hola!
nyt on ketju, joka saa minutkin innostumaan.
on totta, että jos kurssille tulee 30 junnua, niin luultavasti niistä jää alkeiskurssin jälkeen 15 ja hieman sen jälkeen 6 jatkaa pidemmälle, ehkä jopa kaks niistä otteleekin. voi prosentti olla myös paljon suurempi tai jopa pienempi, mutta uskon myös vahvasti siihen, että persoonallinen/hyvä valmentaja vaikuttaa prosenttiin todella paljon. näiden lajien haaste on kuitenkin myös siinä, että ei näitä ole koulutusjärjestelmässämme(siis liikutatunneilla), joten lähes kaikki näistä alkeiskurssilaisista ottaa ekan kamppailukokemuksensa sieltä, joten voitko edes odottaa, että prosentti olisi jatkamiselle 90% pintaan ? junnujen kanssa toimiminen on energiaa vievää puhaa, mutta toivottavasti sitä löytyisi täältä pohjolastakin.
moni myös miettii, että onko se nyt ihan oikeen, että junnut ottelevat vapaaottelua ? huihai sanon minä. aina voi sattua kaikkea, niin urheilussa kuin elämässäkin, mutta mitä tulee esim. junnu fighttiin, niin ei siellä esim. tuomaria mistään lähikaupasta haettu, ei myöskään ottelijoita/valmentajia. jos olisi mennyt liian hurjaksi, niin peli olisi vihelletty poikki, luonnollisesti. kun otellaan näillä melkeen "tekniikka" säännöillä, niin se junnu voi rohkeasti kokeilla tekniikoitaan, eikä siitä tule sitä yhden tekniikan miestä aikuisiällä.
oletteko te miettinyt sellaista, että kun valmenatte jotain junnua vaikka 7 vuotiaasta asti ja sitten menette vasta 15 vuotiaana ensimmäisen kerran kehään ja kaveri toteaa teille, että tuohan yritti tosissaan voittaa mut ja huikea ura on jo ohi.. siinä vaiheessa olet voinut tuhota jo loistavan käsipalloilijan väärällä lajivalinnalla
. monille nuorille tekniikan opettaminen on myöskin aika haastavaa ja moni opetus menee suoraan toisesta korvasta ulos. juuri niissä kilpailuissa he tajuavat, että miksi se mountista poistulo on niin tärkeää, vaikka salilla se ei oikeen napannutkaan. he tajuavat myös sen mitä tulevaisuudessa pitää parantaa/mitkä ovat heidän bravuureitaan ja "onko se heidän juttunsa"ollenkaan.
yksi tärkeä junioroiden kanssa toimiessa on myöskin treenimäärät. niissä pitääkin olla tarkkana ja nostaa niitä progressiivisesti, jotta ei käy niin, että yhtäkkiä kerrommekin että nämä kolme kertaa viikossa vaihtuvat nyt 10 kertaan ja sitten ihmetellään, kun kroppa ei oikeen sitä kestänytkään, niinkuin usein käy aikuisten kanssa, jotka ovat katsoneet muutaman van dammen leffan, ilmoittautuneet peruskurssille ja yrittävät heti kävellä käsillään andien läpi. niille suosittelen cross fittiä.
tärkeimpiä asioita mitä itse olen saanut junnuna on kokemukset, kaverit, hieman selkääni etc etc.. vasta nyt olen kuitenkin huomannut, että mitä kaikkea olisi pitänyt tehdä hieman toisin. itselläni ei ollut juuri sparrikavereita turussa paininpuolelta ja olisi pitänyt muuttaa jonnekkin muualle. se on monen ongelma myös tällä hetkellä suomessa kamppailulajeissa, joten toivonkin, että ne jotka eivät lähde seurastamme kilpailemaan jäisivät kuitenkin lajin pariin: harrastajiksi, valmentajiksi tai huoltajiksi. onhan niitä hommia vaikka kuinka, puhumattakaan seuran talouasioiden hoidosta.
lajista riippumatta olen myös sitä mieltä, että se raha jaetaan ihan vääriin paikkoihin täällä suomessa. se kuuluisi ohjata seurojen valmentajille, eikä millekkään pajulahden kirjekurssilta tulleelle. jotka sitten urheiluruudussa selostaa huikeita suunnitelmiaan ens vuostuhannelle.
nyt täälläkin puhutaan karelinista.. jopa tyhmä tajuaa, että se sankari reenas aivan mielipuolisen paljon ja kun herra oli kunnossa, nii kuvatkin sen jo osoittaa. karelin oli varmasti lähes ainoa, joka pystyi tekemään pienempien sarjojen tekniikoita, eikä se taito ole tullut haribon pussista. suomenkaan olympiavoittajista ei ole varmasti lähes yksikään ollut ns lahjakas heti ensimetreistä mitä tulee kisamenestykseen juniorina. he ovat tehneet sen kauhealla työllä. itse olen mielestäni tavannut poikkeuksellisen lahjakkaita urheilijoita elämäni aikana, mutta heiltä onkin puuttunut se kova halu reenaamaan. näin jälkeenpäin ajateltuna se ei siis ollutkaan lahjakas. myös sillä on huima ero, kun vaihdat juniorisarjasta aikuisiin ja se onkin sitten monelle kova pala, kun ei välttämättä se käsi aina nousekkaan voittajan merkiksi.
mitä tulee amerikkalaiseen järjestelmään, niin uskon et niiden paras puoli on henkisellä puolella ja siitä johtuen on myös helpompi tietysti reenata kovaa, niinkuin wääntäjän esimerkki heidän reenamisestaan kirjoitti tai siitä kuinka isotkin äijät meni pikkusarjojen miesten tahtiin. siellä siis muokataan henkisesti ottelijasta voittajaa, kun täällä taas voidaan ilmoitella, että hei! nyt tulee venäläinen vastaan, ne on kovia ja puolikas kakka on jo lahkeessa ennenkuin matsikaan on alkanut. on myös totta, että heidän järjestelmästään menee valtava massa läpi ja kyllähän sieltä aina joku mitali arvokisoista tuleekin. enemmän nosta hattua kuitenkin esim. eestin puolelle missä vapari on noussut kohisten, puhumattakaan pienen maan painista.
nyt nämä painipohjaiset sankarit esim ufc:ssä ovat todella hyviä painijoita, mutta eivät sitä maailman ihan kovinta eliittiä ja niin on myös ehkä muiden lajien osalta myös(en tosin ole ihan varma), mutta kun rahaa rupeaa nyt oikeasti löytymään vaparissakin, niin kyllä sinne tulevaisuudessa on kova tunku, niinkuin jo nyt. joten kyllä se ehkä kannattaa aloittaa valmennustyö jo aika pienenä.
teksti on poukkuilevaa ja hieman kiireellä veivattua. jatketaan, kun on enemmän aikaa.
mvh. jerry kvarnström
