Lukaisin tuossa Atso Andersénin teoksen Rahoitusjärjestelmä on valinta (2006). Ajattelin duunata tällaisen vähän pidemmän kirja-arvion. Samalla tulee pohdittua itsekin vähän tarkemmin lukemaansa sekä suhteutettua tätä nykyhetken kehityskulkuihin.
Kirja koostuu artikkeleistä, joita on kirjoitettu vuodesta 1997 eteenpäin. Kuten kirjan nimi jo ennakoi, teoksessa käsitellään ja vertaillaan markkinaehtoisen sekä pankkikeskeisen rahoitusjärjestelmän eroja, etuja sekä haittoja. Sinällään teos on varsin perustasoa, eikä mielestäni vaadi syvällistä taloustieteen tuntemusta, jotta kaiken kirjassa esitellyn voisi sisäistää. Kirja on kuitenkin mielenkiintoinen siksi, että en ole itse ainakaan törmännyt teoksiin, joissa käsiteltäisiin kansallisten rahoitusjärjestelmien kytkeytymistä toisiinsa (EMU:n myötä) sekä tämän tuottamia muutoksia noususuhdanteiden ja laskusuhdanteiden aikana.
Eniten kirjassa jäi harmittamaan sen pintapuolisuus. Olisin halunnut enemmän perusteluita muun muassa sille, miten konkreettisesti markkinaehtoistuminen tasoittaa makrotaloudellisten suhdanteiden välittymistä heikentämällä epäsymmetriseen informaatioon liittyviä agenttiongelmia sekä pienentämällä agentuurikustannuksia.
Erityisesti tuo epäsymmetrinen tieto jää vaivaamaan. Subprime-kriisissähän on pitkälti kyse siitä, että asuntoluottoja on niputettu, muutettu arvopapereiksi ja myyty eteenpäin. Käsittääkseni niitä on vielä lyöty muunlaisten sijoitustuotteiden kylkeen, joten lopulta kukaan ei tiedä mitä kyseinen ihana paketti oikeastaan sisältää. Tämä on siis markkinaehtoisuuden lisäämistä, mutta millä tavalla tämä parantaa epäsymmetriseen tietoon liittyviä ongelmia? Ei millään tavalla, vaan pahentaa niitä! Andersénille näyttäisikin tässä tapauksessa riittävän se, että kyseisten luottojen myyminen eteenpäin on itseisarvo jo sinällään. Kyseinen artikkeli oli kirjoitettu vuonna 1997, joten se kuvastaa hyvin tuonaikaista käsitystä markkinoiden ylivertaisuudesta. Kirjan loppupuolella esiteltävässä myöhemmin kirjoitetussa artikkelissa huomioidaankin epäsymmetrisen informaation tuottamat ongelmat. Subprime-kriisi taitaakin mennä sekä haitallisen valikoitumisen että luottamuksen väärinkäytön lokeroihin. Jälkimmäiseen ehkä vähän enemmän, koska luotonantajat tiedostivat kyllä riskit, mutta antoivat lainoja kuitenkin.
Alkupään kappaleet ovat sikäli mielenkiintoisia, että niissä on pyritty antamaan vastauksia sille, kuinka EMU:n kolmannen vaiheen toteutumisen myötä systeeminen riski pienenisi ja tasoittaisi suhdannevaihteluita. Nyt kun voidaan kohtuullisella todennäköisyydellä sanoa, että Eurooppaan iskee jonkinasteinen taantuma, tulevat sekä EU-instituutiot että yhteinen rahapolitiikka kokemaan ensimmäisen (?) todellisen tulikasteensa.
Andersén kirjoittaakin osuvasti: "Lisääntyvän kilpailun tuomat paineet saattavat johtaa Euroopan maissa pahimmillaan myös pankkien riskinoton tarpeettoman suureen kasvuun. Joissakin maissa kilpailu on ehtinyt näkyä korkomarginaalien huomattavana supistumisena sekä luotonannon kasvuna." Kuvaa mielestäni hyvin ainakin Suomen tilannetta asuntoluottojen osalta. Andersén ei kuitenkaan käsittele kirjassaan juurikaan tällaisen luotonannon seurausta, eli talouden ylikuumentumista Euroopassa. Ainoana mainintana on seuraava "Merkittävämpi makrotaloudellinen taantuma saattaisi kääntää Euroopan pankkien kannattavuuden laskuun." Kappaleessa 5. tätä kuitenkin käsiteltiin jonkin verran lisää Andersénin ja Leena Mörttisen toimesta.
Kehittyvien talouksien muodostaman riskin hän kyllä huomioi, vaikka tämä arvio onkin siis tehty vuonna 1998. Riskit ovat mielestäni tällä hetkellä varsin samanlaisia kuin 10 vuotta sitten, joskin asuntoluottokriisi on vielä ylimääräisenä rasitteena tällä kertaa. Toisaalta teknologiakuplaa ei tällä kertaa tietääkseni ole muodostunut.
Hän toteaa kyllä aivan oikein jo vuonna 1997, että korkotaso voi laskea inflaatio- tai deflaatioriskipreemion alenemisen vuoksi. Näin on tosiaankin ollut pitkään 2000-luvulla, mutta kiihtyneen luotonannon seuraukset alkavat näkyä inflaationa sekä korkotason nousuna.
Kirjassa pistää myös silmään erittäin kapea-alaisesti määritelty tehokkuuden käsite, joka tulee esille Kulut/tuotot-suhteen yksikoikoisessa käsittelemisessä. Andersén olettaa, että "kulut"-kohtaa voidaan pienentää, ilman että se vaikuttaa "tuotot"-kohtaan. Hän jopa yhdessä kohtaa mainitsee, että "Henkilöstökustannuksia on karsittu suurimmissa pankeissa. Tehokkuus on tästä syystä parantunut, vaikka samaan aikaan pankkien tuotot ovat supistuneet merkittävästi." WTF??? Eli on tehostettu niin paljon, että ei saada enää tehtyä tuottoa? Tämäkö on hyvä asia? Vai ovatko tuotot sitten supistuneet jostain muusta syystä, jota tässä ei lainkaan mainita, kuten kilpailun kiristymisestä...
Kirja edustaa siis hyvin pitkälti sitä kehitystä, jossa 1990-luvulla oltiin markkinoita ja rahoitusjärjestelmiä koskevien teorioiden ja kirjallisuuden osalta. Sääntelyn purkaminen ja markkinaehtoisuuden korostaminen olivat vallitsevia.
Andersén korostaa hyvin mielestäni sitä tärkeää seikkaa, että vaikka EU:ssa ollaan luomassa (ja luotu) sisämarkkinoita, sääntely on edelleen kansallisten valvontaviranomaisten harteilla. Edes yhteisiä "Eurooppa-tason" pelisääntöjä ei ole luotu.
Muutaman kappaleen Andersén on omistanut Japanin pankkikriisin käsittelylle. Kappaleet ovat mielenkiintoisia ja niissä käsitellään mm. likviditeettiloukkua, josta oli paljon puhetta myös Yhdysvaltain subprime-kriisin alkupuolella. Käsittääkseni tämä seikka on edelleen ajankohtainen.
Kappaleesta 9. voisi kirjoittaa vaikka oman arvion sen mielenkiintoisuuden vuoksi, mutta jätän sen nyt tekemättä. Kappaleen otsikko on "institutionaalinen tutkimusote ja makrotason neoklassinen analyysi - vuorovaikutuksesta vakautta". Tämä kappale saattaa olla kaikkein vaikein lukijalle, joka ei ole aiemmin tutustunut taloustieteeseen akateemisena oppiaineena. Kappaleen tarkoituksena on oikeastaan korostaa sitä, että instituutioiden merkitystä taloustieteellisessä analyysissä tulisi korostaa nykyistä enemmän.
Nyt onkin mielenkiintoista nähdä, millaisia teoksia ja teorioita alkaa pulpahdella esiin tämän jenkkilästä lähtöisin olevan kriisin myötä. Korostavatko Yhdysvalloista lähtöisin olevat teoriat jatkossa jopa julkisen sääntelyn roolia, vai kehotetaanko niissä rakentamaan yksityisten toimijoiden toimesta keskinäisiä sääntelyn ja valvonnan keinoja?
Kokonaisarvio kirjasta :4:
