Vääristynyt minäkuva tms....

[Polari]

Ite olen huomannut, että ihan sama miten paljon punttaa niin sama naru/läski (päivästä riippuen) sieltä peilistä mököttää, mutta ihmiset ympärillä ovat alkaneet näyttää pienemmiltä. Esim. tyypit joista pari vuotta sitten ajattelin, että vittu en ikinä tuu olemaan noin iso, ovat alkaneet näyttää riisikepeiltä.

joo itsekkin oon huomannut että entiset isokokoiset on alkanut näyttämään pienemmiltä

 

[Tidus]

Mä olen kai jotenkin poikkeus, kun ei ole pitkään (jos koskaan) jaksanut kiinnostaa tuo peilikuva juurikaan. Ulkonäkö tietysti muakin kiinnostaa, mutta en mä ainakaan ajattele, että näyttäisin paremmalta tai että saisin enemmän piparia jos nyt saisin 10 tai 20 kiloa enemmän lihasta. Rasvaprosenttia tiputtamalla ja jollain ihqulla sixpäkillä saisi tietysti teinityttöjä iskettyä, mutta eipä sekään oikein kiinnosta.

Mä olen aina ollut vähään tyytyväinen ja osaan iloita niistä pienistä asioista. Jos vaikka kyykyssa on sarjapainot kasvanut 10 kiloa vuoden aikana, niin olen aina tosi tyytyväinen ja onnellinen. Noh, ehkä mä sitten kehittyisin nopeammin, jos en ihan niin tyytyväinen tuloksiini olisi.

Muutenkin treeneissä mulla on perusperiaatteena se, että ne pidetään mukavina ja hauskoina. Niin kauan kun treenaaminen poistaa stressiä, eikä tuo sitä lisää, aion myös jatkaa harjoittelua. Vielä yli neljän treenivuoden jälkeenkin sitä silti jaksaa odottaa seuraavaa treeniä kuin jouluaattoa pikkupoikana. Se on helvetin hienoa se.

En ymmärrä, miten jotkut jaksavat harjoitella vuodesta toiseen pelkän peilikuvan takia.

 

[Pake69]

Noin neljän kuukauden treenin jälkeen paino noussu n. kuus kiloa eikä mun mielestä oo tullu mitään muutaku läskiä mahaan, mutta viikonloppuna totesin yhden lemppari kauluspaidoistani olevan liian pieni hauiksista ja rintamuksestakin kiristeli, ja akka totes saman kans, nauro miltei polvillaan kun oli ukko niin paketissa.. Vai olikohan ne kaikki vaan läskiä...? No ei, hyvillä mielin jatkuu treenaus vaikkei ite mitään muutoksia huomaakkaan, hyvä jos sarjapainoissa pystyy vähä progressiota pitämään..

 

[santo]

Yleisesti pieneen! kroppaan liittyvät dysmorfiset häiriöt on naisten ongelmia. Pakkotoiston boordilla vähemmän turhattua aikaa ja enemmän reeniä. Kukaan ei kasva nillittelemällä ja ihmettelemällä. Kyllä se peili kertoo kun kokoa on tarpeeksi ja sarjapainot! Puhetta vähemmän, enemmän reeniä /peukku

 

[Deleted member 40111]

Tuskin kukaan pääsee ikinä siihen tavoite kuntoonsa, hyvä jos siihen "rantakuntoon"...

Tai ne jotka jotain itsestään luulevat vasta mulkkuja ovatkin

Ja mitä painoon tulee niin yleisurheilijoita kun katsoo niin sen tajuaa: "no ei sitä paljoa lihaa tarvi että noin paljon kiekko lentää", sitten ruutuun lävähtää että heppu painaa päkki kunnossa 135kg...

Menee offtopikiksi, mutta muutenkin hurjia noi heittolajeissa vaadittava voimat... Ylen "Inside" pätkissä selviää että 70 metrin kiekko kaaren vaaditaan 220kg penkkiä, myös 22 metrin kuulaan ja 300 kilon kyykkyä unohtamatta 220 kilon niskantakaa punnerrusta... Mielestäni tuo viimeistään konkretisoi sen ettei siellä huipulla olla kaurapuuro linjalla, vaikka se ei yhtään vähennä sitä urheilijoiden tekemää työtä tulosten eteen...

Ei siinä niskantakaa punnerruksesta puhuttu, vaan niskantakaa työnnöstä. http://www.youtube.com/watch?v=95jeYPK1frg Muutenkin esim. penkkipunnerruksella varsinkaan kiekonheitossa ei liene hirveästi merkitystä, kuulantyönnössä enemmänkin kun liikerata käyttää pitkälti samoja lihaksia kuin penkkipunnerruksessa. Yleensä räjähtävät liikkeet, rinnalleveto, tempaus, työntö kertoo sen onko potentiaalia heittää pitkälle. Kyllä minäkin tiedän lähes 80m keihästä nakkaavan jampan, joka penkkaa siinä 110-120kg välille. Rinnallevetää paljon enemmän. Sori, OT.

 

[Cirsium]

En ymmärrä, miten jotkut jaksavat harjoitella vuodesta toiseen pelkän peilikuvan takia.

En mäkään oikein usko, että kukaan oikeasti jaksaa reenata pelkän ulkonäön takia, jos homma muuten tuntuu epämiellyttävältä. Senpä takia esim. jojo-laihduttajilta loppuukin yleensä into lyhyeen. Mulla ainakin progressio esim. painoissa on huomattavasti parempi motivaattori kuin peilikuva. Ja sitä progressiota on niin helppo seurata reenipäivyrin avulla.

Mutta enpä kuitenkaan ole immuuni peilille. Mulla vaan on viime aikoina ollut vähän päinvastaisia ulkonäköongelmia, eli kroppa on kasvanut liian isoksi mahtuakseen ahtaaseen länsimaiseen kauneusihanteeseen ja normaaleihin naistenvaatteisiin. Mutta eipä se mua toistaiseksi ole reenaamasta estänyt, vaikka pari kertaa olen jo ehtinyt harkita lajin vaihtoa.

E. no pakko tähän on kuitenkin sanoa, kun kerran vääristyneestä minäkuvasta on puhe, että mulle ongelmia aiheuttaa poikien kanssa reenaaminen. Isot poijat kun tulee välillä lainailemaan mun käsipainopenkkipainoja hauiskääntöihin, joten mulla on jatkuva alemmuuskompleksi heikkouden takia. Tyttöjen kanssa reenatessa sitten huomaa, että ei sitä niin heikko kuitenkaan ole.

 

[latela]

En ymmärrä, miten jotkut jaksavat harjoitella vuodesta toiseen pelkän peilikuvan takia.

Nimenomaan se tuo sitä kirjottamaasi stressiä. :D Silloin homma ei kyllä taatusti kulje, oltiin massamielessä, kisakuntoa hakemassa, tai mammaperuspulla-laihiksella. Homman pitää olla mielekästä ja sen mukaan mennä..

Varmaan aika monella ollut sama, että viikosta toiseen samat treenit ja pumppailu viimeiseen asti vetää aika töttöröö oloksi ennemmin tai myöhemmin. Nyt on lähtenyt kulkemaan paljon paremmin, ja treeneistä on innoissaan pitkästä aikaa kun ei stressaa näistä narukäsistä/-jaloista, vaan kehittelee pikkuhiljaa treenipainoja. Ja isoilla liikkeillä pelkästään. Jestas sentään kun kattelee useemman vuoden takaisia kuvia, ni on ihan järkyttävää. Sellaset normaalimiehen olkavarren paksuiset reidet, ja aika helvetin rujot kädet, joihin tuskin mittaa olikaan.. :D

 

[pikkumaako]

en tarkoittanut sitä että treenataan sen peilikuvan motivoimana vaan välillä kun tulee se tunne esim salilla että, perkele miä mä turhaan tätä hommaan kun en kasva mihinkään suuntaan... itelle joskus tulee sellainen tunne eikä siinä auta kattoa treenipäivyriä että millaset oli painot ku aloitti ja mitä ne on nyt... toisena päivänä sitten oon hemmetin tyytyväinen siihen mitä oon saanu aikaiseksi... käytän tässä toisessa ketjussa käytettyjä kommentteja:

En ny nyt muista mutta sille oli ihan oikea nimiki sille oman kuvan "vääristymiselle" yhdessä dokumentissa oli juttua siitä ku se on todella yleinen bodypiireissä... Esim pari tyyppiä seisoo peilin edessä vierekkäin nii ei oma mieli osaa hahmottaa sitä omaa kuvaa oikein vaan katsoo että toinen heppu on paljon isompi vaikka tilanne on ihan päinvastoin... Toiset jotka kärsii samasta asiasta on syömishäiriöiset...

Been there done that...

Harvemmin sitä tulee mietittyä että "helvetti mä olen iso", lähinnä tuntuu vaan siltä että pituus lyhenis tai jotain.. Mitä enemmän kehittyy, sitä vähemmän alkaa näkemään "isoja" ihmisiä siellä missä ikinä onkaan, sitten kun näkee itteään isomman niin välillä tulee sellanen "vittu mä olen pieni luuseri" fiilis... Kyllä sitä aina välillä herää todellisuuteen ja se piristää..

Edit: Kehonkoostumus vaikuttaa tohon muuten aika paljon, kireessä kondiksessa ei oo ihan niin pihalla yleensä ku nestepöhöissä..

 

[Baldrick]

Katselin tänään myös tuota kuulantyönnöstä kertovaa juttua ja tuo sama juttu pisti silmiin. Ei ihan normaalilla kaurapuurolla oteta niskan takaa yli kahta markkaa..

Ihan vaan OT:na, kuulantyöntäjien niskantakaapunnerruksilla tarkoitetaan ylöstyöntöä niskantakaa.

 

[arppa]

Jep, ja onhan esim. keihäänheittäjillä se oma vippipenkkinsä jne jne. Myös "ranskalainen" tehdään yleisurheilupiireissä hieman lennokkaammin.

Jatkakaa...

 

[omegauros]

Mua näissä punttiharrastukseen liittyvissä minäkuvakeskusteluissa on aina häirinyt se, että minäkuva samaistetaan pelkästään siihen ulkonäköön, eli siihen mitä sieltä peilistä näkyy. Hyödyllisempää olisi ehkä ymmärtää minäkuva tässä yhteydessä käsitteenä vähän laajemmin, näkeehän ja kokeehan ihminen itsensä myös muilla tavoin kuin pelkästään silmillään.

Tuolla yläpuolella jo todettiinkin, että tuskin kukaan pelkän peilikuvansa takia jaksaisi vuodesta toiseen treenata. Tämä on ihan totta ja paljastaa, että minäkuva=peilikuva samaistus ei ihan toimi. Eiköhän se ole niin, että kaikki tekemisemme ja tekemättä jättämisemme rakentavat sitä omaa minäkuvaa ja identiteettiä jollakin tavalla, esim. työ, harrastukset ihmissuhteet jne. ovat kaikki identiteetin rakennusainetta. Siksi tuntuukin kummalliselta typistää niinkin kokonaisvaltainen harrastus kuin ahkera kuntosalilla käynti pelkkään peilikuvan muokkaamiseen.

Itselleni ko. harrastus merkitsee monia asioita, joilla ei ole suoraan mitään yhteyttä ulkonäkööni. Saliharrastus rytmittää ajankäyttöäni viikko- ja päivätasolla. Saa minut kiinnostumaan levosta, ravinnosta ja terveistä elämäntavoista yleensä. Ja itselleni ehkä tärkeimpänä, saan salilla päälle sellaisen fokuksen ja tekemisen meiningin mihin minulla on joskus vaikea päästä muussa elämässä. Nautin yksinkertaisesti siitä treenaamisesta, koska se on kouriintuntuvaa ja saan kokonaisvaltaisen tunteen siitä, että TEEN oikeasti jotakin. Voin asettaa itselleni tavoitteita ja nauttia niiden saavuttamisesta. Ja kun olen ne saavuttanut, olen oikeasti ansainnut ne. Muussa elämässä voi saada ehkä jotain kivaa tuurillakin, mutta vaikkapa 150kg penkistä ei nouse säkällä tai suhteilla.

Miksi sulkea tällaiset asiat minäkuvan rakentumisen ulkopuolelle? Tuntuu välillä siltä, että pahin taipumus tähän on treenaamattomilla ihmisillä, jotka pyrkivät leimaamaan vähänkin vakavammat kuntosaliharrastajat narsistisiksi pullistelijoiksi.

 

[pikkumaako]

Mua näissä punttiharrastukseen liittyvissä minäkuvakeskusteluissa on aina häirinyt se, että minäkuva samaistetaan pelkästään siihen ulkonäköön, eli siihen mitä sieltä peilistä näkyy. Hyödyllisempää olisi ehkä ymmärtää minäkuva tässä yhteydessä käsitteenä vähän laajemmin, näkeehän ja kokeehan ihminen itsensä myös muilla tavoin kuin pelkästään silmillään.

Tuolla yläpuolella jo todettiinkin, että tuskin kukaan pelkän peilikuvansa takia jaksaisi vuodesta toiseen treenata. Tämä on ihan totta ja paljastaa, että minäkuva=peilikuva samaistus ei ihan toimi. Eiköhän se ole niin, että kaikki tekemisemme ja tekemättä jättämisemme rakentavat sitä omaa minäkuvaa ja identiteettiä jollakin tavalla, esim. työ, harrastukset ihmissuhteet jne. ovat kaikki identiteetin rakennusainetta. Siksi tuntuukin kummalliselta typistää niinkin kokonaisvaltainen harrastus kuin ahkera kuntosalilla käynti pelkkään peilikuvan muokkaamiseen.

Itselleni ko. harrastus merkitsee monia asioita, joilla ei ole suoraan mitään yhteyttä ulkonäkööni. Saliharrastus rytmittää ajankäyttöäni viikko- ja päivätasolla. Saa minut kiinnostumaan levosta, ravinnosta ja terveistä elämäntavoista yleensä. Ja itselleni ehkä tärkeimpänä, saan salilla päälle sellaisen fokuksen ja tekemisen meiningin mihin minulla on joskus vaikea päästä muussa elämässä. Nautin yksinkertaisesti siitä treenaamisesta, koska se on kouriintuntuvaa ja saan kokonaisvaltaisen tunteen siitä, että TEEN oikeasti jotakin. Voin asettaa itselleni tavoitteita ja nauttia niiden saavuttamisesta. Ja kun olen ne saavuttanut, olen oikeasti ansainnut ne. Muussa elämässä voi saada ehkä jotain kivaa tuurillakin, mutta vaikkapa 150kg penkistä ei nouse säkällä tai suhteilla.

Miksi sulkea tällaiset asiat minäkuvan rakentumisen ulkopuolelle? Tuntuu välillä siltä, että pahin taipumus tähän on treenaamattomilla ihmisillä, jotka pyrkivät leimaamaan vähänkin vakavammat kuntosaliharrastajat narsistisiksi pullistelijoiksi.

itelle on kanssa tullut paljon positiivisia muutoksia harrastuksen kautta, selkä ei vihoittele enää niin paljoa kuin vuosi sitten, polvi vahvistuu ja pystyy jo pieniä pätkiä juoksemaan, verenpaine laskenu ja hermot pysyy paremmin kasassa... yleinen hyvinvointi on parantunut ihan kiitettävästi, johtuu aika paljon varmaan ruokavalion muutoksesta ja juopottelun lopettamisesta, tai vähentämisestä... ennen tuli kippailtua aina kun sai poijaat hoitoon mutta nykyisin mennään pitkiä pätkiä kuivin suin...

 

[Pyr0]

Onhan se niin, ettei mitään kehitystä näe ja luultavasti johtuu juurikin siitä ettei sitä ole tullut. On tietenkin myös hetkiä, jolloin näyttää että jotain ehkä olisi, mutta luultavasti se on vain läskiä. Ainoan asian minkä kehittymisen näkee on maha. Se se vain kasvaa ja kasvaa. Kädet vain pienenee samaa tahtia...

 

[Feint]

Onhan se niin, ettei mitään kehitystä näe ja luultavasti johtuu juurikin siitä ettei sitä ole tullut. On tietenkin myös hetkiä, jolloin näyttää että jotain ehkä olisi, mutta luultavasti se on vain läskiä. Ainoan asian minkä kehittymisen näkee on maha. Se se vain kasvaa ja kasvaa. Kädet vain pienenee samaa tahtia...

Toisaalta taas sitten kun ei kasva, eikä ole kasvanut pitkään aikaan yhtään, peilailee ja kuvittelee että muutosta on tullut. Vaaka ja mittanauha sitten kertovat totuuden :(

 

[Izzman]

Onhan se niin, ettei mitään kehitystä näe ja luultavasti johtuu juurikin siitä ettei sitä ole tullut. On tietenkin myös hetkiä, jolloin näyttää että jotain ehkä olisi, mutta luultavasti se on vain läskiä. Ainoan asian minkä kehittymisen näkee on maha. Se se vain kasvaa ja kasvaa. Kädet vain pienenee samaa tahtia...

Jep, on tosi raakaa meininkiä ku itsekin seuraan painoa ja sit mittanauhalla olkavartta, rinnanympärystä, vyötäröä, reittä ja pohjetta niin useimmiten jos painoa ylipäätään onnistuu nostamaan niin mitattuna eniten kasvua löytyy "360-asteisesta vatsalihaksesta".

 

[kaunotar]

Omankuvan vääristymistä on ollut itseasiassa aina.. Jonkin asteista syömishäiriöö myös. Tässä lajissa noi on aika yleisiä, liian yleisiä. Meillä naisilla varsinkin. Tuntuu ettei koskaan oo hyvä, mut sepä erottaa kilpailijat niistä omaksi ilokseen treenaajista. Ilman tota "mikään ei riitä" fiilistä ei myöskään olis kisaajia =) Ite muistan ku pari vuotta sit esim Erika Törrönen näytti mielettömän isolta omiin silmiin, nyt se näyttää liian pieneltä ;)

 

[ojr]

En mäkään oikein usko, että kukaan oikeasti jaksaa reenata pelkän ulkonäön takia, jos homma muuten tuntuu epämiellyttävältä.

Ei luultavasti jaksakaan, mutta luulen, että suurimmalla osalla treenaajista on se mielenkiinto salilla käymiseen alkanut tyytymättömyydestä omaan ulkonäköön.

 

[suomalainen94]

Tätä tapahtunu hieman itsellänikin, tosin eihän tässä paljoa ole kerennyt treenailemaan. Ennenkuin aloin treenaamaan kuvittelin itseni isommaksi kuin oikeasti olinkin, ehkä olinkin mutta vasta hieman treenanneena huomasin miten läski riisikeppi olinkaan. Tällähetkellä peilikuva ei näytä mitään, silti tpaidat kiristää, ja monet jäivät pieniksi. Kommenttia on tullut rannoilla, mm puolitutulta: "kukas rantaleijona täältä tulee", sama tyyppi tokaisi että: " eikun hän pitää dieettiä että lihakset erottuu paremmin" sen jälkeenkuin kuin kieltäydyin kaikesta epäterveellisestä muonasta. Vaikken ole koskaan kertonut että nostelen ahkerasti punttia. Samaa settiä on tullut kavereiltakin, tietysti siinä vähättelee. Suurin kauhistus tapahtui yläasteen loppupuolilla pukuhuoneessa, kireän näköisiähän monet olivat, sitten kun vilkaisi kokovartalo peiliä ilman paitaa omakuva näytti omituiselta. Hartiat oli selvästi isommat, ja kädet paksun oloiset. Silti mittaa ei ole kuin 180/70. Ja olenhan minä vieläpieni, mutta ihan ystävistä kasvoin ohi. :(

 

[pikkumaako]

muistin tuossa sellaisen omasta menneisyydestä kun pääsin intistä ja aloin lihomaan, siis oikeen urakalla lihomaan niin mieli ei pysyny siinäkää oikeen mukana, kuvittelin itseni huomattavasti pienemmäksi kuin todellisuudessa olin... tapasin silloin nykyisen vaimoni ja alettiin seurustelemaan niin alkoi paukahtelemaan kiloja mittariin ja vuoden päästä olinkin lihonu yli 30 kiloa... sitten vasta tajusin oikean tilanteen kun anoppi ja appiukko näytti kuvia ja maha retkotti vyön päällä...

 

[ärräsankari]

Ei luultavasti jaksakaan, mutta luulen, että suurimmalla osalla treenaajista on se mielenkiinto salilla käymiseen alkanut tyytymättömyydestä omaan ulkonäköön.

Näin myös itselläni. Vähän aikaa treenattuani huomasin että tämähän on oikeasti ihan hauskaa puuhaa, ja se tekemisen miellekkyys on nykyään se ykkösasia oman treenamiseni kohdalla.