Suurin virhe 6 vuotisen salihäröily-uran aikana on ollut (ja on edelleen), omien tavoitteiden epämääräisyys treenin suhteen. Eli suomeksi siis: mitä sieltä salilta oikeasti hakee? Voimaa ja/tai lihasta, vai egoboostausta höystettynä endorfiinihumalalla? Jälkimmäinen on nopeaa ja suhteellisen helppoa, kun taas ensimmäinen vaatii aina kärsivällisyyttä ja määrätietoisuutta. Silti aika usein edelleenkin sorrun tohon jälkimmäiseen, ei meinaa löytyä pitkäjänteisyyttä fiksuun harjoitteluun. Aika ironista, kun loppupeleissä ne pitkän tähtäimen tavoitteet on kuitenkin ainoita, joilla on jotain väliä.
Tämä ongelma johtuu oikeastaan siitä, että ekoina treenivuosina tulokset tosiaankin olivat voimien ja lihasten kasvun suhteen puoli-ilmaisia. Ei tarvinnut miettiä omia päämääriä sen tarkemmin, kun käytännössä tulokset nousi ja patti kasvoi, vaikka teki kaiken päin seinää. Eli ei tarvinnut opetella treenaamaan fiksusti.
Tämä tietty kostautui myöhemmin loukkaantumisten muodossa, kun ei osannut kuin sen yhden tavan treenata.