Vilkaisin tuota vähän enemmän ja tosiaan, siinä todetaan, kuinka avoimien talouksien maiden julkinen rahankäyttö on lisääntynyt talouskasvun myötä. En suoraan sanottuna ymmärrä, kuinka tämä on tulkittavissa siten, että julkinen rahankäyttö (tai sen lisääminen) olisi tuottanut kyseisten maiden hyvinvoinnin.
Ihan mielenkiintoinen pointti oli väite siitä, että julkisen rahankäyttö on kytköksissä talouden vakauteen. Tämä tuntuu tietyllä tapaa ihan loogiselta ja vastaa ainakin omia havaintojani. Esimerkiksi 5 vuoden takainen rahoitusmarkkinakriisin laukeaminen näyttäisi osuneen kovempaa maihin, joissa on vapaa talous (ja niihin, joiden talous on kytköksissä raaka-aineiden hintaan, mutta se ei nyt liity tähän asiaan). Tosin asia, mitä tutkimuksessa ei mainittu on, että vapaat maat ovat myös nousseet paljon nopeammin kriisistä. Lisäksi väittäisin, että vakauden hinta on hitaampi hyvinvoinnin kasvu.
Edelleen, mikäli julkinen sektori korreloisi vaurauden kehittymisen kanssa, niin miksi kaikilla mailla, joissa on vahva ja suunnitelmataloutta harrastava julkinen sektori, menee huonosti? Kovin harva taitaa kovin vahvaa suunnitelmataloutta kannattaa ja kannatuksen paino näyttäisi siirtyneen pohjoismaiden tyylisiin maihin, joissa on (vielä) verrattaen vapaa talous, mutta vahva julkinen sektori. Mikäli vahvan julkisen sektorin ja vapaan talouden yhdistelmä olisi paras vaihtoehto kuin pelkkä jälkimmäiseksi mainittu, niin miksi maat, joissa on vapaa talous, mutta heikko julkinen sektori, pärjäävät niin hyvin? Ja ennen kaikkea miksi niiden talouden suunta ja kehityksen kasvu on nopeampaa kuin ensin mainituilla ja miksi ne ovat selättäneet talouskriisin nopeammin?
Täälläkin moneen kertaan kuvatut julkisen puolen mahdolliset toimet, aina oikein toteutetusta velkaelvytyksestä lähtien, ovat sinällään teoriatasolla ainakin jossain määrin toimivia. Ongelma on vain sama kuin kärjistetyssä esimerkissä täydellisen diktaattorin ideaalimallista. Käytännössä epätäydellinen diktaattori on pahempi kuin ei diktaattoria ollenkaan. Käytännössä pieni julkinen sektori on parempi kuin huonosti toimiva suuri julkinen sektori. Suuri julkinen sektori ja markkinatalous ovat vain osittain ristiriidassa keskenään eivätkä siten täydellisesti toisiaan poissulkevia, mutta jälleen käytäntö osoittaa, kuinka julkinen sektori tuppaa ottamaan koko ajan enemmän roolia talouden sääntelijänä. Käytetään sitten vaikka suosikkiesimerkkiäni Trafia, joka on muuten tällä kertaa vaatimassa historiallisen vesitornin madaltamista kolmella metrillä.
Julkisen elvytyksen suurin ongelma ei ole se, etteikö se teoriassa voisi onnistua. Suurin ongelma on se, jonka muutamia sivuja sitten laittamani valtion budjetin tarkastelu osoitti: hallintojen kulut ovat nousseet moninkertaista vauhtia muihin kuluihin nähden. Eli käytettävissä olevia rahoja ohjataan oman edun maksimoimiseen eikä yhteisen hyvän. Tästä aiheutuvat kulut eivät ole edes pahin ongelma vaan se, että kasvaneet hallinnot pyrkivät kyllä tekemään asioita sen sijaan, että istuisivat vain jalat pöydällä palkan juostessa. Tästä esimerkkinä on alati kasvava sääntelyn määrä (taas esimerkiksi Trafi).