Pitkäaikainen masennus ja ruokailu

[Törppö]

Kirjoittelen ihan omaksi huviksni. Kello on puoli kuusi enkä ole nukkunut silmäystäkään. Kerroin juuri vanhemmilleni miten asiat ovat. Järkytys on kovin suuri ja minua ahdistaa enemmän kuin milloinkaan. Ei mitään asiaa ollut, kunhan kirjoittelen koska ei ole ketään jolle puhua. Kiitos vaan neuvoista, luin ne kaikki tarkkaan.

Hyvä hyvä! Siitä se lähtee. Alkuaskeleet on varmasti vaikeita ja kivuliaita, mutta ilman niitä ei pääse pidemmälle. Nyt varaat tänään sen ajan sinne lääkäriin niin saat senkin asian hoidettua eikä jää jäljelle enää kuin sinne meneminen. Jos olo on tosi paha etkä enää tiedä miten päin olisit, niin kukaan ei kiellä menemästä ensiapuun. Itsekin harkitsin sitä kerran, mutta sainkin ajan työterveyslääkärille.

Yön pitkät tunnit on kaikkein vaikeimpia. On niin paljon aikaa murehtia. Itselläkin takana huonoin yö pitkään aikaan.

Nyt tsemppiä tosi hurjasti! Sä olet jo hyvällä matkalla parantumiseen!

 

[Javu]

Lääkäriin vaan rohkeasti, sieltä voi tulla se pieni tönäisy oikeaan suuntaan yllättävänkin helposti.
Muutama vuosi sitten jouduin minäkin turvautumaan lääkkeisiin, Remeron toi kuukauden valvomisen ja huonon syömisen jälkeen unet ja ruokahalun takaisin. On paljon helpompi selvitä masennuksen kanssa kun saa syödyksi ja nukutuksi. Tai toisinpäin, on erittäin vaikea käsitellä ongelmiaan jos on valvonut viikon ja elää parin voileivän varassa. Mulla laski tuolloin kuukaudessa paino 10 kiloa ja tuntu että pää hajoaa. Remeron tuntui ihmelääkkeeltä etenkin nukkumisen suhteen, sai unen päästä heti kiinni ja jos yöllä heräsi niin nukahti uudestaan. Lääke ei kuitenkaan väsyttänyt yhtään päivisin.
Tsemppiä!

 

[Solid10]

Käyhän nyt oikeasti siellä lääkärillä, ja mainitse sitten myös että ahdistus haittaa nukahtamista. Saat siihenkin rohtoja sitten. Uni on kuitenkin niin tärkeää pääkopan kantilta, vitutus kasvaa exponentiaalisesti univajeen kasvun mukaan. Jotain alproxia tai muuta vastaavaa pyydät, ne auttavat pääsemään uneen kun maailma kaatuu niskaan. Ne vaan on koukuttavia, ja sen takia kannattaa ottaa aika harkiten. Voi olla että lääkäri ei tuosta syystä edes anna niitä, mutta kysy silti jotain vastaavaa.

Ps. pian 50kg saanut painoa pahimmasta masennustilasta. Kyllä se siitä!

 

[eowyn]

lääkäriin niin pian kuin mahdollista.

Ja siitä sun ensimmäisestä kirjoituksesta jäi mieleen se sun itsekuri. Liiallinen itsekuri ei ole myös hyväksi. Maltillinen herkuttelu auttaa myös henkisesti ja voi olla hyväksikin.

Löytyy myös ruokia joilla on mielialavaikutuksia, voisit ehkä yrittää napostella niitä kuin mikään ei tuntuu maistuvan: serotoniinin tuotantoa edesauttavat banaani, mantelit ja tumma suklaa (kaakao) esimerkiksi.

tsemiä ja todellakin ammattiapu on nr 1 ja masennuksessa ei ole mitään hävettävää!!!

 

[IsoDino]

Lupaatko? Mä sain lähes kaikki mahdolliset sivuvaikutukset cipralexista ja jopa ne jotka aiheutuu samankaltaisista lääkkeistä. Kolme ekaa päivää isommalla annoksella oli helvettiä, en syöny mitään. Puolta pienempi annos ei tehnyt mitään. Nyt on fyysinen olotila normalisoitunut, mutta nuo möröt todellakin on alkanu kaivautua taas esiin. Tosin taitaa olla vasta kolme viikkoa lääkettä kokonaisuudessaan takana.

Siltikin mieluummin kärsin nämä sivarit (mitkä on siis yleensä ohimeneviä) kuin otan takaisin sen masennuksen ja ahdistuksen. Mitään niin kamalaa en ole koskaan kokenut. Tunteet oli aika samanlaisia kynaella eli ei kestä kulkea kaupungilla ilman pakokauhua vaan on mieluummin yksin niin ei sotke omaa tai muiden elämää.

Meitä masentuneita ja ahdistuneita on ihan älytön määrä vaikka siitä ei puhutakaan. Mutta työterkkarin sanoin.. timantit hiotaan kovassa paineessa..

Monille tulee sivuvaikutuksia SRI lääkkeistä, mutta yleensä ne menee ohitse, kun jaksaa vaan muutaman viikon kärsiä. Toisinaan lääkityksen annostus on väärä, joten sitä pitää muuttaa, esim. aloittaa pienemmällä annostuksella. Tai sitten lääke ei vaan ole sopiva, ja se pitää vaihtaa toiseen. Nämä asiat on niin yksilöllisiä. Toisille sopii toinen lääke ja toisille toinen. Lisäksi annostukset on hyvin yksilöllisiä. Pienellä määrällä pikku hiljaa annostusta nostaen siihen varsinaiseen hoito annostukseen vähentää sivareita minimiin. Siltikin niitä saattaa tulla. Niitä ei kannata sen enempää pelästyä, mutta kannattaa asennoitua asiaan niin, että ne kyllä loppuvat aikanaan. Joillakin tuohon lääkkeeseen tottumiseen saattaa mennä jopa 6 viikkoakin eli alkuun voi tuntua olo paskalta, mutta ajan mittaa homma normalisoituu. Samalla tavalla sitten lopetettaessa lääkitystä, annosta täytyy pikkuhiljaa laskea, jopa 2-3 kk aikana, jotta saa sivuvaikutukset minimiin. Ihmiset reagoi näihin lääkkeisiin niin eri tavalla, että yhtä ja ainoata lääkettä tai annostusta ei pysty etukäteen määrittelemään. Homma toimii tuntemuksien mukaan. Pahimmillaan sivuvaikutukset alussa tuo jopa itsetuhoisia tunteita, lievimmillään jotain vapinaa yms.
Kukaan ihminen ei voi ymmärtää miltä oikea masennus tai paniikkihäiriö tuntuu, jos sitä ei ole itse kokenut. Siksi joku saattaa vähätellä asiaa tai ei muuten osaa ymmärtää asiaa. Tälläisiin ongelmiin, kuten ahdistus, masennus ja paniikkihäiriö tulee ja kannattaa puuttua mahdollisimman äkkiä.

 

[Javu]

User Name

Kukaan ihminen ei voi ymmärtää miltä oikea masennus tai paniikkihäiriö tuntuu, jos sitä ei ole itse kokenut. Siksi joku saattaa vähätellä asiaa tai ei muuten osaa ymmärtää asiaa. Tälläisiin ongelmiin, kuten ahdistus, masennus ja paniikkihäiriö tulee ja kannattaa puuttua mahdollisimman äkkiä.

Ja nämä vähättelijät vielä kehtaavat höpistä jotain "en mä kerkee masentuun kun oon niin kova tekeen töitä" tai "kyl muakin välillä pännii mut ei auta, pitää vaan painaa. Ja sit otan vähän viinaa niin kyl se siitä". Eivät raukat tajua että on ihan sama asia jos sanoisi rammalle että mitäs siinä könkkäät, kävelisit kunnolla, oli mullakin joskus pohkeet jumissa.

 

[kynae]

Ja nämä vähättelijät vielä kehtaavat höpistä jotain "en mä kerkee masentuun kun oon niin kova tekeen töitä" tai "kyl muakin välillä pännii mut ei auta, pitää vaan painaa. Ja sit otan vähän viinaa niin kyl se siitä". Eivät raukat tajua että on ihan sama asia jos sanoisi rammalle että mitäs siinä könkkäät, kävelisit kunnolla, oli mullakin joskus pohkeet jumissa.

Todellakin! Noi on just niitä kapeakatseisia kusipäitä joiden kanssa ei kauheasti halua edes olla tekemisissä :wall:

 

[sportman4ever]

myös muitten ihmisten tietämättömyys asiaan on paha. siksi ei kannata kuunnella jos joku sanoo että "miks sä näytät tollaselta", "mikset syö","mikset nuku" tai vaikka "miksi et käy kavereittes kaa juhlimassa". eli ei kannata ainakaan siitä huolehtia mitä muut ajattelevat koska he eivät tiedä syytä. täytyy muistaa myös että todella moni on ollut joskus masentunut, jopa huippu-urheilijat!! esimerkiksi nyt vaikka mikael forssell joka loukkaantui pitkäksi aikaa ja oli hyvin masentunut,mutta taisteli silti tiensä jällee huipulle. pointti oli se että ei kannata ainakaan itseään syyllistää mitenkään koska jokaiselle voi tulla masennus,mutta aina siitä voi selvitä kun taistelee ja tukijoukot on hyvä olla tukemassa. :kippis1:

 

[Törppö]

Pahimmillaan sivuvaikutukset alussa tuo jopa itsetuhoisia tunteita

No nimenomaan. Tiukka alamäki taas menossa eikä loppua näy. Yksin pelottaa olla kun omat ajatukset on mitä on, mutta muiden seura tuo mukaan vain ahdistuksen. Mikä ei tapa niin vahvistaa, eiks se niin mennyt..

 

[Solid10]

Mikä ei tapa niin vahvistaa, eiks se niin mennyt..

Mäkin ajattelin ennen noin, mutta oon huomannut että se on oikeastaan enemmänkin "mikä ei tapa, vituttaa". No, vitsi..

Kannattaa tosiaan jättää sellaiset "ota itseäsi niskasta kiinni ja älä ole masentunut" -kommentit omaan arvoonsa. Paniikkihäiriö, masennus, &co ovat hyvin vittumaisia kantajalleen ja jos joku vielä saa sinut tuntemaan itsesi huonoksi ihmiseksi kun et saa otettua itseäsi niskasta kiinni ja lakattua olemasta masentunut, niin painukoot vittuun ajatuksineen. Ugh, olen puhunut katkeralla äänelläni.

 

[Måpå]

Masennus on sairaus, eikä kukaan ole siitä tilivelvollinen kellekkään. Kukaan ei menetä kasvojaan jos hankkii apua tautiin. Nykyajan lääkkeet on hyviä, eikä niin suuria sivuvaikutuksia juuri ole, että ne kannattais jättää ottamatta.

Tää on niinku merihädässä :D Aina autetaan ensin itseä ja sitten muita. Treenaile ihmeessä jos siitä saa kiksit ja poistat sillä turhaa stressiä, mutta älä kehitä touhusta ongelmaa. First thing first ja hoida itsesi kuntoon.

Tsemppiä :thumbs:

 

[Sapo]

Ei tosiaan vaan ihmiset tiedä mistä puhuu kun sanoo että pitäisi ottaa itseään niskasta kiinni. Ei ole koskaan törmännyt oikeasti samaan ongelmaan. Täällä on jo kohta kaikki sanottu joten en paljon pysty lisäämään mutta aina jotain voi jutella.

Et tosiaan ole yksin tuon asian kanssa ja nykyään näitä onneksi ymmärretään paljon paremmin kuin ennen ja siksi avun saaminenkin on paljon helpompaa. Hyvä että kerroit vanhemmillesi asiasta ja nyt kun saat itsesi vielä kertomaan lääkärillekin saman niin alat olemana paljon lähempänä sitä mihin pitääkin olla pyrkimässä eli tasapainoisempaan olotilaan.

Monet kärsivät hetkittäisistä masennustiloista eri asioiden takia mutta silloin kun se on yhtä pitkäaikaista ja voimakasta kuin sinulla niin pitää apua saada muiltakin. Olet jo kamppaillut liikkumisen ja ravinnon kanssa mutta sen ei pitäisi olla kamppailua vaan nautintoa molempien. Huomaat varmasti lääkärikäynnin jälkeen ettei se ollut yhtään kamala kokemus ja sinut otettiin siellä vakavasti (kuten myös täälläkin).

Joskus potkii päähän ja joskus vartaloon mutta aina kannattaa muistaa että niitä parempia aikoja on tulossa ja niihin kannattaa pyrkiäkin. Koita nyt jaksaa vaan ja kirjoittele tänne niin paljon kuin tarvii. Aina meistä joku on paikalla ja on hyvä kun jonnekin saa tunteitaan julki. :grouphug:

 

[koirrah]

Muistaisin lukeneeni että masennuslääkkeet ovat Suomessa käytetyin lääkeryhmä (voi olla sydän ja verisuonilääkkeet olivat ykkösenä, mutta antaa kuitenkin perspektiiviä siihen kuinka yleinen vaiva on).. Eli masennus ja unilääkkeitä popsii varmasti myös se naapurin täti joka jaksaa säästä huolimatta aina hymyillä..

Täytyy pitää huolta itsestään, olla itsekäs, ottaa vastuu omasta hyvinvoinnistaan. Jos ei itse pidä huolta itsestään, niin ei sitä tee kukaan muukaan. Tähän hommaan onneksi tosiaan löytyy ammattiapua sieltä lääkäriltä. Lääkärille menoa on ihan turha paisutella. Jokainen yleislääkäri hoitaa masennuspotilaita päivittäin. Pitää vain taas itsekkäästi huolen että lääkäri antaa reseptin masennuslääkkeisiin, sekä lähetteen psykologille. Lääkäriltä marssii apteekkiin ja alkaa popsimaan SRI lääkkeitä. SRI lääkkeet alkavat tasaamaan oloa aika pian, jonka jälkeen pystyy tilannettaan katsomaan vähän objektiivisemmin. Tässä vaiheessa psykologi on paras apu tarjoamaan oikeita ajatusmalleja ja suuntia jaloille pääsemiseen. Hän osaa neuvoa että mitä niille kaikille ajatuksille siellä päässä pitäisi tehdä.

Se mitä muut ajattelevat, tai mitä ajattelet muiden ajattelevan ei saa missään nimessä vaikuttaa päätöksentekoosi. Jos joku kritisoi sinua, niin se kertoo jotain hänen heikosta arvostelukyvystään, mutta ei mitään sinusta. Sinulle tärkeät ihmiset pitävät, rakastavat ja ymmärtävät sinua. Ihmiset jotka kritisoivat tai vähätelevät kannattaa karsia elämästään. Mitä apua heistä on?

Rohkeutta, tsemppiä ja luottamusta vaaditaan että jaksaa painaa suoraan ongelmia päin ja lähteä hoitamaan masennustaan. Jos asiasta jotain positiivista haluaa löytää, niin sitten aikanaan kun masennus lähtee taittumaan huomaa olevansa vahva, rohkea ja itsenäinen yksilö. Sellainen mistä aikoinaan vain osasi haaveilla.

 

[Lamotti]

Se mitä muut ajattelevat, tai mitä ajattelet muiden ajattelevan ei saa missään nimessä vaikuttaa päätöksentekoosi. Jos joku kritisoi sinua, niin se kertoo jotain hänen heikosta arvostelukyvystään, mutta ei mitään sinusta. Sinulle tärkeät ihmiset pitävät, rakastavat ja ymmärtävät sinua. Ihmiset jotka kritisoivat tai vähätelevät kannattaa karsia elämästään. Mitä apua heistä on?

Sitten ei jää ketään.

Äitirakas sanoi sen olevan normaalia. Isäni lääkäri käski kuulemma "tarkkailemaan" tilannetta. Missä kohtaa elämää lähes kuuden vuoden masennuksesta tuli normaalia? :(
Minä vain kuuntelin, hymyilin ja nyökkäsin. Meinasin itkuun purskahtaa. Koko teinielämä pilalla ja reaktiona tarjotaan pannukakkua. Olen kai omillani, no eipä siinä mitään uutta ollutkaan. Ja ystäväni kehotti keräämään itseni, naurahti ja lähti pois. Piti tämäkin päivä nähdä. :(

 

[Törppö]

Sitten ei jää ketään.

Äitirakas sanoi sen olevan normaalia. Isäni lääkäri käski kuulemma "tarkkailemaan" tilannetta.

Ja ystäväni kehotti keräämään itseni, naurahti ja lähti pois. Piti tämäkin päivä nähdä. :(

Vanhempien, ystävien ja tuttujen voi olla vaikea alkuun tajuta tilanteen vakavuutta. Aika useinhan sitä vaan sanotaan olevansa väsynyt ja masentunut tarkoittamatta sitä todellista sairautta. Kyllä mullakin lääkäri ensin vähätteli ja sanoi ettei sairausloma mikään ratkaisu ole, mutta kyllähän se alkoi ottaa sitten tosissaan kun masennustestistä tipahteli viikko toisensa perään täydet pisteet.

Toisaalta on pelottavaa kuulla jonkun olevan masentunut. Siihen ei osata reagoida eikä oikein osata sanoa mitään ja sitten sanotaan jotain yleismaailmallista. Joka tapauksessa muille sinun masennuksesi on aina pienempi asia kuin sinulle itsellesi. Ja sellaisten jotka eivät ole masennusta itse kokeneet on vaikea käsittää mistä on kyse. Jollain tapaa sitä voisi verrata rakastumiseen ja siihen kun se rakkauden kohde täyttää ajatukset ja vie keskittymiskyvyn. Masennus on samanlainen mutta negatiivisessa mielessä.

Minustakin tuntui syksyllä pahimpana masennuskautena ettei kukaan ymmärrä minua eikä kenestäkään saa sitä todellista tukea. Kun sitten ajatus alkoi lääkkeiden myötä kulkea ja uskaltauduin taas ihmisten pariin, huomasin että ne ystävät oli olleet siellä koko ajan minua varten. En vaan tajunnut sitä. Vieläkään en ymmärrä miten se oli mahdollista. Nyt kuitenkin tiedän, että voin soittaa kenelle tahansa jos hätä iskee. Jo pelkkä tieto siitä helpottaa.

Nyt kipin kapin sinne lääkäriin, että pääset alkua pidemmälle. Vaikka et saisi koko päivänä mitään muuta järjellistä aikaiseksi niin varaa edes se aika.

 

[kilppuli]

Vanhempien, ystävien ja tuttujen voi olla vaikea alkuun tajuta tilanteen vakavuutta. Aika useinhan sitä vaan sanotaan olevansa väsynyt ja masentunut tarkoittamatta sitä todellista sairautta. Kyllä mullakin lääkäri ensin vähätteli ja sanoi ettei sairausloma mikään ratkaisu ole, mutta kyllähän se alkoi ottaa sitten tosissaan kun masennustestistä tipahteli viikko toisensa perään täydet pisteet.

aivan. vanhemmat etenkin kovasti saattavat kieltää asiaa, koska toivovat niin kovasti "että se olis vaan väsymystä" tms. ohimenevää..
Vanhemmat myös ehkä jossain määrin alkavat tuntea pientä syyllisyyttä, jonka takia helposti mielummin kieltävät asian..Ainakin omat vanhemmat.
Pitkään sai kuulla et koittasit nyt vaan piristyä ja kyllä se siitä ja muuta puuduttavaa. Jälkeenpäin kun ollaan juteltu mm. mutsin kanssa selvis että se koki ite jonkun näköstä syyllisyyttä mun huonosta olosta, eikä oikeen osannu tukea mua niinku ois pitäny..

Mut naurettavaa et lääkärikin vähättelee!mut lääkärit on onneks ottanu aina yllättävnkin vakavasti, josta tuli itellekkin hyvä olo, tää on tosiaan sairaus eikä mitään laiskuutta tms. noh se valkotakkinenkin on vaan ihminen...

 

[Erutrotti]

Pahinta tuossa masennuksessa ainakin omalla kohdalla oli se, kun se alamäki tuli niin tasaisesti. Sitä vain tottu siihen, että ei oikein vetoa riitä minkään tekemiseen. Nyt jälkikäteen, kun on tullut vielä pahempaa "pommia" niskaan, on huomannut että ei syksylläkään aina kaikki ollut hyvin. Välillä oli kyllä todella hyvääkin jaksoa, mutta välillä taas tuntui, että ei jaksa tehdä mitään.

Tiedä sitten että miten se masennus nyt oikein määritellään. Mutta jos jaksaminen asioiden tekemiseen häviää tyystin, niin kait se sitä on. Tiedä häntä. Nyt sitten on pääsemässä yli pitkän suhteen eron jälkeisestä ahdistuksesta ja masennuskuopasta. Hymykin tulee jo automaattisesti ja asiat naurattavat oikeasti. Pitäisi oppia olla pähkäilemättä asioita, joihin ei voi vaikuttaa ja keskittyä elämiseen... Ainakin tää eron jälkeinen jakso on kasvattanut jotenni..

Mutta jaksamisia kaikille masentuneille, toivottavasti kesä tuo kaikille sitä tarvittua virtaa ja iloa elämään.

 

[kilppuli]

Pahinta tuossa masennuksessa ainakin omalla kohdalla oli se, kun se alamäki tuli niin tasaisesti. Sitä vain tottu siihen, että ei oikein vetoa riitä minkään tekemiseen. Nyt jälkikäteen, kun on tullut vielä pahempaa "pommia" niskaan, on huomannut että ei syksylläkään aina kaikki ollut hyvin. Välillä oli kyllä todella hyvääkin jaksoa, mutta välillä taas tuntui, että ei jaksa tehdä mitään.

Tiedä sitten että miten se masennus nyt oikein määritellään. Mutta jos jaksaminen asioiden tekemiseen häviää tyystin, niin kait se sitä on. Tiedä häntä. Nyt sitten on pääsemässä yli pitkän suhteen eron jälkeisestä ahdistuksesta ja masennuskuopasta. Hymykin tulee jo automaattisesti ja asiat naurattavat oikeasti. Pitäisi oppia olla pähkäilemättä asioita, joihin ei voi vaikuttaa ja keskittyä elämiseen... Ainakin tää eron jälkeinen jakso on kasvattanut jotenni..

Mutta jaksamisia kaikille masentuneille, toivottavasti kesä tuo kaikille sitä tarvittua virtaa ja iloa elämään.

aivan, sitä oloa alkaa ikäänkuin pitäää normaalina.Ainakin itellä kävi niin.Jälkeen päin voiki huolissaan ajatella niitä pahimpien jaksojen olotiloja ku päivät koostu siitä että odottaa että ne on ohi ja heti aamulla miettii että pakko se on iltaan kestää.Mailman kuva tais kokonaan itellä vääristyä, missään ei ollut järkeä, kuhan vaan roikku mukana.
Niinpä masennus nyt on varmaa vaikea määritellä, jokaisella erilainen.Eiköhän se oo aika pitkälle masennuksesta kerro jos elämä tuntuu ihan toivottomalta ja ankealta, eikä näe syytä oikeastaan mihinkään.

Tosissaan jaksamisia kaikille ja uskoa parempiin huomisiin! pienistä asioista ne ilot revitään!

 

[koirrah]

Äitirakas sanoi sen olevan normaalia. Isäni lääkäri käski kuulemma "tarkkailemaan" tilannetta. Missä kohtaa elämää lähes kuuden vuoden masennuksesta tuli normaalia? :(
Minä vain kuuntelin, hymyilin ja nyökkäsin. Meinasin itkuun purskahtaa. Koko teinielämä pilalla ja reaktiona tarjotaan pannukakkua. Olen kai omillani, no eipä siinä mitään uutta ollutkaan. Ja ystäväni kehotti keräämään itseni, naurahti ja lähti pois. Piti tämäkin päivä nähdä. :(

Mä haastaisin sua tuossa vähän. Väitän että rakkaidesi reaktiot johtuvat siitä miten asian esität. Kerrotko oikeasti miltä sinusta tuntuu. Ellet, niin miten luulet ihmisten tunteistasi tietävän?

Eräs hyvä ystäväni ;) kävi läpi hyvin vakavan masennuksen. Hän on aina ollut aika avoin tyyppi ja masennuksen pahentuessa myönsi tilanteen itselleen sekä muille, nähden että jotain on tehtävä tai huominen ei koita. Noh, hän marssi lääkärille, purskahti itkuun ja sanoi että vittu hän ei jaksa enää. Lääkäri ymmärsi. Ystäville hän esitti asian tyyliin "tappaisin itseni, mutta jotenkin en vielä uskalla". Ystävät ymmärsivät. Ystäväni sai valtavasti tukea, luottamusta ja tsemppiä ystäviltään, lääkäriltä, psykologilta työkavereiltaan ja vanhemmiltaan. Hän mielestäni tavallaan "osti" tuen omalla avoimuudellaan ja rehellisyydellään.

Vanhemmat voivat kyllä olla yksi instanssi jotka eivät osaa asiaan reagoida "järkevästi". He kokevat varmaan jotain henkilökohtaista ahdistusta/epäonnistumista kohdatessaan lapsen ahdistuksen. Vanhemmilta saa yleensä kuitenkin erinomaista tukea käytännön asioihin.

Anyway, kuuntele aidosti itseäsi. Jos oikeasti vituttaa, masentaa ja tuntuu että elämä on liian raskas kannettavaksi, niin myönnä tuo itsellesi. Kirjoita se vaikka ensin paperille. "En jaksa. Haluan kuolla." tjsp.. Nyt alat olemaan asian ytimessä ja voit pienin askelin lähteä korjaamaan tilannetta. Seuraavaksi kerrot tuon asian ihmiselle johon luotat eniten, sitten lääkärille, sitten.. Tunteista pitää saada kiinni jotta niitä voi lähteä käsittelemään.

Samoin jos tämä kirjoitus menee ihan päin honkia niin rohkeasti taas reenaamaan sitä rehellisyyttä ja kertomaan että missä puhuin paskaa. Nih! Tsemiä!

 

[muska]

Kylläpäs kirjoituksestasi tuli paha mieli.:(

Muiden tapaan minäkin suosittelen ehdottomasti lääkärin menoa ja sitä kautta lähetettä psykiatrin juttusille. Uskoisinpa, että sinulla on kertomasi perusteella erittäin suuret / varmat mahdollisuudet päästä Kelan tuen piiriin itseäsi kuntouttaessa ja masennuslääkkeet auttavat ihan varmasti osana prosessissa.

Tuollainen tila ei ole missään nimessä normaalia, eikä siitä saisi sellaista muodostuakaan. Jotenkin kuulostaa juuri siltä, että olet kasvanut pitämään olotilaasi normaalina, mitä se ei todellakaan ole. Usein taitaa juuri olla niin, että perheissä missä vanhemmilla on ongelmia, jäävät lapset oireilemaan syrjään. Ja usein he eivät myöskään osaa tai rohkea hakea itselleen apua, sillä aina perheestä löytyy se joku, jolla menee huonommin - tai sitten ei vain tahdo tuottaa lisää murhetta läheisille.

Mutta sitten vielä ihan tuohon fysiologiseen puoleen, eli treenailuun, mutta etenkin ruokailuun. Tiedän, että voi olla vaikea saada ruokaa alas ja kyllähän se nälkäkin sieltä hiljalleen häviää. Tässä olen kuitenkin sitä mieltä, että tietäessään mitä elimistö tarvitsee voidakseen hyvin, on vain yksinkertaisesti pakotettava itsensä syömään. Teki mieli tai ei. Huonolla syömisellä ja unettomuudella on jo itsessään vaikutuksia siihen henkiseen puoleen ja jaksamiseen.

Halua pitää itsestäsi huolta, anna kehollesi oikeaa ravintoa riittävästi, lepoa ja liikuntaa oikeassa suhteessa. Ja lääkäärin juttelemaan tilanteestasi ja itsesi kuntouttamisesta.