Tänään tuntuu vallan iloiselta ja osaa nauraa eiliselle.
Siksi en pistänyt tätä tuonne vittuttaa-threadiin. Iloisia lukuhetkiä!
Eli eilen:
KELAlta tuli postia koskien sotilasavustusta. Vaativat lisää tositteita asunnon hankkimis- ja hakemisajankohdista. Samanlainen posti tuli viime viikolla, mutta hieman erilaisin vaatimuksin. Hain tätä siis jo noin neljä viikkoa sitten. Ei tässä muuta, mutta kun pitäisi vuokra ja muut laskut maksella.
Vitutti kyllä jonkin verran.
Ajattelin että nyt on syytä sitten ottaa sossuun yhteyttä, jos sieltä saisi myöhemmin takaisinperittävää toimeentulotukea. Kaikki ok, mutta en vain tuumannut millään löytää kaiken maailman tositteita hakemusta varten. En tosin ole vieläkään löytänyt.
Vitutti jonkin verran enemmän.
Päivä meni hyvin pitkälti rakkaan äiteen kanssa paperiasioita hoidellessa ja eiväthän ne juuri hoituneet. Stressi alkoi saada laajempia mittasuhteita.
Sitten lainasin mammalta auton, menin salille reenaamaan ja ajoin omalle kämpälleni. Virkistävän suihkun ja reenin jälkeisen hyvän mielen siivittämänä aloin jo ajatella, että eihän tämä pahempi päivä olekaan. Pukeuduin, vein roskat ja kävelin autolle tarkoituksenani palauttaa se miltei toisella puolella kaupunkia asuvalle äidilleni. Kappas - avaimet jäivät sisälle. Ja niin jäivät näemmä myös kotiavaimet. Tietenkin kello oli yli kahdeksan joten en päässyt edes rappuun tarkistamaan mistä numerosta kutsua huoltomies avaamaan ovi.
Kyllä nyt jo vitutti aikalailla.
Jonkin aikaa pihalla istuskeltuani päässä alkoi takoa ajatus tikkaita pitkin ikkunan luokse kiipeämisestä. Siellä se aukinainen ikkuna houkutteli minua kolmannen kerroksen korkeudella kuin mikäkin seireeni. En langennut. En siksi etten olisi halunnut, vaan koska viime vuosina kehittynyt korkeiden paikkojen kammo ei antanut periksi. Noh, sitten joku naapuri astui rappukäytävästä ulos ja Maurice Greenemäisellä suorituksella kerkesin rappukäytävään todistamaan jotain vallan tyrmistyttävää: "Oven avaukset muina aikoina kuin 8-16 20 euroa". Mietin lompakossani tilapäisesti asuvia kahta 20 euron seteliä. Toinen oli jo tuhoon tuomittu: se oli äitini bensaraha. Tästä toisesta en luopuisi, en tällä tavalla, ajattelin ja tartuin puhelimeeni. Naisella tosiaan on toinen avain kämppään, joten soitin hänelle. Ei vastannut. Soitin toisen kerran. Puhelin oli pois päältä. Hyppäsin sitten pyörän selkään ja lähdin pyöräilemään hänen kotiansa kohti (asuu siis mammansa luona vielä...). Olin sitten noin puolimatkassa(arviolta. 6-8km) kun kännykkä tipahti taskusta. No pyöräilen sitten jonkin verran takaisin noutamaan sen ja siihen on saapunut naiselta viesti: "Olen Keuruulla PMMP:n konsertissa, tuun joskus kymmenen jälkeen...".
Tässä vaiheessa
vitutti jo ankarasti.
Stressaantuneet ja vittuuntuneet aivoni keksivät vallan vituttavia kysymyksiä mieleeni: "Mitä vittua se tekee KEURUULLA jossain INTTIkonsertissa?!!!".
No tämä oli omiaan lisäämään vitutustani.
Sitten menin kiltisti asunnolleni, soitin huoltomiehelle ja maksoin sen helvetin 20 euroa, josta aiemmin en olisi voinut luopua. Auton kävin tankkaamassa ja vein äitille joka sitten tilapäisen sympatiakohtauksen saattelemana heitti minut takaisin kämpille.
Ah, no ei kai tämä tästä pahemmaksi voi muuttua, ajattelin, valmistaessani yöproteiinijuomaa. Ei varmaankaan?
Avasin herapussia ja hyvin mittava osa sisällöstä levisi sängylleni! (ns. ketsuppipulloilmiö). Nyt oli jo
olo.
Rupesi ihan naurattamaan.
Lopuksi koitin saada itselleni paremman olon uskottelemalla että asiat voisivat olla paljon huonomminkin. Eihän kukaan kuollut tai mitään...
Mutta niinhän se tietty onkin. Pikkujuttujahan nuo.
.
