Pelko

[DayOne]

Noniin, puhutaans hieman aiheesta joka lamaannuttaa elämää ja tekee ihmisen taipaleesta harmaan ja ikävän.

Tässä hieman omia ajatuksiani.. olen hiljakkain alkanut pääsemään peloista, ja ah elämä tuntuu välillä hymyilevän kun .. ihan kun olis pimeästä talvesta tullut raikas ja pilvetön kesäpäivä sekunnissa. Kontrasti on järkyttävän suuri. Eikä sitä tajua ennen kuin kokee sen vapautumisen. Miltä asiat maistuu, tuoksuu, miten hienoa jotkin asiat on, miten hienoa on kun voi vaan mennä eikä tarvitse kuumotella.

Ajattele nyt, kuumottava hetki, vaikka 3 isoa ja rumaa karpaasia jotka puhuvat jotain vierasta kieltä ja mulkoilevat sinua. AJattele että samanlaista fiilistä on 24/7, jo siitä kun pitäisi käydä kaupassa ostamassa ruokaa. Ihan vitun vaikeaa. Välillä jännittää käydä röökillä omalla pihalla. Ihmisten kanssa on vaikea puhua.

Ei aina ennen niin ollut. Ennen erittäin sosiaalinen, pelännyt juuri mitään, sai kiksejä eri asioista. Sitten hiljainen vetäytyminen, loppujen lopuksi syrjäytyminen ja antisosiaalinen. Sydän pampattaa kun ihmisiä on vähänkin enemmän ympärillä. Joku tuijottaa. Mitäköhän vittua sekin haluaa. Mitä jos sillä on puukko? Noi ainakin puhuu paskaa, joku mainitsi mun nimen? Ei ei.. älä nyt hullu ole.. ei ne niin kiinnostuneita ole sinusta. Ahdistaa. Pakko päästä ulos. Tai siis takaisin sisälle.

Pelkoa. Jännittää jopa valoissa. Onhan vieressä auto ja on pimeä. En uskalla katsoa sinne suuntaan. Ehkä siellä joku suuttuu ja tulee autosta ulos ja antaa turpaa. Pelottaa muutenkin. En kestäisi kritiikkiä vaan se musertaisi minut maan alle lopullisesti. On siis syytä välttää tilanteita joissa voi saada kritiikkiä.

Auto jyrähti pihaan. Kuka siellä tähän aikaan? Ei varmasti kukaan tuttu. Onkohan se joku hullu? Vai olenko minä tässä se hullu. EI saatana, en uskalla avata ovea. Vai uskallanko? EI vittu, pakko luovuttaa en uskalla!

Ennen tiesin mikä pelotti. Miksi pelkään nyt kaikkea?

Pitäisikö tästä puhua jollekin? Ei saatana, mitä jos olen totuudenmukainen? Saan kuulla että nyt ei ole enää kyseessä vaan stressi ja erittäin traumaattisesta kokemuksesta johtuva reaktio, vaan leimaavat vainoharhaiseksi hulluksi. Mutta paranoideillakin on vihollisia.

Mitä jos en tunnista enää vaaraa? Paras olla varuillaan aina ja joka paikassa. PAras välttää riskejä. Paras pysyä neljän seinän sisällä. Paras sulkea puhelin. Sen soiminen aiheuttaa suunnatonta ahdistusta. Miksi en enää nauti mistään? Miksi kaikki energia menee siihen että pää pysyy vielä jotenki kasassa ja pystyy just ja just käymään kaupassa?

Noh, olen tästä päässyt jo voiton puolelle. Elämässä on nautintoja, myös ne pienemmät. Itseluottamus on palannut, sekä turhat pelot ovat poistuneet. Jos joskus tulee jotain niin pystyn ne heti kuittaamaan aiheettomina. Eli pääsin takaisin normaaliin maailmaan. Mutta helppoa se ei ollut. Hulluus oli ovella, sekä stressi aivan helvetin kova. Jos olisin saanut valita sodan tai sen jatkumisen, olisin valinnut sodan, oikeasti.

Noniin.. jatketaan aihetta. Onko teillä ollut mitään vastaavaa, ja jos tunnette jonkun vastaavan niin antakaa oma tukenne, ja ymmärtäkää että nämä tapaukset ei aina ole kovin sosiaalisia, tai edes realisteja. Tärkeintä oli omat kaverit jotka eivät hylänneet koskaan, vaikka tätäkin jatkui joitakin vuosia. Olen heille ikuisen kiitollinen.

 

[Örkki]

No huh, huh... Melkoista tekstiä! Eipä ole tuollaiset asiat päässeet vaivaamaan mieltä, kun normi elämässäkin on tarpeeksi miettimistä. Mutta tunnettuahan on että "hulluuden" ja nerouden raja on hyvin häilyvä... Muuta en osaa sanoa kuin että yksinäisyyteen ei kannata vaipua, kyllä kaverit aina auttaa (jos niitä on)! Tai jos tuntuu elämä muuten pahalta niin sitten kannattaa kääntyä häpeilemättä ammattiauttajan puoleen. Jookosta? Jaksamisia tulevaisuudessa...

 

[deexz]

Itselläni oli pari vuotta sitten samaa. Kaikki asiat pelotti. Mikään ei tuntunut missään ja aivan kuin katsoisi maailmaa sumuverhon ja jonkin vääristimen läpi. :/

Mieliala oli melkein jatkuvasti se, että tippa tulee ihan just linssiin.. Sellaista nieleskelyä.

Itselläni kierteeseen vaikutti yläasteen sosiaaliset kuviot. Jälkeenpäin ajateltuna olisi pitänyt tajuta ensimmäisten kuukausien aikana, että nää ihmiset siinä luokalla ei käy täysillä. Jos joku tunnistaa, niin kyllä siellä ehkä yksi tai kaksi oli enemmänkii täysillä käyvää Mutta se ei auta.. Nooh, olin se luokan 50 kiloinen hiiri. Olenkin pohtinut omaa selittämätöntä halua syrjiä heikointa tai nuorinta. Mikä sen tekee ja miten siitä pääsee eroon?

Hmm.. Eli koko yläaste oli sitä, että minulla ei ollut itsetuntoa, unelmia(paitsi kuolema välillä) ja järkeviä ihmisiä ympärilläni. Tuollainen tekee totaalituhoa.

Nooh, nykyään kun tunnistan noita merkkejä, niin teen heti selväksi, että yksikin sana vielä niin pääsee sairaalan alakertaan..

Hakekaa ihmiset heti apua, jos ahdistaa. Itse yritin opettajilta, mutta eivät ne saatanan (anteeksi) pässinpäät osanneet oikeasti mitään tehdä. Parempi vaihtaa koko paikkakuntaa jos siltä tuntuu. Minä kadun, etten tajunnut.

Uusi paikkakunta opiskelujen alkaessa, uudet kaverit ja tietysti punttis ovat saaneet minut oikeille raiteille.

ps. älkää ottako enempää paskaa niskaan, mitä tarttee..

 

[Naene]

Itsellänikin on tuota ollut paniikkihäiriön muodossa, selittämätöntä pelkoa. Pahin tilanne on aina paikoissa joista ei pääse pois. Nyt on sen verran hyvä itsetunto jo että kehtaan poistua jos rupeaa tukehduttamaan, niin ei haittaa. Lentokoneet on asia erikseen Tuo johtui serotoniinin puutteesta, joten en vieläkään mielellään laita suuhuni pahemmin mitään keskushermostoa kiihdyttävää. Oli se aikamoista kun ei pystynyt minnekään menemään bussilla kun pelkästään bussin lasipyyhkimien yhtäkkinen liikkuminen sai aikaan niin karseita. Ihmisten yskimiset, aivastelut ja nauraminen varoittamatta olivat täyttä helvettiä. Hyvä siinä yrittää sanoa että turvat kiinni ei äkkinäisiä liikkeitä, kiitos... mutta bussissa kanssamatkustajat eivät varmaan olisi mielissään tästä pyynnöstä. Moottoriteillä en ole paras kuski. Tie on pitkä ja siitä ei tosta vaan käännytäkään. Aikamoista vankilaa se oli omassa ruumiissaankin, olin värjännyt kestovärillä tukkani, ja aina kun muistin etten pääse siitä eroon hetkeen niin hädän tila oli suuri. Olipa se aikaa. Lopulta en viitsinyt enää koiraa kävelyttää liian kaukana, mitä jos en jaksakaan kotiin niin sitten olen jumissa metsässä. Joo, noihin tiloihin kannattaa hankkia joku lääkitys tai jotain että tilanne loppuu. Siihen aikaan tuli salikäynteihinkin tauko. Piti käydä vielä pakolla koulussa mutta siitäkään ei tietenkään tullut mitään, luokkahuoneessa pärjäsin sellaiset 5 min kunnes oli päästävä ulos. Tuolla radalla ei pitkälle pötkitty.
Ei se paljoa vaatinut, pikkasen vaan lääkettä elimistöön jo monta vuotta sitten, enkä ole sen jälkeen pahemmin lääkkeitä popsinut! Elämä on normaalia taas.

 

[Sinpusher]

Kannanpa korteni kekoon minäkin. Isäni asuu usean sadan kilometrin päässä luotani, emmekä siis näe kovin usein. Varmaankin noin 5-10 kertaa vuodessa. Sisareni asuu samalla paikkakunnalla kuin minäkin, häntä tulee tavattua sentään hieman useammin. Molempien kanssa tulee soiteltua silloin tällöin, muttei kuitenkaan kovin usein.

Äitini kuoli reilut kaksi vuotta sitten. Sen jälkeen olen pelännyt, kun siskoni soittaa. On pelottanut, että hän kertoo isänikin kuolleen. Olen asettanut puhelimeeni siskon numeroa varten oman soittoäänen. Jännitys tulee siis heti kun kuulen puhelimen soivan sillä äänellä. Tuntuu typerältä, tiedän. Siskollani on kuulemma samanlaisia tuntemuksia, jos itse satun hänelle soittamaan.

Viime aikoina pelko on hellittänyt otettaan melkoisesti. Nyt olen jo lähes varma, että jos siskoni soittaa, hänellä ei ole suru-uutisia kerrottavanaan. Kyllä tämä tästä.

 

[Kalmaaja]

Itselläni on jonkinasteen sosiaalinenfobia (testien mukaan aika pahakin). Eli pelkään olla julkisilla paikoilla ja mestoissa, joissa on helvetisti jengiä. Pelkään ja inhoan siis ihmisiä. Rupeaa vaan ahdistamaan liikaa ja pakko päästä pois. Samalla tavalla ahdistaa olla huomionkeskipisteenä. Siihen en pysty..

Päissään voin olla ihan missä vain, mutta selvinpäin pelko vie voiton. Eikä mua nyttemmin edes haittaa koko homma. Oon kärsiny tosta aina, mutta se on osa minua ja minä sitä..

 

[nevahood]

yksi juttu mikä kannattaa kokeilla on hengitysharjoitukset. yksinkertaisesti hengittää nenänkautta syvään sisään ja suun kautta rauhallisesti ulos. jänskissä tilanteissa menee toi hengitys aika sekaisin ja se lisää entisestään jännitystä.

en tiiä sit miten paniikkihäiriöhin vaikuttaa, mutta muuten auttaa rentoutumaan stressaavissa tilanteissa.

 

[Ekimies]

Kannattaa tässä yhteydessä erottaa toisistaan panikkihäiriö ja erilaiset fobiat. Paniikkihäiriöön kai saadaan apu pääasiassa lääkityksen kautta, mutta noi muut pelkotilat ovat monimutkaisempi juttu. Niihin kai yleensä on saatu parhaita tuloksia toimintaterapiasta. Niitä saattaa olla todella ihmeellisiä. Joku saattaa pelätä vaikkapa puhelimia eikä voi sen takia astua tilaan, jossa on tietää/luulee olevan puhelimia. Yleensä ne johtuvat jostain varhaislapsuuden traumaattisista kokemuksista. Puhelinesimerkki voisi olla vaikka, että isä hakkaa lastaan ollessaan samaan aikaan puhelimessa... Ihmisen psyyke toimii niin, että suojellakseen itseään, se unohtaa itse kokemuksen, mutta "opettaa" välttämään vastaavanlaista tilannetta tulevaisuudessa heijastamalla kokemuksen johonkin asiaan liittyvään konkreettiseen, mutta lapselle helposti ymmärrettävään.

Mielenkiintoinen pohdinnan aihe on sitten se, kuinka erilaiset fobiat, neuroosit ja muut vastaavat häiriöt ihmisen käyttäytymisessä vaikuttavat esimerkiksi lasten kasvatukseen. Miten lapsi sisäistää itselleen se, että äiti pelkää kuollakseen porkkanoita, mutta joita syödään hoitopaikassa ja joita perhepäivähoitaja sanoo terveellisiksi? Miten lapsi ymmärtää sen, jos isälle on tärkeää, että auton radio pitää olla tietyllä kanavalla ja tietyllä äänenvoimakkuudella, ennen kuin avaimet voi irrottaa virtalukosta, mutta äidille sillä ei ole mitään väliä, kunhan isä ei ole autossa?

 

[Kamelot]

Kannan minäkin korteni kekoon. Sairastuin paniikkihäiriöön n.6v sitten. Ensimmäinen kerta oli kun olin tallissa ropaamassa autoa ja tuli fiilis et kuolen tänne, kukaan ei kerkeä pelastamaan, pakko päästä pois. Paikka siis oli pommisuoja kallion sisässä. Siitä se helvetti alkoi. Lääkärin mukaan olisin saattanut päästä vielä hyvinkin jaloilleni jos en olisi kokenut paniikin pahinta muotoa, kroppa puutui, ääreisverenkierto pysähtyi, häilyin tajunnan menettämisen rajamailla. Tilanne laukesi kun silloinen tyttöystäväni kutsui ambulanssin paikalle kehä 3:sen varteen. Ottivat sydänfilmit ja jotain muita juttuja, missään ei ollut mitään vikaa. Kehottivat käymään sairaalassa jatkotutkimuksissa. Kokeita otettiin ja vastaus oli et ei sussa mitään vikaa ole, terve mies. Sillon onnex ymmärsin hakeutua psykiatrin juttusille, joka toteskin kyseessä olevan paniikkihäiriön. Alkoi puolen vuoden taistelu josta ekana 3 kuukautena en uskaltanut olla edes yksin kotona. Pelkäsin kohtausta ja tokihan se sit aina tulikin. Kun löydettiin oikea lääkitys alkoi tilanne parantua.
Oon käynyt n. 3 vuotta terapiassa, syönyt lääkkeitä n. 6 vuotta ja joudun niitä popsimaan koko lopun elämäni. Terapia on auttanut todella paljon.
Pahinta tässä kaikessa on se että kavereista on jäljellä enää 2. "sairashan on aina taakka terveille ihmisille", näin totesi ihminen jota vuosia pidin parhaana ystävänäni. Onneksi mulla tällä hetkellä on ihana vaimo jota sairauteni ei haittaa vaikka ajoittain vaikeuttaakin elämää.
Sairauden myötä oon oppinu nauttimaan pienistä asioista esim. aamusta jolloin herään ja ei ahdista.

 

[MissEvilEve]

Yleisenä toteamuksena: Pelko ruokkii itse itseään.

Mielestäni tuollaiset pelot ovat ihan selkeitä paniikkihäiriöön ja erilaisiin ahdistustiloihin kuuluvia ja yllättävän moni suomalainen niistä kärsii. Itse tiedän useita ihmisiä keillä jonkinasteista paniikkihäiriötä ja ahdistusta, muutamalla lievempää, entisellä elämänkumppanilla oli hetken aikaa aika vahvana. Tähän kuitenkin auttaa lääkkeet ja itse suosittelen niitä sillä 'omahoito' ei kovin hyvin auta jos on todelliset pelot/ahdistukset/paniikit päällä. Muutama yleisin lääke paniikkihäiriöön ja ahdistukseen ovat ainakin vierestä seurattuna hyvin toimivia, ja niitä harva joutuu syömään koko elämäänsä. Kuten Naene aiemmin jo mainitsikin kausittaisella käytölläkin, jopa vain yhdellä jaksolla saa elämänsä ehkä takaisin raiteilleen eli jos pelkää muuttuvansa pillerinpopsijaksi niin se on yleensä aika turhaa. Ja toisaalta, vaikka niin olisikin, eikö olisi mukavampi syödä nappi päivässä ja nauttia elämästä kuin täristä peloissa neljän seinän sisällä?

Lääkäriin vaan ja kertomaan mikä mättää, varmasti tulee apua ja hetken kuluttua jo helpottaa

Itselläni ei ole koskaan diagnosoitu mitään paniikkihäiriöitä mutta joskus käyttäydyn paniikkihäiriöisesti. Tämä on jokseenkin normaalia sillä useimmilla ihmisillä on sellaista käytöstä ajoittain. Itselläni selkeä paniikkikohtaus tulee laivalla jonne en enää 15 ikävuoden jälkeen ole pystynyt menemään [sitä ennen noin 20krt Ruotsissa, Saksaan muutaman kerran sekä Välimeren risteilyjä]. Laivalla käytökseni muuttuu hysteeriseksi, pelkään paniikinomaisesti oksentavani julkisesti, reagoin pelkäämällä jokaiseen laivan liikkeeseen ja narahdukseen [tunnen pahoinvointia jos joudun olemaan isossa liikkuvassa tilassa] ja saatan paniikin yltyessä alkaa hyvin agressiiviseksi. Esim tämä viimeinen laivareissuni oli tuskaa: itkin, huusin, kirkuin kurkku suorana, seisoin kannella haukkomassa happea, mietin hyppäänkö laidalta yli jonkun saaren kohdalla, olisin halunnut pakottaa henkilökuntaa tilaamaan helikopterin hakemaan mut pois jne, hyvin lähellä oli etten paniikissa alkanut hakkaamaan ja potkimaan muita ihmisiä. Olisin halunnut ajaa laivan heti satamaan/maihin.

Lentokoneessa olen tuntenut myös paniikkia, ajatus pienessä ja ahtaassa humisevassa ja kallistelevassa peltipurkissa 10km korkeudessa ilman että näkee eteensä 'tietä' ja voisi itse ohjata maahan on kuvottavaa. Valitettavasti lentokoneissa joutuu jatkossakin elämässä olemaan jos haluaa matkustella... :( Nousuvaihe on niin karsea aina että meinaan menettää tajuntani ja itkeä tihrustelen ja tärisen penkin pohjalla ensimmäisen tunnin kunnes loppumatkaksi normalisoidun. Mutta auta armias jos tulee ilmakuoppia tms niin menen paniikkiin. En pelkää että kone tippuu, mutten kestä sitä että joku toinen ohjaa sitä, se kallistelee ja tekee minulle huonon olon enkä pysty poistumaan silloin kun haluan.

Yllätyksekseni tulin myös vuosi sitten junassa pahoinvoivaksi... Olin aiemmin nuorena matkustanut paljon junalla ja se oli mielestäni kivaa, monien vuosien tauon jälkeen hämmennyin kuinka paljon minua taas ahdisti se että joku muu ohjaa, juna heittelehtii ja heiluu, enkä näe eteenpäin, ainoastaan sivuille. Vähän väliä sydän meinasi jättää lyönnin väliin, hengitin huohottaen ja kädet tärisi ja olivat kylmänhikiset ja mietin kokoajan jääväni pois seuraavalla asemalla ja ajavani vaikka taksilla kotiin.

Useimmiten siis jos ahdistusta tulee se liittyy itselläni aina siihen että on tilanne josta en pääse heti pois, jossa voisin esim oksentaa ja pyörtyä ja jota en voi itse kontrolloida täysin... Onneksi näitä on elämässä hyvin vähän joten ei tarvi usein panikoida.

Erikoisin pelkoni on aina ollut oksentaminen. Johtuu luultavasti siitä että olen oksentanut elämässäni vain kahdesti, 6-vuotiaana ja 24-vuotiaana. Tuohon 24 ikävuoteen asti pelkotilani olivat suuria ja koen saaneeni traumoja lapsuudesta. Ollessani 6-vuotias olin perhepäivähoidossa aina puoli päivää lastentarhan jälkeen. Minua hoiti eräs iäkkäämpi nainen kellä oli hoidettavanaan myös oma lapsenlapsensa, minua vuotta nuorempi tyttö. Kerran hoidossa ollessamme hoitotäti makasi kokoajan sohvalla ja valitti huonoa oloaan, minusta se oli lapsena ahdistavaa ettei hän ollut turvallinen. Yhtäkkiä tämä hoitotätini huusi että tuokaa ämpäri hän oksentaa, ja minä menin aivan paniikkiin. Aloin itkeä ja huutaa ja kirkua ja potkin seiniä, yritin pysytellä hoitotädistä mahdollisimman kaukana kun hänen lapsenlapsensa kiikutti ämpäriä sinne olohuoneeseen. Muistan kuulleeni oksentamisen äänet yms ja olin aivan shokissa. Pyysin hoitotädiltä että pääsen käytävään odottamaan vanhempiani muttei suostunut päästämään minua ulos asunnosta. Pelkäsin hulluna että se oksennustauti tarttuu jos olen kauemmin asunnossa, sen kuitenkin tajusin jo noin pienenä. Karkasin ovesta ja juoksin alas rappukäytävään ja itkin siellä viimeisen tunnin kunnes isä tuli hakemaan. Ja tarttuihan se, oksensin parin päivän päästä hoitotädillä hänen lapsenlapsensa nauraessa vieressä, hänestä oksennukseni näytti hassulle, minusta se oli kammottavaa...

Jännä juttu asiassa on se että muistan vihani ja raivoni jo lapsena tuota hoitotätiä vastaan ja ajattelin hänen tappamistaan, inho ja halveksunta säilyi aikuisikään asti tämän muiston takia ja kun hän kuoli ollessani joku 17-19v koin suurta mielihyvää ja muistan ajatelleeni että toivottavasti se kotka joutuu helvettiin. Niin kovat traumat lapsuudesta jäi Tuo oksennusjuttu vaikeutti elämääni suuresti, pelkäsin hulluna oksentavia ihmisiä ja lukkiuduin kotiini jos kuulin tautia olevan liikkeellä. Jos joku ystävistäni oli sairastanut sen pysyttelin esim 1 vko karanteenissa heistä vähintään 3m etäisyydellä sairastumisen jälkeenkin välttääkseni sairastumisen.

Jossain vaiheessa oksennuspelkoni oli niin paha että jos esim vahingossa näin Jackass tms ohjelmissa oksentamista vahingossakaan edes vilaukselta, menin aivan paniikkiin, itkin ja tärisin tyyliin tunnin ja sen jälkeen pelkäsin kokoajan oksentavani itse ja näin esim 2 vko putkeen painajaisia oksentamisesta ja heräilin keskellä yötä. [En edelleenkään ymmärrä mitä hauskaa on oksennussketseissä jne, sairasta mielestäni!] Pahimmillaan pelko esiintyi agressiivisena ja väkivaltaisenä käytöksenä ikävuosien 13-24 välillä. Monesti lähes pahoinpitelin oksentavia ihmisiä ja koin halua tehdä jotain todella julmaa. [Pelottavaa edes kertoa mutta siis inho/pelko/viha olivat niin voimakkaita]. Jos joku esim alkoi baarissa laatata tai ulkona, eikä tajunnut mennä kauemmas minusta saatoin hyvin lyödä tai potkaista kyseistä ihmistä. Enempää en voinut johtuen oksennuksesta jota toki välttelin katsomasta mutta siis, näin esimerkkinä. Saatoin saada silmittömät raivarit jos joku oksensi... Tuo parani vasta kun 24-vuotiaana sairastuin televisiossakin mainittuun kaliki-virukseen joka silloin terrorisoi koko Suomea syksystä tammikuuhun asti, teksti-tv:t ja muut olivat täynnä tiedoituksia kuinka oli ennätysmäärä sairaita. Itselleni sen toi ex-avopuoliso ollessaan töissä sairaalan ensiavussa. Silloin pelko pienentyi koska koin oksentamisen itse ja tajusin ettei maailma lopu enkä kuole jos niin käy, mutta tänä päivänäkään en siedä vieraiden ihmisten oksentelua, vaikka esim oman kumppanin oksentamisen kuuleminen ei olisi kovin järkyttävää, näkeminen kyllä.

Ihme jos joku jaksoi tälläistä paasausta lukea, tuli ihan tolkuttoman pitkä teksti mutta kerranhan sitä saarnataan... :lol2:

 

[MrBuffet]

Minä kärsin monenlaisista pelkotiloista. Pahinta on sosiaalisten tilanteiden pelko, joka rajoittaa elämää todella paljon. Paniikkihäiriöstäkin olen kärsinyt ja masennus on melkoinen. Kaikkein pahinta kuitenkin on se, että en saa mistään apua ongelmiini. En ainakaan terveyskeskuksesta, jossa psykiatri luki papereistani, että terapiaa ja lääkkeitä on kokeiltu, ei tehonnut, joten emme voi auttaa. Ilmeisesti määrärahat ovat loppu minun osaltani.

 

[Kamelot]

Minä kärsin monenlaisista pelkotiloista. Pahinta on sosiaalisten tilanteiden pelko, joka rajoittaa elämää todella paljon. Paniikkihäiriöstäkin olen kärsinyt ja masennus on melkoinen. Kaikkein pahinta kuitenkin on se, että en saa mistään apua ongelmiini. En ainakaan terveyskeskuksesta, jossa psykiatri luki papereistani, että terapiaa ja lääkkeitä on kokeiltu, ei tehonnut, joten emme voi auttaa. Ilmeisesti määrärahat ovat loppu minun osaltani.

Jos suinkin taalat riittää painele yksityiselle! Vasta 3. lekuri mullekin oli kunnollinen. Älä Luovuta!!!

 

[HabaMih]

MissEvil, toi kuulostaa jo kyllä niiiiiiiin sairaalta toi sun oksennuspelkos, että toivottavasti vedät lääkkeitä siihen. Mä en itsekään hirveästi tykkää olla se laattaava tyyppi ja monesti toisen oksentaminen aiheuttaa pahoinvointia itsessänikin. Ei silti todellakaan tulisi mieleenkään alkaa väkivaltaiseksi ketään oksentavaa kohtaan. Toivottavasti olet siis hakenut apua ongelmaasi tai läheisilläsi voi olla kestämistä...

 

[Orgasmatron]

Pelko. Aivan näinä päivinä kaikki kääntyy parhain päin… Joskus luulin asioideni olevan kaikin puolin kunnossa, oli kavereita ja nainenkin. Silloin tuntui kaikki menevän hyvin, mutta jostain syystä viime kesänä eräs senaikainen tuttavani sanoi minun olleen aivan sekaisin koko ajan. ”Sä olit ihan sekaisin! Jätkä, me oltiin kavereita!” En halunnut jutella sille mitään, ei ollut mitään asiaa. Vihasin sitä tyyppiä siihen aikaan ja teeskentelin ystävällistä. Viha on vittumainen asia, sillä se saattaa todellisuudessa olla vain pelkoa. Minä en tiedä, tulkitkoon viisaammat.
Eräänä päivänä maailma mullistui. Tai menihän siinä useampi päivä, jopa viikkoja ennen kuin tajusin etteivät asiat todellakaan ole hyvin. Mutta siinä tilanteessa en ymmärtänyt mihin kaikki johtaisi. Yhtäkkiä kaikki oli vaan poissa ja jäljellä oli työ, joka vitutti suunnattomasti; liian helppoa ja tylsää. Ehkä odotin liikaa työelämältä. Kaveri oli poissa ja nainen jätti eikä minuakaan kiinnostanut ottaa enää yhteyttä. Nainen sanoi, että pelkää minua toisinaan paljon. Että käyttäydyn todella omituisesti, vittuilen ja laitan todella omituisia viestejä. Sitten kun nähtiin olin taas aivan rauhallinen ja ihana, yleensä. Joskus vain päässä viirasi ja saatoin tönäistä (en väkivaltaisesti omasta mielestäni) naisen sylistä eikä tämä ymmärtänyt miksi tein niin ja miksi olin välillä paskajätkä. Koska minua vitutti. Epäilin kaikkea. En luottanut mihinkään. En edes siihen, että heräisin seuraavana aamuna. Nykyään tiedän epäluuloisuuteni johtuvan lapsuudesta ja senaikaisista kokemuksista, toivottavasti. Sairaat vanhemmat, ehkä masentuneet, miten siitä tänä päivänä voisi enää ottaa selvää? Mutta mitä väliä? Nyt on nyt ja virheistä oppii…
Ei mennyt kauaakaan kun odotin vain päihteiden tuomaa autuutta. Silloin kaikki unohtui. Kuuppa oli oikeasti ihan pihalla, niin pihalla, että ihmettelen tänä päivänäkin miten selvisin siitä yhteiskuntakelpoisten veronmaksajien iloiseen joukkoon. Silloin sitä ei oikein ymmärtänyt eikä elämässä enää ollut edes sitä työtä mikä olisi kiinnostanut. Vainoharhaisuus kasvoi jatkuvasti alettuaan ”viattomasta” pidätyksestä, joka oli johtanut ihmissuhteiden kariutumiseen. Luulin, että minua seurataan, koska kaveriakin oli seurattu. Tein ylimääräisiä mutkia kävelyreissuilla ja autolla ajaessani. Pysähtelin ja tarkkailin takana tulevia. Kotona verhot olivat aina kiinni yötäpäivää. Haisin pahalle. Näytin ruumiilta. Tärisin. Panikoin, mutta olin fyysisesti kohtalaisen rauhallinen.
Sitten löysin pelastuksen. Jeesus! Oohjeah olen uskossa ja Jumala armahtaa. Nojoo, ei nyt ihan.
Kuitenkin, luulin löytäneeni selityksen kaikelle paskalle. Nyt sitä paskaa en tosin edes muista. Mutta kuitenkin se juttu oli silloin in ja lääkkeetkin uudet. Joka johti yhä syvemmälle kuiluun, äärimmäiseen vainoharhaan ja epäilyyn. Meni reilut puoli vuotta ja sairas ajatusmaailmani alkoi näkyä yhä enemmän käytöksessäni. Ja PIM! Silloin tuli setä-poliisi seuralaisineen hakemaan. Olin kuulemma käyttäytynyt uhkaavasti. Olihan poliisi kerran-pari jo hätyytellyt minua kotini läheisyydessä, mutta nyt oli kuulemma tosi kyseessä. En tietenkään omasta mielestäni ollut tehnyt mitään väärää ja kerroin, että käyn juttelemassa niille ihmisille ja selittämässä koko homman. Enhän minä nyt tosissani! Mutta uskoiko setä-poliisi seuralaisineen? Ei, koska joku ylilääk… ylijumalainen olio oli kirjoittanut nimensä sellaiseen lappuun, joka passitti minut johonkin VITUN laitokseen, jossa olin tunnin ja sitten iskettiin piikki perseeseen. Kolmantena päivänä aloin tajuamaan jotain tästä maailmasta. Ihan helvetin hyvä piikki. Muutama päivä elämästäni katosi jonnekin hourulan syövereihin. Jänskä juttu muuten, että viikko tämän jälkeen eräs kollegapotilas kertoi, ettei koskaan ole nähnyt ketään niin vihaisen näköistä ihmistä kuin minä olin silloin. Hoitajat ja lääkärit olivat kiertäneet kaukaa ja antaneet minun käydä syömässä jos jaksoin. En muista mitään. Muuta kuin sen, että ennen piikkiä ajattelin ”nyt pitää olla taas normaali”. Ja miksi vitussa se piikki piti tökätä? Saatana sitä tokkuraa kesti ainakin viikko jälkeen päin ja jotain perkeleen lääkkeitä piti syödä. Käännyin aina selin hoitsuun niellessäni ne ilman vettä. Ei ne mitään auttaneet. Ääniä kuuluu päässä vieläkin. Kyllä se siitä. Yksi tuttu kävi katsomassa minua ihan livenä sairaalassa. Tärisin, koska ulkona oli kylmä. Kun pääsin pois laitoksesta, omahoitsu kätteli ja sanoi minun kanssa olleen mukava työskennellä. Kun käänsin selkäni minua nauratti. Pässi.
Ja nyt ollaan tässä ihan normaalina. Tuosta hommasta on n vuotta. En ole ihan varma tapahtuiko ylläoleva minulle. Vai sille kaverille, joka asustaa sängyn alla.

Helpotti. Voimia kaikille. Varsinkin niille, joilta on lapsuus viety.

:kippis1: Nykyään kokeilen lievää alkoholismia. Siihenkin kyllästyy. Mitäs sitten? Mistä niitä äärimmäisiä tilanteita löytäisi, että tuntisi edes vähän jotain? :thumbs:

 

[MissEvilEve]

MissEvil, toi kuulostaa jo kyllä niiiiiiiin sairaalta toi sun oksennuspelkos, että toivottavasti vedät lääkkeitä siihen. Mä en itsekään hirveästi tykkää olla se laattaava tyyppi ja monesti toisen oksentaminen aiheuttaa pahoinvointia itsessänikin. Ei silti todellakaan tulisi mieleenkään alkaa väkivaltaiseksi ketään oksentavaa kohtaan. Toivottavasti olet siis hakenut apua ongelmaasi tai läheisilläsi voi olla kestämistä...

Jos luit ajatuksella niin enää se ei ole noin pahana kuin nuorempana. Pari vuotta jo ollut ilman pahempia ongelmia, sen oman oksentamisen jälkeen . Olen puhunut lääkärille joskus nuorempana silloin kun koin tuon pelon voimakkaaksi, mutta lääkärien mielestä yhden oksentamisen suhteen ei tarvitse huolestua, koska eiväthän ihmiset kokoajan ympärilläni yrjöile. Pelot olivat enemmänkin kausittaisia ajoittuen syksyyn/kevääseen [joilloin vatsatautia eniten liikkeellä], esim kesät sai olla rauhassa. Baari-iässä ainoastaan kännisten yrjöily otti koville mutta en ole ollut koskaan kovinkaan baarikärpänen joten sitä ei paljoa tarvinut sietää. :thumbs:

Läheiseni eivät ole ongelmasta kärsineet koska omat vanhempani eivät ole ikinä elämäni aikana oksentaneet [pysyneet hyvin terveinä], ja esim 10v avoliitto entisen kumppanin kanssa sisälsi paljon hänen oksenteluaan [sen kuulemista vessan oven läpi]. Siihen totuin ja pelko sinänsä pysyi poissa koska hän ei oksennellut vatsataudin takia, vaan muista syistä, joten tiesin ettei se tartu minuun enkä joutunut näkemään läheltä sitä varsinaista tapahtumaa... :urjo:

Se oma oksentaminen poisti pelon osittain, kyllähän nykyäänkin iljettää jos näkisin jonkun oksentavan ja hieman paniikkia iskee mutta pystyn sen hyvin hallitsemaan. Pitää vain varoa televisio-ohjelmien kanssa ettei siellä ole jotain -syödään-juureksia-ja-raakoja-kananmunia-yrjöten-ne-pannulle-ja-tehden-munakas-ja-taas-syöden-ne -juttuja :jahas:

 

[Naene]

MissEvilEve onpa kiva lukea että muutkin pelkäävät oksentamista! Tavallaan, heh. Totesin sen taas viime lauantaina, erehdyin menemään bussiin joka vei Helsingin keskustaan aikaan jolloin ihmiset menevät baariin. Joku oli tietysti juonut liikaa ja juoksi bussin ulkopuolelle oksentamaan... liian lähelle. Muiden oksentamisen näkeminen saa aikaan sellaisen pelontunteen että ei helvetti kohta lentää itsellänikin. En muista koska viimeksi olen oksentanut mutta viime lauantain jälkeen oksettaa jatkuvasti, pelottaa että lentää. toisinaan toivoo että oksentaisimpa nyt niin saataisiin sekin pois alta... jotenkin se on ylitsepääsemättömän kamala juttu vaan.
Mutta ei tod häiritse elämää niinkuin paniikkihäirät niin olen varsin iloinen kunhan hetken saan raivota muiden oksenteluista. lol

 

[MissEvilEve]

Muiden oksentamisen näkeminen saa aikaan sellaisen pelontunteen että ei helvetti kohta lentää itsellänikin. En muista koska viimeksi olen oksentanut mutta viime lauantain jälkeen oksettaa jatkuvasti, pelottaa että lentää. toisinaan toivoo että oksentaisimpa nyt niin saataisiin sekin pois alta... jotenkin se on ylitsepääsemättömän kamala juttu vaan.
Mutta ei tod häiritse elämää niinkuin paniikkihäirät niin olen varsin iloinen kunhan hetken saan raivota muiden oksenteluista. lol

Haha. Soulmate :lol2: :thumbs:

 

[DayOne]

Hyviä viestejä :thumbs:

Jatkakaa vaan... ja varsinkin ne jotka eivät ole päässeet yli, teitäkin siellä varmasti tätäkin viestiä lukee.

Täytynee vielä tehdä pieni ero paniikkihäiriöihin ja pelkoihin. Aivan kuten joku nohevana totesikin, ne on eri asiat, vaikka molemmat on ikäviä, ehdottomasti.

Nythän on huomattavaa omalla kohdalla, että se ei alkanut sosiaalisesta ahdistuksesta, vaan johti siihen. Eli alun pelko erästä asiaa kohtaan, joka oli osittainen kuolemanpelko, suuri uhka joka aiheutti käsittämätöntä stressiä.. siis.. jonka kanssa oppi elämään, jolloin alkoi tulla muita onlgemia, siis sosiaalisia ongelmia, ja niitä pelkoja joka asiaan. Täysin lamaannuttavaa. Ajattele joku kommarivastustaja, jenkki, joka on valmiina juoksemaan sinne ydinsuojaan joka toinen sekuntti, jne. Tämä on ehkä lähempänä. Se johti siihen että kehenkään ei voi luottaa, paitsi kavereihin ja perheeseen. Muut voi kusettaa. Koska niin päästään sinuunkin käsiksi. Kun annat luottamuksesi jollekin jolle ei pitäisi.

Eli silmät selässä, ja taktiikat kun suoraan jostain Tom Clancyn pelistä/kirjasta. Vaarallista on, kun se alkaa tapahtua automaattisesti. Eli osaat oikeasti ajttelematta jakaa matkan eri osiin, joista osaat antaa turvamäärittelyt tarkasti, jos määrittelä erityisuhat tietyille osuuksille jotka ovat ominaisia tuolle, ottaen huomioon maaston, ne jotka siinä yleensä liikkuu, mahdolliset pakoreitit (joista aivot tietokonemaisesti laskee jatkuvasti parasta kahta vaihtoehtoa, jotta kun pilliin vihelletään, jantteri säntää heti parhaaseen suuntaan), .. jaa niin että mitä varten? NOh, jos joku tulee! Kuka? No joku, en minä tiedä.

On siis aika ahdistavaa kun on ihmisiä, jotka tulee todella lähelle joita et tunne, kertomaan jonkun jutun. JOtka ei ota vinkkiä kun otat askeleen taaksepäin ja alat pälyillä ympärillesi että mitä vittua.. ahdistavin oli kerran kun steissillä nuori mies tuli pummimaan tupakkaa ja toinen sneikkasi taakse, mutta ne ei tiennyt että olen street survivalin superexpertti, joten ei todellakaan onnistunut. Mutta aiheutti suurta ahdistusta vielä päivien jälkeenkin moinen yritys. Ja vahvisti että olin oikeassa.

Mietin usein onko vaarallista hypätä ikkunan läpi niin kuin leffoissa on tapana. Oikea lasihan saattaapi leikata ikävästi. Jos siis tulee joku murtomies tai joku. Mitä pitää olla mukana, no kännykkä ainakin. Mihin juoksen jos en saa kännykkää mukaan tai siitä on akku loppu? En kai sentään naapuriin voi alasti juosta keskellä yötä meuhkaamaan. Ei.. tai no .. minne muka sitten.

Jnejne. Mutta mutta. siis.. ehkä ikävin juttu näissäkin on, että kuin kylkiäisenä tässä tuli mukaan juuri se tuttu, että ei voi puhua kenenkään kanssa näistä asioista. EI edes kavereille. Eikä varsinkaan perheelle. Ammattiauttaja kävi pari kertaa mielessä, mutta mihin soittaisin, eihän mulla olis siihen varaa, tarvii puhua nyt eikä huomenna. jne.. tekosyitä, ettei tulis vahingossakaan mentyä.

Ja kaverieden ja muiden ollessa läsnä pidetään verhoa yllä. Käyttäydytään yllättävänkin normaalisti, tosin johtuen siitäkin että olo oli mukava. Luottavainen ja ihan kun olis lomalla.. voi heittää läppää, hengailla, eikä ne tuomitse vaikka jotain sanoisikin omista ajatuksista. Mut miksi pilata sitä, kun voi pitää suunsa kiinni ja vähän nauttia siitä normaaliudesta mikä tuntuu vapaudelta.

Paineet tietysti tietyssä iässä kasaantuu myös vanhempien suunnalta, jotka ei varsinaisesti vaadi mitään menestystä, mutta olettavat sitä 100%. Kaikki kaveritkin pitää aina että joo mitä säkin murehdit siinä, sä sentään saat valita mitä teet/opiskelet/teet työksesi... jne. Kaikki odottaa että tulee eniten ovareita, kaikista täydet arvosanat, tohtorin tutkinnot tietysti kouraan ja nopeammin kun yleensä, eikä edes hiki tule. No niin... mistäs sitä lähtis sitten.. montakohan verkkokurssia alkais jottei tarttis mennä neuvottelemaan kenenkään kanssa, kun se on niin tuskaa.

Ja niin edelleen. Mutta nuo oli tietysti ongelmista ne pienimmät, enkä edes laskenut niitä ongelmiksi, enkä laske vieläkään vaikka en tiedä jatkuuko nyt opintotuki vai ei, kun viime kevät meni suoraan sanottuna niin päin vittua kun en uskaltanut mennä tentteihin vaikka olisin saanut varmasti hyvät arvosanat. Mut kun en uskaltanut mennä. Olisihan se helppo sanoa kelalle tuo sama, mutta missä on siitä todiste? No ei missään, enhän toki mennyt pyytämään apua.

Nojoo mut noi nyt on noita normaaleja nuorten huolia.

No miten pääsin tästä kaikesta yli? No se on prosessi sekin. Hitaasti mutta varmasti. Kun saat nautintoa jostain, siis oikeasti, ja tulee oikein nostalgiat esiin ja ymmärrät että tämmöstä se oli aina ennenkin, eikä vaan harmaata ja pimeää aina, niin sitä herää pieni ihminen sisällä joka haluaa sitä lisää. Kun kiinnostut jostain taas ensi kerran jne.. sitäkautta itse opin järkeilemään niin, että enää ei tule mieleenkään pakoreitit tai mistä saa kättä pidempää parhaiten nopeasti improvisoitua jos tulee vaikka 4 hyökkääjää eri suunnista ..

Voin mennä mihin vaan, mihin kellon aikaan tahansa. Epäluuloista on jäljellä enää se terve epäluulo. Tosin nyt pitää ottaa palaset käteen, ja katsoa mitä on saatu aikaan tuona synkkinä hetkinä. Ei juuri mitään. Eli pitää selvittää paljon asioita, kuten opiskelut ja muut. Mutta ei niillä niin väliä kun on päässyt yli pelosta. Ja yksi ominane juttu siinä kanssa on, että kun sen pystyy käsittelemään ajan kanssa pikkuhiljaa, niin siitä pääsee siis yli ihan oikeasti. Ei ole pelkoa että se jysähtää uudestaan tms. Koen olevani paljon vahvempi kuin monet muut jotka eivät ole käyneet läpi samaa kokemusta. Otankin tämän kokemuksena, ja hyväksyn sen elämääni, negatiivinen tai positiivinen, tämäkin oli kokemus. Mutta ei sitä enää uudestaan tarvitse kokeilla .

Nyt voi jo puhua ihmisten kanssa normaalisti ja keskittyä jutusteluun, eikä tarkkailla heidän liikkeitä, puheen sävyä ja painotusta ja muuta, joista nokkelimmat pokkelimmat saavat selville mitä tässäkin ajetaan takkaa kun ihmiset usein puhuu pelkkää paskaa. Voin sanoa että hyvin toimi, mutta ei sitä jaksa oikeasti, ei tässä mitään CIA:n agentteja olla. ´Luottamusta on hiukka vaikea vielä .. antaa toisille ihmisille, mutta sekin alkaa jo käymään paremmin.

Sitten tietysti se tärkein eli noina aikoina ei tullut kuulonkaan mitkään tyttöystävät tai muut mukavat asiat. Tiedostin että en halua raahata ketään muuta tähän asiaan mukaan, enkä voisi kuitenkaan kertoa näistä kenellekään, ja pitäisi siis pitää salaisuuksia. Ja sehän ei ole minkään suhteen rakennuspalikka se semmonen, joten valitsin sen sitten.. toki en sellaisena nysvääjänä olisi varmaan seuraa saanutkaan.

TAAS pitkä sepustus. Mut runosuoni pukkaa. Ja kaikki sohvanyyperöt jotka tunnistaa itsensä, älkää vaipuko epätoivoon, siitä voi päästä yli, siitä pääsee yli. Mutta nopeammin varmasti pääsee kun käy ammattiauttajalla. Itsellä meni vähän pidempään, mut tulipahan käytyä asiat ainakin läpi.

PS. olen vieläkin tarvittaessa urban street warfaren kovin expertti

 

[Likainen Harri]

Joku tuijottaa. Mitäköhän vittua sekin haluaa. Mitä jos sillä on puukko? Noi ainakin puhuu paskaa, joku mainitsi mun nimen? Ei ei.. älä nyt hullu ole.. ei ne niin kiinnostuneita ole sinusta. Ahdistaa. Pakko päästä ulos. Tai siis takaisin sisälle.

Pelkoa. Jännittää jopa valoissa. Onhan vieressä auto ja on pimeä. En uskalla katsoa sinne suuntaan. Ehkä siellä joku suuttuu ja tulee autosta ulos ja antaa turpaa. Pelottaa muutenkin. En kestäisi kritiikkiä vaan se musertaisi minut maan alle lopullisesti. On siis syytä välttää tilanteita joissa voi saada kritiikkiä.

Mulla ihan samanlaisia ajatuksia! Sairasta :wall:

 

[DayOne]

Likainen Harri, juu mutta ei se oikeasti niin kummallista ole.. ehkä ajattelet niinkuin minäkin, että enemmänkin koska ajattelet noin niin se on sairasta. Eli siis, että tiedostat omat ajatuksesi ja tunteet, ja pelkäät olevasi ihan hullu. Kumpi on pahempi? Se alkuperäinen ahdistus, vai se tunne että olet ihan hullu?