Te ette varmaan ota tätä tosissanne iästäni johtuen, mutta.
Olipa kerran eräs nätti ja mukava tyttö, jonka tapasin kun samalle luokalle jouduttiin. Rakastuin ihan että tuntui kuin olisi sielun myynyt pois. No 1,5 vuotta oli kivaa, tehtiin kaikkea mukavaa ja oltiin yhdessä, vaikka tämän tytön vanhemmat minua vihasivatkin. No, sitten huomattiinkin että ihan erilaisia ollaan. En ole itse mikään menevä, tykkäsin siitä tietynlaisesta turvallisuudentunteesta että saa olla toisen kainalossa eikä sitä paikkaa vie kukaan. Tyttö taasen oli menevä, tykkäsi notkua kaupungilla, ja hänellä oli myös muita poikakavereita. En haluaisi kuulostaa ylimieliseltä, mutta kyllä minä tiesin että ne jotka siinä eniten ympärillä pyöri oli kiinnostuneita jostain ihan muusta kuin ystävyydestä. No, mikään enää tuntunut auttavan siihen pahaan oloon, mutta tytön mielestä tuollaisissa kontakteissa ei ole mitään väärää, imartelevaahan se toki on, ja se sitten jäi siihen. Sitten eräs päivä tyttö otti puheeksi että nyt erotaan. No enhän mä sitä vakavasti ottanut, oltiinhan me eroiltu jos milloinkin lähiaikoina kun oli vähän tulenarkaa aikaa. Aika kovaa kolahti kun tyttö ei lopulta sitten mitään kiinnostuksen merkkejä osoittanutkaan. No itkin ja huusin ja mietin että miksi tässä kävi näin. Asiaa ei parantanut yhtään se että näin häntä koulussa(emme enää samalla luokalla) joka päivä. No sitten ajan päästä sain kuulla, että samaan aikaan kun yritin kaikesta etsiä syytä tapahtuneeseen ja rasitin lähimmäisiä vuodatuksilla, hänellä ja hänen 22v ystävällään oli ollut oikein herkkää sen ajan. Olivat tukeneet toisiaan kun oli ollut vaikeaa jne. Ja kyllä vitutti, jos asian suoraan ilmaisee.
No aikaa kului, ja sitten tämä tyttö alkoi ottamaan yhteyttä. Olin edelleen alitajuisesti sokeasti rakastunut, vaikka asian sainkin suljettua mielestäni aika tehokkaasti. Kun puhuin tytön kanssa ensimmäistä kertaa pitkään aikaan, mietin että hittolainen, se kehen rakastuin on tuossa vieläkin. Mutta kuten arvata saattaa, ei tämäkään pyristely pitkälle jatkunut. Mä olin/olen edelleenkin tuosta edellisessa jaksossa kertomastani tapahtumasarjasta traumoilla, niin pahasti se sattui, niin en mä pystynyt luottamaan. Olin ihan saatanan mustasukkainen ja omistava. Tytölle taas koko tilanne oli ihan kuin mitään ei olisi tapahtunut. Ja enkä mielestäni valehtele jos sanon etten mä ollut enää niin mielenkiintoinen niiden muiden jätkien rinnalla mitä siinä ympärillä pyöri. Ja tässä vaiheessa tunnetilat pystyikin jo ilmaisemaan luttisen mikan sanoin vitutuksen multihuipennukseksi.
No 2kk tästä, mitään en ole vieläkään unohtanut, jäljelle on tosin rakkauden sijaan jäänyt katkeruus ja viha. Ja mikään ei poista mielestä noita vanhoja tapahtumia mielestä. Tuntuu että aina jostain ne tunteet ja muistot pulpahtaa pintaan. Parhaat muistot on niitä pahimpia, sillä niissä itsensä tilalla näkee yleensä jonkun toisen, paremman ihmisen. Se on mun mielestä ihan paskapuhetta kun jotkut sanoo miten se on ihanaa kun on hyviä muistoja jne. Mutta elämä jatkuu, olen yrittänyt sen ajoittaisen ahdistuksenkin keskellä unelmoida jostain mukavasta, jotta tulisi parempi mieli. Se mulla ei toimi että menen kylille hengailemaan ja tekemään tuttavuutta toiseen sukupuoleen(flirttailmaan), olen kuitenkin sen verta tietoinen ulkonäöstäni että mut varmaan naurettaisiin sellaisista tilanteista ulos. En ole muutenkaan mikään sanavalmis tai yhtään mitään. Nämäkin todistettiin kun yritin epätoivoisesti tehdä tuttavuutta yhteen kivaan tyttöön, niin aikalailla ryssin senkin "kuvion."
Joopa, teki mieli kirjotella. Anteeksi kirjoitusvirheistä, paskasta jaksotuksesta sekä tekstin yleisestä epäselvyydestä. Kirjoitin sen tämänhetkisten tunnetilojen vallassa, eli tekstiä tuli sitä mukaa mitä mieleen tuli. Oli kuitenkin mukava jollekkin kertoa kokemuksista. En olisi osannut arvata että jo tämän ikäisenä saa kokea näitä parisuhteen raadollisia puolia.
