Voi meitä toimittajia
Tehdessäni juttua MOT: Sailaksen kuuliaiset lapset katselin ja kuuntelin Yleisradion arkistosta suuren määrän valtiosihteeri Raimo Sailaksen haastatteluja. Lisäksi luin ison läjän lehtijuttuja, joissa raportoitiin Sailaksen linjauksista.
Sitten häpesin.
Sailas on vienyt meitä toimittajia vuosikaudet kuin litran mittaa. Hänen huolensa valtion menojen kasvusta on mennyt katsojille ja lukijoille ilman minkäänlaista suodatusta.
Valtiontalous on kaikille meille niin tärkeä asia, että jos jostain tarvittaisiin kriittistä journalismia, niin siitä.
Niin sähköisissä kuin printtiviestimissä Sailas "kertoo", "toteaa", "pohtii" tai "vaatii". Hyvin harvoin hän "väittää" mitään. Näinkin yksinkertaisella teonsanan (verbin) valinnalla voi hienovaraisesti välittää katsojalle ja lukijalle sen, miten kyseiseen lausuntoon tulee suhtautua.
Sailasta on vähän vaikea syyllistää siitä, että hän on saanut tärkeäksi kokemansa viestin läpi julkisuudessa. Me toimittajat voisimme kyllä skarpata.
Toimittajien suurimpia ongelmia on, että me uskomme usein vain yhtä totuutta kerrallaan. Tuo totuus on milloin kestävyysvaje, milloin taas kilpailukyvyn rapautuminen.
MOT yritti selvittää viranomaisten avulla, miten ja milloin kestävyysvaje tuli suomalaiseen keskusteluun. Valtiovarainministeriön mukaan termi tuli Suomeen Euroopan unionista. EU-komission asiakirjoissa termi (englanniksi sustainability gap in public finances) esiintyi ensimmäisen kerran syksyllä 2003.
Suomalaisten lehtien arkistoista vanhimmat viittaukset kestävyysvajeeseen löytyvät syyskuulta 2006 – ja yllätys, yllätys, termiä käytti Raimo Sailas puhuessaan Elinkeinoelämän tutkimuslaitoksen Etlan seminaarissa.
Kestävyysvaje on loistava verbaalinen lyömäase: eihän kukaan voi olla kestämättömän vajeen puolella. Kestävyysvaje onkin kuulunut suomalaisen median kestosuosikkeihin, ja vain harva on pysähtynyt pohtimaan, mitä termin takana on.
...