Nuorisossa on Suomen tulevaisuus!

[D.Yates]

Kyllä muakin opiskeluaikoina kylmäsi pahasti ajatus siitä, että näitä hommia joutuu joskus tekemään 8 tuntia päivässä. Eikä tuo mielipide ole kovin kauheasti muuttunut ajan mittaan. :D Jos tulisi lottovoitto, niin että rahaa riittäisi loppuelämäksi, niin nämä hommat kyllä jäisi.

Jotain sitä voisi puuhastella, pistäis vaikka pystyyn puusepän verstaan ja tekis itelleen kaikenmoisia huonekaluja ja muuta kivaa. Kajareita ja soittimia. Mutta en kyllä sitäkään alkaisi elannoksi tekemään. Puuhastelu on parasta.

 

[Bandiitti]

Toi on ihan totta. työnteko on mielikuvituksettomien ihmisten hommaa :D Jos lottovoitto jostain heruisi niin mä en tekisi töitä päivääkään muuta kuin huvikseni tai jos jonkun kutsumusammatin sattuisin jostain löytämään. Sitä lottovoittoa odotellessa on kuitenkin jotain duunia yritettävä tehdä, vaikka se enempi tai vähempi perseestä onkin. Pitää kuitenkin elättää itsensä.

Näistä "kaikkien on pakko tehdä työtä prkl" -viesteistä saa jotenkin sen kuvan että porukka on niin vittuuntunut omiin duuneihinsa että haluaa kaikkien muidenkin olevan yhtä onnettomia. "siis voi nyyh kun mä jouduin 15 vuotiaana ottamaan mitä tahansa duunia vaan tarjottiin kun kasvatuskin oli sellanen, kukaan muukaan ei saa päästä helpommalla. ja kattokaa nyt kuinka hieno kansalainen mä olen." itkuparku.


Ja Suomen järjestelmä on ihan hyvä, mun mielestäni muutokselle ei ole tarvetta. sosiaalituilla ei kukaan pääse rikastumaan, vaan niillä tulee juuri ja juuri toimeen. Tai no okei, opintotukea saisi mun puolestani nostaa, vaikka se ei enää olekaan mulle ajankohtainen aihe.

Tätä juuri tarkoitin.

 

[Rapumies]

mr. perfect puhuu asiaa!

Jos ei elämässä ole muuta sisältöä kuin työnteko, niin voi jäädä aika paha tyhjiö jos lopettaa työt. Toisaalta minulla on ainakin todella paljon muutakin kehittävää tekemistä työnteon ja opiskelun lisäksi. Sehän olisi kaikkein kivointa, jos jostain harrastuksesta tulisi työ, mutta niin ettei kuitenkaan olisi sen suhteen hirveetä kiirettä ja stressiä. Esimerkiksi meikäläinen tykkää harrastaa thainyrkkeilyä ja maalaamista ja piirtämistä. Jos voisin joskus elättää itseni näitä asioita tehden, ei se tuntuisi lainkaan työnteolta, kun teen niitä muutenkin oikein mielelläni. Pitäisi vain olla niin perkeleen hyvä, että saisi vaikka 5000 euroa yhdestä maalauksesta, niin ei olisi mitään kiirettä tai paineita .

Jos uhraa elämässään kaiken aikansa opiskellen asioita, jotka eivät erityisesti kiinnosta ja tehden työtä josta ei nauti ollenkaan, niin siitä voi sitten syyttää vain itseään. Kukaan ei siihen pakota ja on ihan ymmärrettävää ettei moni halua sellaiseen ryhtyä. Tunnen paljon ihmisiä, jotka ottavat duunin mielestäni liian tosissaan ja uhraavat sille liikaa aikaa. He ovat usein stressaantuneita ja ärtyisiä ja heitä vituttaa pikkuasiat. Onhan se välillä varmasti vaikeeta kun monessa duunissa suunnilleen pakotetaan tekemään ylitöitä, mutta ei omaa onnelisuuttaan kannata silti uhrata uran takia.

 

[Claymohre]

Jos joku on niin onnekas, että on saanut yhdistettyä työn ja harrastuksen, voisiko kertoa tarkemmin? Ancelita ainakin toimii liikuntaohjaajana?

Mutta kysyn vielä, onko tuo yhdistäminen vaikuttanut miltä sen jälkeen, kun ennen rakas harrastus saa aikataulut ja suorituspaineet? Tekeekö yhä yhtä iloisena?

 

[Lauri Perkele]

Komppaan noita artikkelin nuoria siinä, että nykyään lähes hommaan kuin hommaan pitäisi olla joku paperi kourassa, vaikka oikeasti tehtävästä suoriutuisi suht normaali ihminen puolen tunnin perehdytyksellä. Tämä jos mikä on kansakunnan resurssien väärinkäyttöä.

Jos ei pää ole aivan graniittinen, opiskelu laajentaa ihan varmasti maailmankuvaa (uudet sosiaaliset ympyrät) ja parantaa kykyä oppia. Se taas johtaa ainakin välillisesti sivistykseen, joka mahdollistaa hyvinvointivaltion toiminnan. Tekoylevää paskaa, mutta kahvitauon sallimassa aikarajassa en osaa ilmaista asiaa tarpeeksi tarkasti.

 

[wasted]

Meikä meni lukioon koska halusin laajentaa sivistystäni, koska olen koko pienen ikäni ollut kiinnostunut historiasta, yhteiskunnallisista asioista ja lähinnä kaikista aisoista mitä maailmassa on ;) (lähes)
Nyt olen töissä metallivalimolla koska haluan rahaa opiskeluun ja reissailuun ennenkuin menen opiskelemaan.
Sitten menen opiskelemaan insinööriksi koska haluan ok elintason vaikkei ala sinänsä kiinnostakkaan, työtä teen jotta voin rahoittaa vapaa-aikani ja muun elämisen.

Itse en arvosta ihmisiä jotka elävät yrittämä'ttä verotuloilla, vaikkei se raha todellakaan mikään juhlan aihe olekkaan. Ei työn tarvitse olla elämä jos vain on järkeä päässä ja pitää asiat tärkeysjärjestyksessä, eikös?

 

[Komisario Palmu]

Suhteellisen provoavia ja jyrkähköjä mielipiteitä Bandiitilla. Asia ei varmaan ole näin, mutta esim. juuri Bandiitin puheet kuullostavat siltä, kuin häntä oma duuni vituttaisi. Tämä on siis hatara olettamus.

Mutta, silti olen osittain samaa mieltä monissa asioissa B:n kanssa. Lähes koko ikäni (27v.) olen pitänyt työtä välttämättömänä pahana, jonain joka on valitettava este sille "oikealle" elämälle, eli harrastuksille, yleiselle olemiselle ja oman hyvinvoinnin edistämiselle. Ennen opiskeluja ja opiskelun aikana olen tehnyt ns. paskaduuneja ja mielikuva työn pahuudesta säilyi. Koulun jälkeen otin sapattia työttömyyden kautta puolisen vuotta ja henkinen hyvinvointini rapistui radikaalisti. Se "oikea" elämä kun on pirun vaikeaa sillä peruspäivärahalla. Myönnän toki, että jos kiksini saavuttaisin metsässä käpyjä ihastelemalla, voisi työttömyyskorvaus riittääkin. Näin ei vain kohdallani ole.

Tuona työttömyyden aikana alkoi vituttaa entistä enemmän ja pilviä alkoi kerääntyä taivaalle. Työttömyys ei ollut minulle siis itseisarvo, vaan tavallaan tietoinen ratkaisu, jonka kautta pyrin hahmottamaan mitä oikein tekisin jatkossa ja miten. Ideana oli kokeilla sitä huolettomuutta, mitä surullisenkuuluisasta oravanpyörästä irrottautumisen piti mielestäni minulle tuoda.

Ja perkele, vituiks meni. Menin töihin, pääsin haluamalleni alalle haluamaani duuniin.Nyt ensimmäistä kertaa elämässäni ymmärrän ihmisten puheita siitä, miten duuni oikeasti antaa paljon ja miten duunissaan voi oikeasti haluta kehittyä. Aiemmin sisimmässäni naureskelin ja säälin näitä ihmisiä.

En koe työtäni varsinaisesti "työksi", mikä varmasti onkin olennaisin elementti viihtyvyyteeni. Haluan oppia lisää ja kehittyä paremmaksi joka päivä - sanoja, joita en olisi ikinä kuvitellut lausuvani.

Jos en olisi nykyisessä duunissani, vaan jossain ns. epätyydyttävässä duunissa, en varmasti myöskään kirjoittaisi tätä. Tai, kirjoittaisin edelleen työn pahuudesta. Ehkä siis pointtini on se, että asenne työntekoa kohtaan riippuu niin hemmetin paljon juuri itse työstä, ja niiden tehtyjen töiden luomista kokemuksista. Okei, itsestäänselväähän se on, mutta se tuntuu saavan konkreettisen merkityksen vasta sitten kun on todella oikeasti tyytyväinen työssään.

Tästä päästäänkin mun päässä käsitemäärittelyihin. Onko työ enää "työtä", jos se lähentelee jo harrastusta? Vai onko työ by definition jotain epämiellyttävää? Jos työ käsitteenä assosioidaan negatiiviseen, on työ pahuutta. Jos taas työ voidaan mieltää positiiviseksi asiaksi, joksikin joka tuottaa samanlaisia fiiliksiä kuin vaikkapa rakkain harrastuksesi parhaimmillaan, mitä pahaa työnteossa voi oikein olla?

Ja mä tosiaan huoraan siellä mainostoimistossa.

 

[Bandiitti]

Provotahan tässä tosiaan yritettiinkin ja onnistuttiin osittain siinä, että ihmiset alkoivat laajemmin miettiä kysymystä.

Itselleni on elinajan myyminen rahasta aika vastenmielistä, vaikka sitä täytyy tehdä saadakseen joitakin muita elämää rikastuttavia asioita. Tämä lähtökohtana täysin mukavaa työtä ei olekaan. Siksi on hakeuduttava sinne, missä se vähiten kirpaisee ja antaa jotakin muuta siinä sivussa. (sitoutumiskammo:D ) Nykyinen työ on lähinnä sitä, mitä täysin hajoamatta voi tehdä ja tällä alalla jatkan toiveena olla joskus täysin vapaa free. Ehkä muutaman vuoden päästä...

Mutta parasta olisi olla taloudellisesti riippumaton...