Vääristynyt minäkuva tms....

[KETKUTTAJA]

Eihän sitä kehitystä koskaan ite huomaa. Ennemmin tulee aina mieleen, että mitäköhän sitä on nyt väärin, kun näyttää aina vaan pienemmältä. Tosin sitten kun on sellanen päivä, että on tyytyväinen siihen treenaamisen tuottamaan tulokseen niin on kyllä niin hyvä ja itsevarma tunne. Itelle toi treenaaminen on kyllä enemmän kuin pelkkä peilikuva. Jotenkin sitä yrittää todistaa itselleen, että pystyy tekemään jotain mitä moni muu ei pysty tekemään ja saa ainakin yrittää toteuttaa sen haaveensa. Joskus jos se toteutuu niin voi vain kuvitella sen tunteen, kun on nostellut puntteja yli kymmenen vuotta ja katsoo jonain päivänä peiliin ja ajattelee ensimmäisen kerran, että tässä sitä nyt ollaan sellaisena, että siitä oollaan yli kymmenen vuotta haaveiltu ja tehty töitä sen eteen.

 

[jersa]

Itse olen huomannu tämän "ongelman" myös omalla kohdalla, että aina näyttää liian pieneltä lihakset ja aina näyttää että olisi liikaa rasvaa ja suoraan sanoen tuntuu että on hirvee läski. Mutta välillä taas kattoo peiliin ja huomaa että "oho, onpas tullut vähän kasvettua ja alan olla pikkuhiljaa jonkun näkösessä kunnossa". Mut tätä tapahtuu harvoin. Mut kyllä sitä tietää kasvaneensa kun kaikki kaverit ja sukulaiset ja muut tutut sanoo että onpas tullut lihasta ja kasvanu ym ym...

Ja se on todellakin totta että motivaatio pysyy paljon paremmin pystyssä kun ei ole tyytyväinen tuloksiinsa ja asettaa tavoitteita, ja tavoitteet saavutettuaan voi hetken olla taas tyytyväinen ja taas asettaa uudet tavoitteet. Mutta jos ei koskaan ole tyytyväinen tuloksiinsa niin motivaatio loppuu kyllä aika äkkiä ainakin itsellä. Hetken tyytyväisyys niin motiovaatio on taattu taas.

Itsellä myös alkanut koko treeni touhu júurikin tyytymättömyydestä omaan kehoon, koska olin ennen ylipainoinen, suoraan sanottuna läski. Laihdutin ja sen jälkeen keränny painoa takaisin vaikkakin eri muodossa. Vaikkei sitä vieläkään tyytyväinen ole itseensä kuten tuskin koskaan niin treeni maistuu ainakin ja elämäntavat ovat parantuneet joka saralla huomattavasti.

Mut jottei menis pelkästää löpinäks niin täytyy lähtee vääristelee minäkuvaa salille :D ---------->

 

[Ca$h]

ajattelin perustaa tälle ihan oman ketjun...
eli kyse on siis siitä kun vaikka kuinka kehittyy niin välillä se omakuva vääristyy...
itsestä välillä tuntuu että vaikka kuinka treenaa, treenaa ja treenaa nii mitään ei tapahdu... välillä taas tulee sellainen olo kun katsoo vanhoja kuvia nii että onneksi en enää ole tollanen...
ajattelin että jos muilla sattuu olemaan samankaltaisia kokemuksia niin olisi mukava jakaa kokemuksia...

Vanhoja kuvia ei ole kuin vauvaikäisestä minusta, mutta joka ilta ja aamu kun peiliin katsoo niin pieni vitutuksentunne hiipii mieleen. Monesti pitää ihan sen taki "raivopäissään" kotonakin jollain tavalla treenata..
Monesti tulee semmonen fiilis kuten muillakin tänne vastanneilla että ei oikein liha tartu vaikka kovasti treenaa (masennusta pukkaa kun tulokset eivät millään nouse). Tällä hetkellä ikää 18 ja mitat 186/90, mutta pääasiassa kynäniska kuitenkin. Haaveita ja unelmia on toki suuria ja tavoitteitakin löytyy; niihin vielä yletetäänkin ajan kanssa!

 

[Silvio]

Tuolla yläpuolella jo todettiinkin, että tuskin kukaan pelkän peilikuvansa takia jaksaisi vuodesta toiseen treenata. Tämä on ihan totta ja paljastaa, että minäkuva=peilikuva samaistus ei ihan toimi. Eiköhän se ole niin, että kaikki tekemisemme ja tekemättä jättämisemme rakentavat sitä omaa minäkuvaa ja identiteettiä jollakin tavalla, esim. työ, harrastukset ihmissuhteet jne. ovat kaikki identiteetin rakennusainetta. Siksi tuntuukin kummalliselta typistää niinkin kokonaisvaltainen harrastus kuin ahkera kuntosalilla käynti pelkkään peilikuvan muokkaamiseen...


...Miksi sulkea tällaiset asiat minäkuvan rakentumisen ulkopuolelle? Tuntuu välillä siltä, että pahin taipumus tähän on treenaamattomilla ihmisillä, jotka pyrkivät leimaamaan vähänkin vakavammat kuntosaliharrastajat narsistisiksi pullistelijoiksi.

Omegan postauksesessa oli hyviä pointteja joita jatkaisin että tokihan tosimielellä harrastavan punttitouhut rakentaa identiteettiä siinä missä muutkin asiat MUTTA kehoilukaan ei saisi muodostaa liian isoa osaa siitä. Se on kuitenkin vain (vakava) harrastus. Ei pidä käsittää että tuo tarkoittaisi välttämättä löysäilyä tai juttujen tekemistä "sinnepäin". Kyllä homman voi hoitaa kunnolla, treenata kovaa kuin hullu elukka, syödä oikein ja tarpeeksi ja välillä dieetata sekä pidättäytyä tietyistä ns. nautinnoista (kuten juopottelu) KUNHAN tekee em. asiat siksi että pitää ja tietyllä tavalla nauttii touhusta kokonaisuutena. Ei siksi että on pakko tms.

Yksi juttu mitä kannattaa välillä aina miettiä on että: mitä jos et voisi enää treenata, alkaen huomisesta? Putoaisiko elämästä pohja pois? Ei laiteta kaikkia munia yhteen koriin, eihän

Hyviä reenejä kaikille!

 

[Brisco]

Mulla on ollut merkillinen itseluottamus tekemiseen. Aikoinaan kun ennen armeijaa laihdutin 20 kg - suht nopeasti - juoksemalla joka päivä kuin Forrest ja syömällä kuin aropupu. Joka ikinen päivä kokeilin vatsaa ja tunsin kuinka se pieneni päivä päivältä. Ja niin se sitten tekikin. En sitten tiedä, oliko "joka päivä kevyempi kuin eilen"-olo vain harhaa, mutta tuolla fantasialla pääsin hyvin eteenpäin. Samaa sovellan nytkin, kun punttitreenaus alkoi tosissaan. Joka päivä kuvittelen olevani suurempi ja toivottavasti tälläkin kertaa tuo saman tuloksen. Ei sitä pelkällä mielikuvituksella mihinkään pääse, mutta kaipa sillä positiivisella ajattelulla on jotain tekemistä hyvien tulosten kanssa.

 

[MohiZ]

muistin tuossa sellaisen omasta menneisyydestä kun pääsin intistä ja aloin lihomaan, siis oikeen urakalla lihomaan niin mieli ei pysyny siinäkää oikeen mukana, kuvittelin itseni huomattavasti pienemmäksi kuin todellisuudessa olin... tapasin silloin nykyisen vaimoni ja alettiin seurustelemaan niin alkoi paukahtelemaan kiloja mittariin ja vuoden päästä olinkin lihonu yli 30 kiloa... sitten vasta tajusin oikean tilanteen kun anoppi ja appiukko näytti kuvia ja maha retkotti vyön päällä...

Mulla kävi ihan samalla tavalla painon kanssa intin jälkeen :wtf: Nykyään olen huomannut sellaisen faktan, että bulkilla sitä pitää itseään pienempänä kuin todellisuudessa on, ja dieetillä taas sitä vastoin näyttää läskimmältä kuin mitä on.

 

[Kermaleivos]

Kun olin laiha pidin itteäni liian laihana, muta tavallaan myös liian läskinä, koska olin löysä. Muut piti mua silloin aivan liian laihana. Nykyään kun katon kuvia oon samaa mieltä. En toisaalta silloin koskaan laihdutanut ollakseni sen kokoinen vaan se oli mulle luonnollinen paino, koska oon hoikkarakenteinen.
Nyt on lihasta ruvennut tulemaan, mutta huomaan, että muut sanoo mua lihaksikkaaksi, mutta mä pidän itteeni sopusuhtaisen hoikkana*lol*

 

[pakkiis]

Uppastaan tätä nyt hieman, itse olen kanssa pohtinut miten, koska ja milloin tämä iskee ? Onko kyseessä pohjimmiltaan supisuomalainen vaatimattomuus vai mielenterveydellinen häiriö? onko raja veteen piirretty viiva vai diagnosoitavissa oleva mikro-volttien heitto päänupissa?

Itsellä tulokset noussut kavereiden mielestä helvetisti, omasta mielestä paremminki olisi voinut mennä. Läheiset kehuvat miten olen laihtunut ( 20 kiloa) puolessa vuodessa, mutta omasta mielestäni voisin olla viellä kireämpi.

Anopista,eukosta ja treenikavereista lähtien kaikki kehuvat miten lihakset erottuvat nyt, siipilihakset selästä, epäkkäät,ojentajat,,reidet turvonnu, ryhti yms on parantunut, mielestäni kumminkaan ei tarpeeksi ja ruoskin itseäni esim. vetämään lisää niitä leukoja vaikka selkälihat olisivat kipeänä.

Harjoitus päiväkirjaa seuraamalla olen lueskellut miten liikkeissä sarjapainot ovat nousseet helvetisti suhteessa aloitukseen, mutta silti tuntuu että olisin jotenkin "jäljessä".

Alituisesta tuntuu että pitäisi iskeä rautaa tankoon lisää, edes 5 kiloa viikossa, mieluiten 10. Kysymys on minulla kumminkin aloittelija vaiheesta jolloin voimat nousevat nopeasti. Ymmärrän hyvin ettei mikään kehitys missään asiassa ole lineaarista vaan takaaskelia on joskus otettava.

Jooo, ja kyllä posti on sekava, mutta paremmin en pysty pukea sanoiksi sitä mitä ajattelen omasta kehosta ja olemuksesta.
Vai onko oikeasti vain kysymys siitä, että tyytyväisyys lopettaa kehityksen...?

 

[no-body]

Tuohan kuulostaa siltä, että sulla on juuri se asenne kuin pitääkin. Tiedät saaneesi hyviä tuloksia, kehittyneesi ja meneväsi edelleen eteenpäin, mutta et ole tyytyväinen vaan haluat lisää ja piiskaat itseäsi tekemään töitä sen eteen. Juuri noin sen pitää mennäkin, tyytyväisyys nimenomaan lopettaa kehityksen.

Ongelma on kyseessä vasta sitten, jos kuva itsestään jää täysin vääristyneeksi ja aiheuttaa ongelmia esim. syömishäiriöiden, kontrolloimattoman ylitreenaamisen tai itsetunto-ongelmien muodossa.

 

[Peeveli]

Mulla on suurin osa päivästä sitä, kun nään itteni helvetin läskissä kunnossa ja alkaa masentaa.. Aika moni sanoo "ei sun tarttee kiristellä."
Ajattelen et joko ne ei tajuu tai vittuilee.

 

[Kotipohja]

Mulla on suurin osa päivästä sitä, kun nään itteni helvetin läskissä kunnossa ja alkaa masentaa..

Komppaan. Mutta tuo on hyvä kääntää vaan motivaatioks. Koskaan ei pidä olla tyytyväinen itseensä kuin korkeentaan salaa silloin tällöin. ;)

 

[Slrt]

Tyytyväinen saa olla muttei tyytyä...

 

[Recycle]

Kyllä sitä myös itse välillä miettii, että miksi näitä tuloksia tulee niin hitaasti, tuntuu kuin kehitystä ei tapahtuisi ollenkaan. Kavereilta yms saattaa tulla sitten välillä kehua, mutta silti ei ole itseensä missään vaiheessa tyytyväinen. Vaikka vertaa tuloksia esim vuoden takaiseen, onhan ne tulokset aivan perkeleesti noussut. Silloin sen huomasi, ennen kuin oli käynyt kertaakaan salilla. Piti itseään "hyväkroppaisena" mutta kun käveli ensimmäistä kertaa salilta ulos, tunsi itsensä hyvin vaatimattomaksi ja pieneksi, vaikka ei siellä mitään hirveitä mörköjä silloin edes ollut. Aina tulee isompi/parempi kaveri vastaan, ja sekös se motivoi jatkamaan entistä kovemmin..

 

[Watercolour]

Lukemassa tätä threadia kolmatta kertaa ja joka kerta se laittaa jotenkin inspaamaan ja käyn aina laittamassa annoksen tonnikalaa ja raejuustoa ja popsin sen pois
Mutta tuntuu kyllä aina että on liian pieni :(

 

[goblin1]

Mulla tulee joka dietillä "läski olo"..? Nytkin oon kireemmässä kunnossa kuin koskaan ennen, mutta silti melkeen joka kerta ku katon peiliin, niin goblin näyttää liian löysältä.. Sitten kun alkaa nostamaan painoa, niin sitä läskin kertymistä ei huomaa peilistä ollenkaan, mutta lihasten vähyyden näkee.. Oon nyt pitäny dieetistä viikon taukoa lähinnä siitä syystä että pää saa lepoa. Yleensäkkin olen sellanen on/off-ihminen, eli kun teen jotain niin teen sen täysillä tai en ollenkaan. Välissä huolettaa itseäkin esim. näin dietillä kun järki sanoo että voi syödä sitä ja tätä, mutta silti sitä jättää monesti "sallitut" määrät syömättä. Dietillä mulla alkaa nälkäkin tuntumaan hyvältä?? Kyllähän se menee niin että kehitys loppuu tyytyväisyyteen, mutta joku raja vois olla tässäkin hommassa:D Dieetin alussa tavoite oli päästä 10% rasvoihin, mutta nyt kun olen alle sen, niin olo on yhtä läski ku 10kg sitten..? Oon miettiny että olenko koskaan tyytyväinen fyysiseen minäkuvaani.. Itse kyllä todellakin nautin treenaamisesta ja kaikesta sihen liittyvästä tekemisestä, mutta välissä sitä pysähtyy miettimään että onko tässä järkeä vai ei..

 

[r2345355]

En usko, että kehittymiseen vaaditaan pakkomielle ja ilotonta stressaamista. Yhtä hyväksi voi tulla, jos on ihan realisti. Alemmuuskompleksit ja pakkomielteet yleensä aiheuttavat sellaista sivuseikkojen paisuttelua, joka vie energiaa olennaisemmilta asioilta. Jos ikinä ei ole tyytyväinen yhtään mistään kehityksestä, niin minun mielestäni voi samantien lopettaa koko treenaamisen ja kuluttaa aikaansa vaikkapa tökkimällä nuppineuloja kynsien alle.

 

[Qvistus]

Tuloksiinsa ei kannata olla tyytyväinen, mutta itseensä on oltava. Nämä kaksi asiaa on pidettävä erillään: penkkitulos tai hauiksen koko ei määritä ihmisen arvoa. Mulla oli monen kuukauden vaikea kausi, kun kehitys meni takapakkia ja itsetunto oli maassa. Kaikki saavutukset tuntu merkityksettömiltä. Jossain vaiheessa tajusin kuitenkin, että en ole päässyt vielä lähellekään todellista potentiaaliani ja ainoa asia mikä seisoo tavotteideni tiellä, olen minä itse. Tästä lähtien yritän pitää mielessä sen, että tärkeintä on matka, eikä päämäärä. Mikään tavoite ei ole tavoittelemisen arvoinen, jos ei nauti siitä kovasta työstä, mitä se vaatii.

 

[Munakas]

Jos ikinä ei ole tyytyväinen yhtään mistään kehityksestä, niin minun mielestäni voi samantien lopettaa koko treenaamisen ja kuluttaa aikaansa vaikkapa tökkimällä nuppineuloja kynsien alle.

En ole tyytyväinen omaan kehitykseeni (siis mihin kehitykseen?) enkä myöskään tuloksiini.
Minun kehitys on vain alusta asti ollut täysin onnetonta/olematonta.

Ei se ole kuitenkaan estänyt jaksamasta yrittää, mutta toki se harmittaa, kun haluaisi edes kerran elämässään kokea olevansa hyvä jossakin.

 

[Push-Up]

Kyllähän sitä samaa ongelmaa täältäkin löytyy, sitä on tullut kasvettua parissa vuodessa kymmeniä kiloja (182/83) mutta en kyllä ainakaan viel itteäni mitenkään isoksi tunne, ainakaan sitten salilla. Mutta on se kyllä hieno tunne, kun tietää olevansa isompi/vahvempi kuin suurin osa ei-salillakäyvistä aikuisista ja tietävänsä paljon enemmän punttitouhuista mitä perus-pulliainen tietää. Itse kuitenkin vasta 15v. Esim. jos salille tulee joku aikuinen, joka ei käy säännöllisesti, ja tekee vaikka penkissä sarjaa vaikkapa 60kg:lla, niin kyllä siitä hyvä mieli tulee (kuulostaa kyllä vähän narsistiselta, mutta mutta ..). Lähinnä tavoitteena kasvaa oikeasti isoksi, niin, että joskus voi olla se "iso mies". Ja siinä välissä ottaa nyt ensin se 100 penkistä ennen kuin menee lukioon. Ehkä noin 5 kiloa vielä matkaa :whip:

 

[Raakis]

Kyllähän sitä samaa ongelmaa täältäkin löytyy, sitä on tullut kasvettua parissa vuodessa kymmeniä kiloja (182/83) mutta en kyllä ainakaan viel itteäni mitenkään isoksi tunne, ainakaan sitten salilla. Mutta on se kyllä hieno tunne, kun tietää olevansa isompi/vahvempi kuin suurin osa ei-salillakäyvistä aikuisista ja tietävänsä paljon enemmän punttitouhuista mitä perus-pulliainen tietää. Itse kuitenkin vasta 15v. Esim. jos salille tulee joku aikuinen, joka ei käy säännöllisesti, ja tekee vaikka penkissä sarjaa vaikkapa 60kg:lla, niin kyllä siitä hyvä mieli tulee (kuulostaa kyllä vähän narsistiselta, mutta mutta ..). Lähinnä tavoitteena kasvaa oikeasti isoksi, niin, että joskus voi olla se "iso mies". Ja siinä välissä ottaa nyt ensin se 100 penkistä ennen kuin menee lukioon. Ehkä noin 5 kiloa vielä matkaa :whip:

On se hienoa verrata itseänsä/kilpailla ihmisten kanssa jotka eivät panosta kyseiseen asiaan, tai saada hyvä mieli siitä kun nostaa enemmän penkistä kuin toinen joka ei treenaa edes säännöllisesti? kannattaisiko kilpailla vaikka itsensä kanssa.