaa mitenkään ymmärrä. Ihan yhtä hyvin vois käydä niin, että alkais syntyy jotain aivan käsittämättömän älykkäitä yksilöitä, joiden mielestä peruspulliaiset pitää tappaa, koska ne nyt vaan on niin vitun kyvyttömiä paskoja.
Ja onhan niitäkin paremmissa piireissä eläviä huomattavasti perusväestöä älykkäämpiä, jotka ihan oikeesti tuntuu näin ajattelevan.
Sitten voi myös ajatella kuinka paljon jonkun downin-syndroomasta kärsivän ihmisen elämä loppujen lopuks poikkeaa sellasesta ihan perusnormien mukaan eletystä elämästä. Ei se ero kuitenkaan oo kauhean suuri. Aika harva meistä tulee koskaan tekemään mitään niin merkittävää yhteiskunnan tai minkään asian eteen, että meidän kuoltua se jälki olis merkittävästi suurempi kuin sen vajaamman kaverin. Sitä paitsi, kyllähän ne henkisesti vajaiks jääneet, mutteivat siis mitkään ihan vihannekset, pystyy jonkin verran työtä tekee. Esim. siivoo tai jotain. Onhan sekin kuitenkin jonkun perusjampan työ. Tietty se vaatii vähän enemmän valvontaa ja harkintaa työnantajilta jne, mutta ei se ero oo niin merkittävä tälläsessä suht kehittyneessä yhteiskunnassa, että niitä pitäs alkaa repimään pois silmistä ja työntämään joukkohautoihin, jos jotain veijaria niiden olemus sattuu ärsyttää.
Ei kannata ajatella sitä niin omalta kantilta, että mä en kestäis sitä, joten ei se oo minkään arvosta, koska ei se valittettavasti toimi niin. Ei ne ymmärrä sitä mitä ne ei ymmärrä, mutta ei ne kyllä varmaan kuolemaakaan toivo. Se on totta, että vanhemmille, varsinkaan jos eivät ole kovin varakkaita laitoshoidon sekä poissa-silmistä-poissa-mielestä homman järjestämiseksi (siis jos eivät todellakaan välitä siitä alikehittyneestä jälkikasvustaan pätkääkään), saattaa odottaa "valitettava kohtalo". Mutta minkäs teet, sellaista se vaan on. Kaikkea ei voi korjata.
Mun faijan veli on tällänen henkisesti suht pahasti jälkeen jääny tapaus, sellanen kädet hassusti leuan alla naama mutrussa ja jutun taso on neljä/viisvuotiaan paikkeilla, ja hänet kyllä pistettiin varmaankin alta parikymppisenä laitoshoitoon ja siellä se on viettäny viimeset reilut 45-50 vuotta. Hyvät oltavat sillä on, ei siinä mitään. Kavereitakin löytynee, mutta totuuden nimissä täytyy mainita, että kyllä hän on aika vitun unohdettu hahmo. Ei sitä kukaan koskaan muistele, muuta kuin jossain perinnönjaoissa ja raha-asioiden hoidossa. Se on aika pitkälti vaan nimi paperilla. Kai häntä aina sillon tällön käydään kattomassa ja ehkä ne sukulaiset enemmän, jotka asuu vähän lähempänä. Meiltäpäin erittäin harvoin.
Muistan kun se kävi meillä isoisän kanssa kylässä joskus 90-luvulla ja koitin nuorena alta 10 vuotiaana penskana kohdella sitä just niin normaalisti, kun vaan pystyin. Se lähetti mulle käsintehdyn kortin jälkikäteen ja voin vain kuvitella kuinka pitkä puurtaminen sen kortin tekemiseen oli mennyt, kun jo pelkästään syöminenkin oli aika haastavaa. Se oli vähän pysäyttävä tilanne, kun itte olin jo ihan unohtanut koko tapaamisen. Kai se oli hänelle niin erikoista.
Kyllä niiden elämä jonkun arvosta on, vaikka tosiaan meille normaaleille aika vaikeaselkoista. Ja kun täällä kerran kuolemasta ja tappamisesta on niin paljon puhuttu, niin kyllä hän kuoleman ja poistumisen käsitteenä aika hyvin ymmärsi. Kun isoisä, eli sen faija (ainoa joka sitä aktiivisesti hoiti) kuoli niin kyllä se oli mun tietääkseni aika vitun mennyttä kalua juurikin henkisesti. Ehkä se jo nyt voi paremmin, paha sanoa, kun ei siitä kukaan ikinä missään puhu. Karu meininki.
stephen hawkins oli normaali yliopistoon asti, jonka jalkeen vakava sairaus lopulta ajoi tuohon tilaan... perusjamppa ruumiillisesti siihen ast
?
