Hyvää iltalukemista...
KUINKA moni on kuullut saksalaisesta tukikohdasta Etelänapamantereella? Tai nimen Neuschwabenland? Lähes kaikki tähän outoon napatutkimuksen kuriositeettiin liittyvät asiakirjat ovat joko kadonneet sodan melskeisiin tai odottavat salassapitoasetusten vanhenemista Yhdysvaltain valtion- arkistossa. Samoin on laita amiraali Richard E. Byrdin merkillisen, Antarktikselle suuntautuneen sotilaallisen retkikunnan. Jotain muuta sen sijaan löytyy helposti - nimittäin salaliittoteorioita, jotka linkittävät toisiinsa Antarktiksen, natsit, muukalaiset ja lentävät lautaset.
1. Historia
Saksalaisen Antarktis-tutkimuksen voidaan sanoa alkaneen vuonna 1873, jolloin Georg von Neymauerin vasta perustama Saksalainen Napatutkimus- seura palkkasi Sir Eduard Dallmanin etsimään helppokulkuisemman reitin Etelänapamantereelle. Dallman onnistuikin tehtävässään yli odotusten: Hän löysi Kaiser Wilhelm -saaret ja kansleri Bismarckin mukaan myöhemmin nimetyn väylän Antarktiksen ahtojään läpi. Dallmanin laiva Grönland oli erityisesti varustettu arktisia oloja varten ja se oli maailman ensimmäinen höyrylaiva, jolla päästiin lähelle Etelänapamantereen rannikkoa.
Lupaavasta alusta huolimatta seuraavien kuudenkymmenen vuoden aikana Napatutkimusseura sai järjestettyä vain vaivaisen kaksi tutkimusretkeä, 1910 Wilhelm Filchnerin matka höyrylaiva Deutschlandilla ja 1925 tri Albert Mertz napalaiva Meteorilla.
Weimarin tasavallan luhistuttua haaveet Etelänapamantereen valtaamisesta saivat uutta pontta Saksan johtaksi nousseen Adolf Hitlerin suurvaltapyrkimyksistä. Antarktista koskevaa kansainvälistä lainsäädäntöä ei vielä tuolloin ollut, mutta tuskinpa sellainen olisi valtakunnankansleria hidastanut. Saksan vaikutusvalta eteläisellä pallonpuoliskolla, erityisesti Etelä-Amerikassa ja Etelä-Afrikassa, oli perinteisesti ollut voimakas, ja Antarktiksen liittäminen uuden Suur-Saksan etupiiriin tuntui vanhan politiikan luonnolliselta jatkeelta. Lisäksi Antarktiksen valtausta voitaisiin käyttää hyväksi kansallissosialistisessa propagandassa. Toisaalta Hitler ei halunnut provosoida länsivaltoja, sillä Saksa ei ollut vielä valmistautunut sotaan.
Kansallissosialistisen hallinnon alkuvuosina Saksassa kehkeytyikin idea laajan, puolisotilaallisen Antarktis-tutkimusohjelman järjestämiseksi siviilihallinnon alaisuudessa. Kunnianhimoisen projektin kumppaniksi suostuteltiin kansallinen lentoyhtiö Lufthansa, joka oli vuodesta 1934 lähtien lennättänyt postia Etelä-Amerikkaan eteläisen Atlantin tukialuksilta operoivien lentoveneiden avulla.
Antarktis-retken johtajaksi nousi kokenut napamatkaaja, kapteeni Alfred Ritscher, joka oli aikaisemmin johtanut Pohjoisnavalle ja Grönlantiin suuntautuneita tutkimusmatkoja. Hänet tiedettiin pystyväksi, vakaaksi ja kylmän rohkeaksi mieheksi, eli hän oli todellakin mies paikallaan. Komennettavakseen Ritscher sai lentotukialus MS Schwabenlandin, jonka höyrykatapultein laukaistavien Dornier Wal -lentoveneiden otaksuttiin kestävyytensä ansiosta suoriutuvan hyvin Etelänapamantereen hyisissä oloissa. MS Schwabenland oli vuoden verran uudelleenvarustettavana ja vahvistettavana Hampurin telakoilla, mikä tuli maksamaan yli miljoonaa valtakunnanmarkkaa - lähes kolmasosa koko retkikunnan budjetista.
Laivan viipyessä telakalla sai tarkkaan valittu miehistö olla Saksalaisen Napatutkimusseuran koulutettavana. Seura oli kutsunut vierailevaksi luennoijaksi Richard E. Byrdin, maineikkaan amerikkalaisen Antarktis-tutkijan. Byrd saapui Hampuriin marraskuussa 1938 esitelmöimään ja näyttämään Etelänapamantereella kuvaamansa dokumenttielokuvaa. Byrd oli maailman ensimmäisenä ihmisenä lentänyt etelänavan yli vuonna 1929 ja häntä pidettiin tuohon aikaan Yhdysvalloissa kansallissankarina. Vuonna 1938 hän oli vielä siviili.
MS Schwabenland lähti Hampurin satamasta joulukuun 17. päivänä 1938 kohti Antarktista tarkkaan suunniteltua reittiä pitkin ja saavutti ahtojään tammikuun 19. päivä 1939, koordinaateissa 4° 15´ läntistä pituutta, 69° 10´ eteläistä leveyttä. Seuraavina viikkoina vesitasot Passat ja Boreas tekivät viisitoista lentoa ja kartoittivat noin 600 000 neliökilometriä Etelänapamannerta. Erityisen "Zeiss Reihenmessbildkamera RMK 38:n" avulla ne ottivat yli yksitoistatuhatta valokuvaa. Vanhat, vuodelta 1931 peräisin olevat norjalaiset kartat uudistettiin ilmakuvauksen avulla perin pohjin, sillä ne osoittautuivat suurelta osin paikkaansapitämättömiksi.
Saksalaiset mittasivat ja kartoittivat huolellisesti noin viidenneksen koko mantereen pinta-alasta ja julistivat löydetyn alueen liitetyksi Saksan Valtakuntaan. Osoittaakseen valtauksensa retkikunta pudotti alueelle useita tuhansia hakaristilippuja. Erityisen merkittäväksi valtaus paljastui, kun Ritscher paikansi jäättömiä alueita, joilla oli kuumia lähteitä, pieniä makean veden järviä sekä alkeellista kasvillisuutta. Saksalainen Etelänapamanner sai nimekseen Neuschwabenland, Uusi Svaabia.
(Jotkut uudemmat historioitsijat ovat vähentäneet löydetyn alueen pinta-alan 325,000 neliökilometriin. Alkuperäisissä kartoissa luku 600,000 on kuitenkin selvästi näkyvissä. Mikä mahtaa olla syy tämän luvun pienentämiseen?)
Helmikuun puolivälin tienoilla MS Schwabenland aloitti pitkän matkansa kohti kotia. Ritscher ja hänen työryhmänsä käyttivät nuo kuluvat kaksi kuukautta hyödykseen analysoimalla ja kortistoimalla kaikki matkan aikana saadut näytteet, kartat ja valokuvat. Tutkimusmatka oli onnistunut yli odotusten, ja Ritscher aloitti välittömästi uuden, entistä suuremman ja paremmin varustetun, puhtaasti tieteellisen matkan suunnittelun. Seuraavan retkikunnan oli määrä käyttää kevyempiä lentokoneita jotka saattoivat laskeutua Antarktiksen lumilakeuksille, mutta maailmanpoliittisen tilanteen kärjistyttyä siitä luovuttiin lokakuussa 1939.
Hylättiinkö Neuschwabenland tämän ensimmäisen retken jälkeen? On olemassa joitain viitteitä siitä, ettei Antarktista jätetty oman onnensa nojaan. Ritscherin raportin mukaan Neuschwabenland kelpasi Etelä-Atlantilla operoivien sukellusveneiden tukikohdaksi. Sitkeästi sodan jälkeen eläneen teorian mukaan saksalaiset todella aloittivat uuden ja entistä suurisuuntaisemman Antarktis-projektin. Vuodesta 1939 eteenpäin tämä teoria pohjautuu valitettavasti vain kokoelmaan huhuja ja arvailuja, puuteellisiin tai vahvistamattomiin lausuntoihin ja muutamiin selittämättömiin sattumiin.
2. Neuschwabenland-teoria
Kriegsmarinen (Saksan laivaston) sodanaikaisissa papereissa mainitaan hämäräperäinen "Tukikohta 211", joka teorian mukaan sijaitsi juuri Neuschwabenlandissa. Tuottiko Ritscherin raportti siis hedelmää? Kapteeni Ritscherin karttoihin oli valmiiksi merkitty kolme vaihtoehtoista sijaintia ympärivuotiselle tukikohdalle Mühlig-Hoffmannin vuoristosta luoteeseen. On myös esitetty, että sukellusveneiden lokikirjoista väitetään paljastuneen ainakin 20 retkeä Antarktikselle ja takaisin.
Saksalaisilla oli riittävä kokemus ja välineet laajojen maanalaisten rakennelmien aikaansaamiseksi. Vuonna 1944 Harz-vuorille syntyi valtaisia maanalaisia tehtaita. Kahla- ja Jonastal-kompleksit Thüringenissä olivat jopa ydinpomminkestäviä jättiläismäisiä komentokeskuksia, joilla oli omat tuotantolinjansa, tehtaansa, maanalaiset parakkinsa ja ruokavarastonsa. Koska saksalaiset vielä vuonna 1945 laajensivat tukikohtiaan Argentiinassa ja Perussa, ei Tukikohta 211:n laajentaminenkaan ole teorian mukaan poissa laskuista. 211:n mahdollisen koon ja merkityksen kannalta on kuitenkin tärkeä muistaa, että kaikki raaka-aineet ja työvoima on täytynyt tuoda paikalle sukellusveneillä.
Huhtikuussa 1945 viimeiset sukellusveneet Saksasta Norjan kautta kohti Andeja ja Etelänapamannerta, mukanaan muutamat onnekkaat puoluejohtajat, evakuoitavat tiedemiehet ja teknikot, useimmat puolueen eliittiä. Viimeisen saattueen mukana olivat myös sukellusveneet U-530 (kapteeni Otto Wehrmut) ja U-977 (kapteeni Heinz Schüffler). Viimeinen havainto U-977:stä tehtiin 26.4.1945 Kristiansundissa, jossa venettä tankattiin. Aluksen lasti ja määränpää ilmoitettiin salaisiksi. Sen jälkeen kumpikin sukellusvene katosi yli neljän kuukauden ajaksi, kunnes ne löytyivät Argentiinan rannikolta tyhjinä, mukanaan vain minimimiehistö.
Sodan viimeinen meritaistelu käytiin toukokuun alussa 1945, kun liittoutuneiden saattueet yrittivät estää näitä muutamia viimeisiä sukellusveneitä pääsemästä Etelä-Atlantille. Kuolemaa halveksuen ja tappioista välittämättä sukellusveneiden kipparit onnistuivat kuitenkin murtautumaan saarron läpi. Saksan antautuessa 8.5.1945 välitettiin radioitse antautumiskehotus kaikille Kolmannen valtakunnan sotavoimille ympäri maailmaa. U-977:n kapteeni väitti myöhemmin, ettei hän ollut saanut tätä viestiä.
Noin sadan saksalaisen sukellusveneen viimeinen leposija on yhä tuntematon. Useimmat näistä ovat epäilemättä kadonneet Atlantin hyisiin vesiin ja vieneet salaisuutensa mukanaan. Suurin osa näistä kadonneista sukellusveneistä on sodan viimeisen vuoden aikana valmistuneita, erittäin kehittyneitä XXII-tyypin veneitä, jotka oli varustettu äänettömin Elektra-moottorein ja Walter-snorkkelein, joiden ansiosta sukellusveneet kykenivät matkustamaan pitkiä matkoja veden alla huomaamatta. XXII oli melkoinen edelläkävijä, sillä ennen ydinsukellusveneiden aikakautta lähes kaikki sodanjälkeiset sukellusveneet olivat eriasteisia kopioita saksalaisesta tyyppi XXII:sta.
Kuten jo aikaisemmin mainittiin, viimeiset kaksi sukellusvenettä, U-540 ja U-977, antautuivat vasta lokakuussa 1945 Argentiinan viranomaisille. CIA:n edeltäjä OSS lennätti välittömästi paikalle agenttinsa kuulustelemaan alusten miehistöä. Veneiden lokikirjoista oli kuitenkin poistettu sivut aikavälillä 8.5. - 17.8.1945, ja alusten kapteenit eivät suostuneet paljastamaan mitään tehtäväänsä liittyvää. Miehistön jäsenet kertovat kuitenkin kuulleensa Saksan antautumisen radiosta. Kapteeni Schüffler joutui amerikkalaiseen vankilaan kahdeksi vuodeksi, mutta vapauduttuaan hän matkusti välittömästi takaisin Argentiinaan, jonne hän jäi asumaan entisen miehistönsä jäsenten kanssa.
Minne sukellusveneet olivat kadonneet lähes neljän kuukauden ajaksi, ja minne niiden kuljettama lasti ja matkustajat katosivat?
Vain vuotta myöhemmin Yhdysvaltain laivasto aloitti Antarktiksella OPERATION HIGHJUMPin, suurimman koskaan suoritetun sotilaallisen operaation etelänapa-alueella. Operaatiota johti nyt amiraaliksi ylennetty Richard E. Byrd, komennossaan 13 laivaa, yksi täysin varustettu lentotukialus, kaksi lentovenettä, kuusi kaksimoottorista R4D-kuljetuskonetta ja 4000 sotilasta. Retken ainoa virallinen selitys oli "testata miehiä ja uusia materiaaleja arktisissa oloissa". Amerikkalaiset aloittivat tukikohdistaan Rossin lahdella ja jatkoivat sieltä Antarktiksen rannikkoa pitkin kohti Neuschwabenlandia, jonka länsipuolelle Byrd loi sillanpääaseman 27. tammikuuta 1947. Virallisesti operaatio menestyi loistavasti ja täytti kaikki sille annetut tavoitteet.
Operaatio herättää useita vastaamattomia kysymyksiä:
Byrd palasi retkikuntineen takaisin Yhdysvaltoihin jo kahdeksan viikon jälkeen helmikuussa 1947, vaikka operaation oli suunniteltu kestävän kuudesta kahdeksaan kuukautta. Kaiken lisäksi Byrd oli kärsinyt raskaita tappioita: puolet lentokoneista, satoja miehiä ja yksi sotalaiva oli menetetty. Tappioille ei annettu koskaan virallista selitystä. Oliko Byrdillä mukanaan ydinaseita, joita testattiin salaa omiin joukkoihin Etelämantereella, kuten jotkut lähteet väittävät?
Miksi palattuaan kotiin amiraali Byrd antoi varomattomia ja levottomuutta aiheuttavia lausuntoja tiedotusvälineille, joiden takia hän joutui viranomaisten ja tiedustelupalvelun ristikuulusteluun. Myöhemmin Byrdin kerrottiin menettäneet järkensä ja hänet suljettiin mielisairaalaan.
Byrdin "levottomuutta aiheuttaneista" lausunnoista on useimmin lainattu seuraavaa. Sen paikkaansa pitävyydestä ei ole kuitenkaan mitään todisteita:
"It is necessary for the USA to take defensive actions against enemy air fighters which come from the polar regions, and that in case of a new war, the USA would be attacked by fighters that are able to fly from one pole to the next with incredible speed."
Toisen tarinan mukaan Byrd ehti kertoa lehtimiehille, miten kaksi lentävää lautasta oli ampunut alas hänen ohjaamansa lentokoneen Antarktiksella. Kaksi suurikokoista, sinisilmäistä miestä oli ottanut hengissä selvinneet, eli hänet ja radio-operaattorin, vangiksi ja kuljettaneet johonkin maanalaiseen kompleksiin. Siellä hänelle oli annettu tehtäväksi viedä tärkeä viesti "maanpäälliselle hallitukselle": lopettakaa kaikki ydinkokeet ja ydinaseiden valmistaminen tai maailma tuhoutuu. Tämän jälkeen hänet päästettiin vapaaksi ja ohjattiin takaisin omiensa keskuuteen. Tämä tarina on vuodelta 1947, ja siinä on suorastaan hämmästyttäviä yhteneväisyyksiä seuraavina vuosikymmeninä kulovalkean tavoin levinneiden ufokertomusten kanssa: Lentävät lautaset, abduktio, "tärkeä" viesti hallitukselle.
Byrdin väitetään myös välittömästi Antarktikselta palattuaan raivonneensa presidentin ja asevoimien ylipäällikön edessä, että koko Etelänapamanner pitäisi muuttaa yhdeksi suureksi ydinkoealueeksi.
