Emännällä on 5 vuotias Staffi, ja parisen vuotta olen sitä tuossa nyt katsellut. En ole mitään koiraihmisiä, mutta kyllä tuosta staffiuroksesta on tullut melkein kuin kaveri. Muijakin huomauttelee välillä että enemmä mua kiinnostaa hänen koiransa kuin hän itse :D
Eka näkemällä oli hieman varovainen suhtautuminen koiraan ulkonäön puolesta, mutta nopeesti se karisi.
On kyllä varmaan lempein koira ihmisille mitä koskaan olen nähnyt. Vaikka luut ja kepit on suurta herkkua sille, niin ne voi ottaa suusta ilman mitään seuraamuksia. Tosin pelkkä IRTI sana riittää, ja luu tipahtaa suusta ja staffi jää katsomaan vierestä kun luun/kepin ottaa maasta.
Tosin sitten kun leikitään, niin voimaa noissa leuoissa löytyy. Kun pitää keppiä käsissään, niin reilu parikymmenkiloinen staffi roikkuu ilmassa vaikka kuinka pitkään, ja sen lisäksi nykii itseään alaspäin yrittäessään saada keppiä mukaansa.
Toinen leikki jota päivittäin harrastetaan on se kun pitää keppiä ilmassa staffin hyppiessä paikaltaan n. 1,5 metrin korkeuteen yrittäessään saada kepin.
Myös frisbeeleikit on suuri intohimo, tosin frisbeestä tulee entinen suht nopesti noissa leuoissa.
Virtaa ja energiaa riittää vaikka tuntikausia tuohon riehumiseen, ja illalla sen monesti huomaa että koira on kaikkensa antanut.
Sitten vaan maataan lattialla aivan raatona. Luonteesta kertoo jotain se että vaikka koira ois kuinka kuolleen oloinen, niin kunhan vaan kaivaa kepin esiin tai sanoo että lähdetäänkö ulos, niin tuo pomppaa samantien ylös ja on taas valmiina antamaan kaikkensa.
Ronskista ulkonäöstään huolimatta tuo vaatii kuitenkin paljon huomioo ja hellyyttä. Vaikka uros onkin, niin usein saa sellaisia hellyyskohtauksia, että tunkee väkisin kainaloon ja on siinä lähellä. Varsinkin jos kaksi ihmistä istuu lähekkäin, niin usein se staffin pää alkaa puskea sieltä välistä ja jommankumman kainaloon on päästävä.
Ihmisille ja lapsille todella lempeä, ei mitään suojelukoira viettiä vaan sekä tutut että tuntemattomat on päästävä aina ensimmäisenä moikkaamaan.
Myös naaraskoirat tuo hyväksyy, mutta uroksia ei tahdo sietää. Hiljattain tuo leikattiin noiden useiden uroskoirille rähjäyksien vuoksi. Se hieman hillitsi, mutta ei sitä edelleenkään uskalla päästää irrallaan toisen uroksen lähelle, päässä saattaa napsahtaa koska vaan. Se vanha taistelukoiravietti on edelleen voimissaan.
Myös silloin pitää olla varuillaan, jos esim. koirapuistossa on keppejä, ja toinen koira nappaa sellaisen. Silloin ei katsota sitä onko toinen uros vai naaras, vaan ärinä alkaa heti.
Pahimmaallan raivokohtaus on vaatinut sen että on napauttanut lujaa päähän ja ottanut poskista kiinni katsoen tiukasti silmiin. Silloin on staffi taas tajunnut oman paikkansa.
Ilmeisesti uskoo miehen ääntä helpommin (tai sitten on vaan auktoriteettia enemmän)
, mun seurassa se on pari kertaa ärähtänyt toisen koiran kepille, mutta kunnon karjasu HILJAA on saanut koiran hiljaiseksi.
Tuon yhden staffin perusteella voin kyllä suositella, jos haluaa koiran jonka kanssa liikkua ja leikkiä. Sopii oivasti kaikkeen tälläseen ronskimpaan leikkimiseen, ja sellaseen jossa koira saa käyttää voimiaan. Kipukynnys on korkealla, joten täytyy itse tarkkailla ettei staffi ole kovin veressä ja ruhjeilla.
Myös isännän paikka on näytettävä ja tehtävä selväksi, silloin koira kyllä uskoo kun vaan tiukasti antaa käskyn.