Pahoittelen viestin pituutta ja ehkä hieman epäselvää ilmaisua, luin ketjun ennen nukkumaanmenoa ja palasin sängystä kirjoittamaan viestin kun jäi vaivaamaan.
Aiheena tosiaan oli siis ikuisuuskysymys suomalaisista vapaaottelijoista suureen maailmaan, ja haluaisin näin maallikon näkökulmasta 10 vuotta lajia seuranneena tarjota omia typeriä ajatuksiani asiaan.
Ensinnäkin, ketjussa monta kertaa esille tullut suomalaisen huippu-urheilun ja valmennuksen taso, jota eräät kirjoittajat pitävät täysin riittämättömänä maailman tasolle. On täysin mahdollista, että juuri vapaaottelussa taso tällä hetkellä on hieman rajallinen, mutta muussa urheilussa tämä ei kyllä pidä paikkaansa. Käydään läpi lähes mitä tahansa urheilulajia, on suomella esittää maailmantason urheilijoita. Esimerkkinä vaikkapa moottoriurheilu, jääkiekko(joka ei kyllä kovin marginaalinen ole, vaikka sitäkin esitettiin), jalkapallo, yleisurheilu,talvilajit yleisesti yms. Jos näissä lajeissa suomalaisella on kovan treenin ja halun kautta mahdollista nousta maailman eliittiin, en näe miksi vapaaottelu olisi erilainen tapaus.
Suomessa kuitenkin löytyy eliittiä jokaisesta vapaaottelun osa-alueesta – on kovia painijoita, kovia lukottajia ja kovia pystyottelijoita. Tämän valmennuksen koostaminen sekä ottelijoiden löytäminen, jotka saa tämän kolmen kovan paketin ns. haltuun, onkin sitten se suuri vaihe. Mielestäni suomen huipulle on kuitenkin keräytynyt jo nyt muutamia ottelijoita, joilla tähän olisi potentiaalia. Aiemmin mainitut Kuivanen, Vänttinen ja Niinimäki kovimpina esimerkkeinä, kunhan omistautuminen harjoittelulle ja valmennus saataisiin kohdilleen.
Ei kovin moni varmasti uskoisi suomalaisten jalkapalloilijoidenkaan pääsevän huipulle, harrastajia kun on moninkertaisesti MIHINKÄÄN toiseen urheilulajiin verraten ja historia lajin parissa ei ole mikään mairitteleva, ja silti euroopan sarjoissa pelaa kymmeniä suomalaisia, Jari Litmanen oli aikanaan yksi maailman parhaista omalla pelipaikallaan, ja Sami Hyypiä voitti yhden maailman suurimman jalkapalloseuran kapteenina maailman ehkä suurimman jalkapalloliigan mestaruuden, ollen yksi joukkueensa arvokkaimmista pelaajista. Tätä taustaa vasten on mielestäni hyvin pessimististä todeta, että ei suomalaisesta urheilusta ole mihinkään, vaikka tämä ei suoraan kamppailu-urheilua ole.
Toisekseen, ketjussa on tullut useita kertoja esille se, että suomessa ei ole ammattivalmentajia, eikä resursseja treenata lajia täysipäiväisesti. Tämä pistää miettimään, kuinka moni muukaan maailman tasolle noussut kaveri on päässyt nauttimaan näistä asioista, varsinkaan ENNEN isoihin ympyröihin pääsyä. Ei Joachim Hansenilla varmasti ollut mitään palkattuja valmentajia tai mahdollista treenata täysipäiväisesti – mies on voittanut Pridessä useita otteluita ja tittelin DREAM-promootiossa, jotka mielestäni lasketaan tähän ”maailman tasoon”.
Esimerkkejä Joachimin lisäksi löytyy varmasti kymmeniä, aiemmin ketjussa nostettiin esille tuo ”pitkänhuiskea Alaskalainen” Cody McKenzie, joka omien sanojensa mukaan ei edes treenannut valmentajan kanssa ennen Ultimate Fighter-TVsarjaa. UFC:ssä on aikoinaan myös ollut mestarina Evan Tanner, joka opetti itselleen vapaaottelun opas-DVDeiden pohjalta. Muutamien näiden esimerkkien valossa ei mielestäni ole mitenkään absurdi ajatus, että suomalaisilla saleilla vuosia aikaansa viettäneet kaverit voisivat olla sellaisella tasolla, että isommat ovet aukeaisivat.
Myös täysipäiväinen treenaaminen ei todellakaan ole mahdollista lähes kenellekään vapaaottelijoista ennen noiden isompien ovien aukeamista, eikä välttämättä silloinkaan. Tiedän henkilökohtaisesti verkon läpi muutaman UFC-ottelijan, joka työskenteli täysipäiväisesti jopa UFC-uran alettua treenaamisen ohella, kunnes ura urkeni undercardista pääotteluihin, ja työt pystyi jättämään. Muuna esimerkkinä voisi toimia vaikkapa omistautumiskysy tuntema Chris Lytle, joka tekee EDELLEEN uransa ohella täysipäiväisiä palomiehen töitä, vaikka takana on yli 10 UFC-ottelua. Resurssien hankinta on myös osittain omistautumiskysymys, on niitä tyyppejä ennenkin majoitettu treenikaverin nurkissa tms, kun ei rahaa muuhun riitä. Onko kukaan valmis tekemään näitä uhrauksia, siihen en osaa sanoa.
Kolmanneksi ketjussa on otettu esiin se, että suomalaisilla kavereilla ei ole tarpeeksi kokemusta lajin harjoittelusta pienestä pitäen, ja nämä lapsena jenkeissä painin aloittaneet kaverit juoksevat yli jne. On totta, että pitkä tausta kamppailulajeissa auttaa, mutta mielestäni se ei mikään vaatimus ole. Tästäkin löytyy esimerkkejä useita, tuoreimpana mieleen tulee Joe Lauzon, joka aloitti treenaamisen 18-vuotiaana puhtaan epäatleettisen IT-nörtin taustalla, ja oli parissa vuodessa UFC-kehässä tyrmäämässä Jens Pulverin. Lyhyemmässäkin ajassa on fyysisesti lahjakkaan ja panostamaan valmiin kaverin mahdollista nousta kovallekin tasolle, jälleen miksei siis suomessa.
Neljäntenä pointtina pisti silmään wääntäjän ”realismi”, jota myös pessimismiksi muutamissa viesteissä sanottiin. Itsekin ehkä kallistuisin jälkimmäiseen. Esimerkkinä käytettiin Anton Kuivasta, jonka epäiltiin olevan ”keskitasoa isoilla saleilla” ja ”ei voita BJ Penniä”. Okei, Anton ei minunkaan mielestä BJ:tä voita, mutta aihe oli tietääkseni isoihin ympyröihin PÄÄSY, ei mestareiden kukistaminen. Näissä isoissa kehissä kuitenkin on kymmeniä ottelijoita, jotka ovat tälle haetulle tasolle päässeet, ja ottaisivat BJ:ltä kuokkaan 100-0. Maailmassa on ehkä max.5 ottelijaa jotka BJ:lle pärjäisivät, se ei silti tarkoita sitä, etteikö näiden viiden ulkopuolelta olisi pääsyä UFC:hen tai muihin isoihin kehiin. On myös mielestäni hienoa että Anton tekee noita treenimatkojaan jenkkeihin ja Thaimaahan, että joskus olisi valmis tuon tason otteluihin. Tähän ei kovin moni suomalainen välttämättä olisi valmis, ja siitä on annettava iso plussa. Tuottaako se tulosta, se nähdään sitten tulevaisuudessa, mutta Antonin profiili varmasti siitä nousee.
En myöskään usko että Vänttinen välttämättä sitä Hendersonia pieksäisi, mutta väitän nähneeni viimeisen 10 vuoden aikana aika helvetin monta kaveria noissa isoissa kehissä, joille Vänttisen painitaidot, pystyottelu ja ulottuvuus olisi ongelma. En usko että suomen kovimmaksi pedattu Niinimäkikään Jose Aldoa hakkaisi, mutta aika moni muu 65kg ottelija paskantaisi housuun kehässä Tompan kanssa. Tässä vaiheessa on kuitenkin realistista hakea sitä isoihin kehiin pääsyä, ja lähteä sen terävimmän kärjen perään sen jälkeen.
Tässä vaiheessa on myös syytä tarttua tapaukseen Lucio, joka liippaa jo HYVIN läheltä ”suomalainen isossa kehässä”-teoriaa, vaikkakin ei nyt ihan suoranaisesti suomalainen olekaan. Isolta osin kuitenkin Lucion sparraus ja treenaus on täällä kylmässä pohjolassa suoritettu, ja niillä resursseilla päästiin sitten sinne isoihin kehiin. Valitettavasti reissu jäi hiukan lyhyeksi, mutta vastuksen tason ollessa Top10-rankattu Palhares ja nykyinen ykköshaastaja Okami, ei tätä voi kovin suurena häpeänä pitää. Jos vastus olisi ollut enemmän siellä painoluokan keskitasossa, olisi lopputulos voinut olla aivan toista, ja miksei olisikin jos Lucio myöhemmin tiensä muutaman voiton jälkeen takaisin UFC-kehiin löytää, mikä ei ole missään määrin epärealistista.
Missä sitten piilee ongelma, jos mielestäni taitotaso ei se suurin ole? Kuten aiemmin esille tuli, väittäisin suurimpana ongelmana piilevän markkinoinnin ja tunnettavuuden. Vaikka olisit kuinka perkeleen hyvä siellä perähikiän salilla, ei suuressa maailmassa sitä ihan helpolla noteerata. Tässä tuleekin esiin sitten se aiemmin mainittu manageroinnin tarve. Myös ottelijoiden matkustus ulkomaille treenaamaan, kuten Jerryn ja Antonin ATT-matkat, ovat tässä elintärkeitä ihan näkyvyyden vuoksi. Se, että voitat matsit jossain Turun Caribialla tai Töölön Kisahallilla vie vain tiettyyn pisteeseen asti, jossain vaiheessa on suunnattava katse ulkomaille. Hyvänä esimerkkinä tästä toimii Iso-Britannian vaparipiirit. Muutama vuosi sitten briteillä ei oikeastaan ollut Ian Freemanin lisäksi ketään vähänkään isommassa piirissä käynyttä kaveria, mutta kun se ovi aukesi Ultimate Fighterin ja Michael Bispinging & Co myötä, on räjähdys ollut massiivinen. Ottelijoita on noussut UFC:n tasolle monia, jopa titteliotteluihin asti, sekä harrastajamäärät / salien määrä / salien taso / kaikki on noussut massiivisesti.
Tässä on se suomalaisten suuri pullonkaula tällä hetkellä. Mielestäni ottelijoita isompiin ympyröihin olisi jo nyt muutamia, mutta ennen kuin joku saa sen suuren hypyn tehtyä, ei homma tule missään vaiheessa lähtemään tätä suurempaan nousuun. Se, että suomalaisia ottelijoita löytyy Sherdogin fights to watch-listoilta, Ground&Poundin rankingeista jne on jo iso askel tunnettavuuden eteen. Se, että suomalaisia kavereita käy maailman isoilla saleilla on jo askel tunnettavuuden eteen. Se, että rankattuja kavereita että UFC-veteraaneja löytyy W-kolumnista on iso askel. Tämän kaiken kaiken ruohonjuurityön kantaessa hedelmää ja UFC:n laajentaessa enemmän ja enemmän eurooppaan on mielestäni vaan ajan kysymys kunnes jonkun kotimaisen kaverin puhelin pirahtaa, ja siellä on Jay Silva, Scott Coker tai vaikka Björn Rebney tai FEG:in pojat, ja puhelu ei ole väärä numero. Tässä vaiheessa on päästy jo aivan saatanan pitkälle, ja sitten tarvitaan vaan muutama kova suoritus ottelijoilta kehässä että pato aukeaa. Milloin, se on vain ajan kysymys.
Loppuun ns. TL;DR-tiivistys
Ottelijoilla on tasoa isompiin kehiin asti, menestys niissä toinen asia.
Suurimmat ongelmat tunnettavuuden puute ja ”peräpohjola”.
Ongelmia ja haasteita välillä liioitellaan, välillä liian sinivalkoiset lasit.
Toivottavasti joku edes jaksaa lukea tämän raapustuksen ja ehkä saisi tästä jotain irti, koska keskustelun aihe itsessään on aivan hemmetin mielenkiintoinen, ja siitä olisi kiva jauhaa enemmänkin.
