Miksi pitää "treenata kovaa" ja mitä se edes on?

  • Keskustelun aloittaja Keskustelun aloittaja Timba79
  • Aloitettu Aloitettu
En nyt tiedä onko se kovaa treenaaminen niinkään se, mitä haen, mutta välillä sitäkin on kiva tehdä. Itsellä se kovaa treenaaminen voi olla joko määrällisesti paljon treenitunteja tai sitten kovatehoisia treenejä enemmän ohjelmassa.

Joka tapauksessa treenaan nyt kovaa mielestäni, koska tekemäni treeniohjelma niin mulle määrittää. Se on nyt 3kk verran tarkoittanut 3-4x salitreeniä viikossa, joka tekee ehkä noin 3½ - 5h ajallisesti. Siihen päälle 4-7h aerobista. Seuraavaksi treenin kovuus muuttuu sitten enemmän aerobisten harjoituksien koventamiseksi ja salitreeniä vähentäen. Mitä tällä haluan sanoa, on tavoitteellisuuden merkitys itselle kovaa treenatessa. Mulla toi tavoitteellisuus tuo paljon tähän treenailuun. Ei ole koskaan sellainen fiilis, ettei huvittaisi lähteä johonkin lenkille tai salille tms. Epämukavuusalueelle tulee siis mentyä ja siihen on hyvät itselle perustellut syyt taustalla. Se mielestäni motivoi hyvin treenata kovaa.

Epämukavuusalueella oleminen mielestäni sitä kehitysta tuo. Joku järki siinäkin, kuten J_mp hienosti summailikin tuossa ylempänä. Itsensä kehittämistä ja haastamista tämä kovaa treenaaminen on.
 
el_capitan sanoi:
Ainakin ihan hitosti aerobista.
Click to expand...

Riippuu lajivalinnasta. Kestävyyslajeissa tuo ei ole kovinkaan kummallinen määrä. Erityisesti pysyttäessä peruskestävyysalueella tuntimäärä voi olla huomattavan suuri ilman, että palautuminen muodostuu ongelmaksi.

Sitten itse aiheeseen. Kovaa treenaaminen ei tietenkään ole mikään tarkka määritelmä, vaan jokaisella voi ja saa olla siitä oma mielipiteensä. Itse liittäisin sen aina palautumiskykyyn. Jos mennään lähellä palautumiskyvyn rajaa ravinnon ja levon ollessa kunnossa, niin varmasti treenataan jo kovaa. Ajoittain palautumiskyky voidaan myös lyhyeksi ajaksi ylittää, jotta saadaan aikaan riittävä ärsyke kehitykselle. Pitkällä aikavälillä kukaan ei kuitenkaan kykene treenaamaan kovempaa, kuin mitä palautuminen antaa myöden.
 
Timba79 sanoi:
Eli siis treenaajia on monenlaisia. TODELLA monelle saliltreeni on mukava harraste ja tapaa pitää itseään kunnossa, päästä vään arjesta irti hetkeksi jne. Itselleni on tällainen.

Osa haluaa ottaa itsestään kaikki irti, kilpailla itseään vastaan, ylittää itsensä jne. Näen tässäkin vähän omia juttujani.
Click to expand...
Mikä sulla sitten oli se juttu joka sai treenaa kovaa ennen ja nyt ei niinkään enää? Se, että muita asioita varmasti tuli elämässä vastaan jolloin punttikuvioiden osuus ei ollut enää niin merkittävä. Täähän on ihan luonnollista elämän kehitystä. Asiat muuttuu ja toisista asioista tulee paljon tärkeämpiä. Kuitenkaan kun tärkeistä asioista ei halua kokonaan luopua, niin niitä kyllä tekee muttei enää niin täysiä. :)

Ite oon huomannu, että mitä enemmän lepää niin sitä enemmän haluaa treenatakin. Mitä enemmän treenaa niin sitä enemmän haluaa levätä. Siitä sitten joku balanssi niiden välille. Homma pysyy niin kauan mielekkäänä kun ei tuu sitä fiilistä (joka monesti tulee ylitreenatessa), että ei halua edes mennä salille. Eikä salilla osaa oikein kevyesti tehdä mitään, niin parempi pitää lepoa nekin päivät.:D On vähän sitä Savolaisen syndroomaa, että jos pidetään kevyt päivä, niin se menee kuitenkin siihen, että ok tehdään kevyillä painoilla, mutta vastaavasti taas helvetin pitkiä sarjoja tappiin asti.:D
 
Mun mielestä kovaa treenatessa kehittyy yksinkertaisesti parhaiten ja pystyy parhaiten seuraamaan kehitystä. Jos hinkkaa liian kevyitä ja liian pitkiä sarjoja esim. hauiskääntöä, niin voi kahden vuoden päästä huomata, että tekee edelleen lähes samoilla painoilla. Itselläni ainakin parhaiten kehitystä tapahtuu, kun annan (75% ajasta) kaikkeni ja pyrin aina vähän parempaan suoritukseen kuin viime kerralla. Toki koko ajan joku paikka kipuileekin ja lihasjumi on luonnontila, mutta minulle toimii..
 
Treenaan aina kovaa, mutta en tee kyllä pakkotoistoja juuri ikinä, koska sitten en palaudu kunnolla seuraavaan treeniin.
 
kribber sanoi:
Ite ainakin tykkään rääkätä itseäni sen endorfiinihuuman takia. Kevyemmällä treenillä varmaan voimatasot ja varmaan massakin kasvaisi parempaa tahtia mutta tykkään siitä fiiliksestä kun ajaa itteensä ihan loppuun ja aivot on marinoitu endorfiinilimassa. Samasta syystä tuli digattua kestävyysurheilusta mutta tuli sitten endorfiinipäissään juostua mm. murtuneella jalalla ja kaikkea muuta yhtä fiksua ja nyt ei enää oikeen suju. Nyt kun tarkemmin kattoo niin ei tämä oma urheilu kyllä mitään tervettä touhua ole...
Click to expand...

mulla ihan sama homma ;)
 
Kyllä kovaa treenataan sillon, kun annettaan itestä kaikki irti. Oli se sitten 5x5 sarja tai 1x100. Voinhän mä tehä esimerkiksi raporttityön kovaa, eli ahkeroimalla todenteolla koneen äärellä :D. Yleensäkin se, että noudattaa suunnitelmaa eikä keksi tekosyitä. Jokaisella treenajalla kovan treenaamisen raja on erilainen, johtuen juuri näistä tavoitteista.

Mutta tarvii sanoa, että omalla kohdalla salitreeni on se kaikken helpoin treeni, joka on yleensä voimaharjoittelu. Juoksen vuosittain parit puolimaratonit ja joskus thriathloneja, ja tarvii sanoa, että tällänen aerobinen treeni on 10x rankempi mitä joku perus voimatreenailu. 15km lenkki (noin 1h) on aivan helvettiä verrattuna tunnin punttiin.

Mä treenaan, koska se on hauskaa ja olen kiinnostunut useista lajeista. On älyttömän siistiä kun on taitoa pankissa ja runko tikissä. Nättiä tavoitella teräsmieskuntoa, koska teräsmies on perkeleen kova jätkä!
 
Varmaan on enimmäkseen kyse psyykestä, ehkä kivunsiedosta tai jostain muusta, mutta polte lihaksissa (juu, pudotussarjoja, rest pausea jne. oli myös mukana), maitohapot jne. kehonrakennusmytologian mukaiset kovan reenin perusjutut eivät ole mulle ikinä olleet kovaa treeniä. Niitä on aina ollut helppoa hankkia, kuten myös ylikunnon merkkejä nyt jälkeenpäin katsoen. Niitä toivat varmasti myös puutteellinen ja ihan jo määrällisesti liian vähäinen syöminen sekä liian vähäinen nukkuminen, siitä ei ole epäilystä.

Kumminkin, mulle on jo noin 10v ollut niin, että mitä enemmän rautaa tangossa, sitä kovempi treeni. Noin on pääasiassa siksi, että henkisesti on kovin mahdollinen haaste se, että yhdistää tekniikkanatseilun (ihan käsittämätöntä paskaa sekin kehoilymyytti, että isot raudat = paska suoritustekniikka, ei se niin mene, suoritustekniikkaa ei vain voi ikinä uhrata, sen pitää olla aina, paitsi ehkä kisoissa, mahdollisimman lähellä täydellistä, enintään jossain apuliikkeissä, kuten esim. yhden käden kp kulmasoudussa tai vipareissa voi edes hieman ronskimmin tehdä, voimanostoliikkeissä ei ikinä) ja maksimivoiman ulostamisen itsestään. Sen on niin monesti havainnut, että moinen ei onnistu, ellei ole vimpan päälle terve/kunnossa, hyvin nukkunut (mikään määrä piristeitä ei voi kunnon unta paikata, senkin on havainnut aika monesti ja karvaasti) ja vielä syömisetkin ajoitettu sopivasti, ettei maha häiritse ja että adrenaliinia erittyy kunnolla.

Sitten voidaan ottaa mukaan sosiaalinen aspektikin tähän. Esim. lähes kaikkien työkavereideni (jotka ovat ehkä ammattiryhmistä kaikista surkeimmassa kunnossa, että eipä sillä) mielestä olen Niitä Urheilijoita, Teräsmies, on kestävyyttä ja voemoo pirusti, että huhhuh, miten nää iivili jaksat, oot nää kauhian huikia! :eek: Myös nyksä vahingossa lipsautti mua koskien sanan teräsmies tässä joku aika sitten, siis liittyen salitreeniin/voimailuun. Outoa, vaikka tuntee mut jo aika hyvin. :nolo: Kumminkin jos mua verrattaisiin vaikkapa summamutikassa arvottuihin sataan 20-50v suomalaiseen mieheen, jotka harrastavat aktiivisesti liikuntaa, olisin varsin keskiverto/tavis. On helppoa päteä, jos vertailee itteensä ihan rapakuntoiseen ryhmään tai itseään selvästi heikompiin ja pienempiin. En ole oikein ikinä moista käsittänyt. On paljon motivoivampaa katsoa esim. itseäni paljon vahvempien treenifilmejä (esim. Thompzon tai Milko Tokola) ja edes ajoittain treenata ns. itseään parempien seurassa. Vaikka tiedän, etten pääse ikinä lähellekään samaan, kuin vaikkapa mainitut Thopzon, Milko Tokola tai vaikka Hulkki, niin ei mua se kummoisesti harmita. Päin vastoin, tulee selvästi lisää puhtia/intoa omaan treeniin, kun näkee, mihin jotkut mua lahjakkaammat ja fiksummin toimineet (koko pyhän kolminaisuuden suhteen, treeni, ruoka ja lepo) pystyvät. Samalla lailla ihailen esim. lahjakkaita ja taitavia kirjailijoita. Kauan sitten aikaansaadun lihasmassan ja voiman ylläpitäminen onnistuu näköjään suht näpsästi, eikä mulla jäänyt mahdollisen maksimivoiman potentiaalini saavuttamatta jättäminenkään hampaankoloon, koska tässä on ihan muita tavoitteita elämässä nyt, paljon tärkeämpiä/isompia asioita.

Eli ns. kova treeni on monella tavalla suhteellinen käsite. Lajiin liittyen, sosiaalisesti, siten, miten itsensä näkee jne.

Muuten komppaan carcayun fiksua postausta.
 
Pitää se lisätä, että eipä maitohappo pelkkää mytologiaa ole. Muistelen jostain lukeneeni, että hapottava treeni voi myös olla anabolisempaa, kuin ei hapottava, että lihasten maitohapoilla voisi olla tärkeä rooli treenin anabolisessa vaikutuksessa. Siinä sen sijaan mennään pieleen, jos ei hyväksikäytetä yhtään mitään muita lihaskasvun mekanismeja, kuin pitkillä tai tehokeinoilla positiivisen failuren jälkeen ylipitkiksi venytetyillä sarjoilla väkisin haettua hapotusta. Jos haetaan lihaskasvua, niin nopeitakaan lihassoluja ei pidä unohtaa, vaan fiksulla treenin jaksotuksella huomioida niidenkin kasvupotentiaali.
 
Jos treenit on pelkkää läpsyttelyä niin niihin menee motivaatio aika äkkiä. Se on sitten ikuisuus väittely mikä on kova treeni. Riippuu varmaan treenaajasta.

Itellä kovimmat treenit on aina vain jotain +2 tunnin kestävyyslaji treenejä minkä lopussa jo vihaa lajia ja ihmettelee ettei mitenkään voi jaksaa kotiin asti. Ehkä johtuu jostain irtiotto kyvystä mutta en ikinä saa vedettyä puntilla itseäni samaan kuntoon kuin jollain pitkällä pyörä / hiihto lenkillä että koko loppu ilta menee sohvalla maaten kun kaikki voimat on pois. Liekö tarpeenkaan.
 
Craig sanoi:
Mutta tarvii sanoa, että omalla kohdalla salitreeni on se kaikken helpoin treeni, joka on yleensä voimaharjoittelu. Juoksen vuosittain parit puolimaratonit ja joskus thriathloneja, ja tarvii sanoa, että tällänen aerobinen treeni on 10x rankempi mitä joku perus voimatreenailu. 15km lenkki (noin 1h) on aivan helvettiä verrattuna tunnin punttiin.

Mä treenaan, koska se on hauskaa ja olen kiinnostunut useista lajeista. On älyttömän siistiä kun on taitoa pankissa ja runko tikissä. Nättiä tavoitella teräsmieskuntoa, koska teräsmies on perkeleen kova jätkä!
Click to expand...

Samaa mieltä tosta treenin kovuuden tuntumisesta. Itsellä rankkuudessa lajit menee ehkä järjestyksessä rankimmasta helpoimpaan: Juoksu, hiihto, pyöräily, salitreeni, uinti. Toki näihin kaikkiin saa kovuutta aikaan, kun tekee jotain epämukavaa. Salitreeneissä mielestäni 15-30 toiston sarjat ovat niitä pahimpia. Jotain parista toistosta vaikka kahdeksaan vielä tekee paljon "helpommin". Salitreeniin ei oikein voi tuota RPE asteikkoa niin hyvin soveltaa, mutta toisaalta juuri noissa hapottavissa pitkissä toistomäärissä tuokin tapa kuvata kovuutta osuu aika hyvin.

Toisaalta teen yleensä noita lyhyitä sarjoja suht pitkillä palautteluilla sarjojen välillä. +2min tms. tai sykkeen mukaan siten, että aina sykkeen pudotessa n. 100 tuntumaan lähtee uusi sarja. En tiedä millaista olisi koettaa sitten tehdä vaikka vitosia lyhyillä palautuksilla. Ehkä tuskaisuudessa pääsisi siinäkin uusiin kertaluokkiin. Myös pudotussarjat ovat jääneet pariin kokeiluun, mutta olivathan ne pahan tuntuisia.

Teräsmiesmäisiä tavoitteita täälläkin on, mutta vasta olen puolikkaan tasolla. Kuninkuusmatkalle en ole lähdössä ennen kuin kunto on sillä tasolla, että suhteellisen varmasti suoritus jää alle 12h. Siinäpä sitä pääsisi taas ihan eri kertaluokille treenin kovuuden kannalta, kun alkaa olla enemmän päänsisäistä kamppailua jo loppua kohden.
 
Juokseminen on ihan hullujen hommaa.

Itse en varsinaisesti juokse, mutta joskus "juoksentelen" jonkinlaisen pallon perässä taikka hyvällä kelillä saatan käydä hölkkäilemässä, harvoin tosin ja sillonkin kävelen taikka menen rullaluistimilla.
Kuitenkin toissa keväänä onnistuin kiukkutreeneilläni tulehduttamaan kyynärpääni siihen kuntoon etten pystynyt edes kättä pöydälle nostamaan ilman jäätävää kipua ja jouduin pitämään 3 viikkoa totaallista taukoa salitreeneistä. Kävin tuon 3 viikkoa juoksemassa pururadalla tietyn matkan ja yritin aina parantaa aikaani. Sen minkä huomasin tuona aikana oli se, että juoksemisessa en oikeasti pystynyt pakottamaan itseäni juoksemaan sen jälkeen kun rupesi tuntumaan pahalta. Aina lopetin juoksemisen ja kävelin hetken, että hapot pääsee laskemaan ja pystyn taas juoksemaan ilman, että ikeniä vihloo. Paljon ennemmin otan vaikka tunnin spurtteja niin, että välillä saa tasata maitohapot kuin, että juoksisin pitkän matkan putkeen. Ihan hirveetä hommaa. Eikä toi mun matka edes ollut mikään pitkä. Kyllä ne vastaan tulevat juoksijatkin katsoi, että mitä toi läski tossa irvistelee.... Oikeastaan päätin tuon 3 viikkon jälkeen, etten perkele juokse enää koskaan jos ei siihen liity pallo.

Aika muuten parani, mutten muista jaksoinko kertaakaan juosta koko matkaa.
 
J_mp sanoi:
Juokseminen on ihan hullujen hommaa.

Itse en varsinaisesti juokse, mutta joskus "juoksentelen" jonkinlaisen pallon perässä taikka hyvällä kelillä saatan käydä hölkkäilemässä, harvoin tosin ja sillonkin kävelen taikka menen rullaluistimilla.
Kuitenkin toissa keväänä onnistuin kiukkutreeneilläni tulehduttamaan kyynärpääni siihen kuntoon etten pystynyt edes kättä pöydälle nostamaan ilman jäätävää kipua ja jouduin pitämään 3 viikkoa totaallista taukoa salitreeneistä. Kävin tuon 3 viikkoa juoksemassa pururadalla tietyn matkan ja yritin aina parantaa aikaani. Sen minkä huomasin tuona aikana oli se, että juoksemisessa en oikeasti pystynyt pakottamaan itseäni juoksemaan sen jälkeen kun rupesi tuntumaan pahalta. Aina lopetin juoksemisen ja kävelin hetken, että hapot pääsee laskemaan ja pystyn taas juoksemaan ilman, että ikeniä vihloo. Paljon ennemmin otan vaikka tunnin spurtteja niin, että välillä saa tasata maitohapot kuin, että juoksisin pitkän matkan putkeen. Ihan hirveetä hommaa. Eikä toi mun matka edes ollut mikään pitkä. Kyllä ne vastaan tulevat juoksijatkin katsoi, että mitä toi läski tossa irvistelee.... Oikeastaan päätin tuon 3 viikkon jälkeen, etten perkele juokse enää koskaan jos ei siihen liity pallo.

Aika muuten parani, mutten muista jaksoinko kertaakaan juosta koko matkaa.
Click to expand...
Juokseminen on kyllä kivuliaampaa kuin mikään mitä salilla voi tehdä. Joku oikeasti loppuun tehty setti mitä vain jalkaliikkeitä ei kestä kuin muutamia minuutteja, mutta juoksussa saa varmaan vetää sen kivun kans aika vitun pitkään ennenku tulee oikeasti kehon puolesta se stoppi.
 
Juokseminen on hirveetä paskaa. Ennemmin vedän Savolaisen kanssa jalkatreenin, kuin juoksen vaikka cooperin maksimitehoilla:urjo:

Pakko se on näillä treenivuosilla treenata kovaa jos meinaa vähänkään lihaksia tästä saada kasvamaan. Ainakin näillä geeneillä. Näkyyhän noita geenifriikkejä meidänkin salilla pyörivän, jotka kasvaa hirveisiin lihoihin ihan perusbodailulla koskaan kipukynnystä ylittämättä. Mutta niinhän se on että lahjattomat treenaa :)
 
Mulle kovaa treenaaminen juuri tällä hetkellä on erittäin yksinkertainen käsite, koska treenaan volyymia ja kestävyyttä ATM.
Elikkäs mulle kova treeni voi olla esim. punnerrus tai vaikkapa kulmasoutu niin että viimeiset 10-30 toistoa on pakko tehdä rest-pausena 2-5 toistoa kerrallaan.

Perusbodailu -jaksojen aikana kova treeni on silloin tällöin esim. pudotussarjojen käyttöä yms.
Hyvänä esimerkkinä tulee mieleen joku Gymlog jossa nyyssis tekee selälle pyramidisarjaa 10kilon välein 20-30-40-50-60-70-80-90-100-110 ja sama kympin pudotuksilla alaspäin.

Lyhyet, 6-8 toiston sarjat ei jotenkin tunnu niin brutaaleilta ihan kaikissa liikkeissä vaikka tekniikat onkin hallussa.
Hieman pidemmillä sarjoilla ja lyhyemmillä palautuksilla päästäänkin jo jännän äärelle.
Yksi hauska mittari kovalle sarjalle on sellainen tahaton "YNGH" - äännähdys joka kuulostaa valittavalta ja armoa anelevalta, sen päälle vielä pari rest-pausea :D
 
iivili sanoi:
Pitää se lisätä, että eipä maitohappo pelkkää mytologiaa ole. Muistelen jostain lukeneeni, että hapottava treeni voi myös olla anabolisempaa, kuin ei hapottava, että lihasten maitohapoilla voisi olla tärkeä rooli treenin anabolisessa vaikutuksessa. Siinä sen sijaan mennään pieleen, jos ei hyväksikäytetä yhtään mitään muita lihaskasvun mekanismeja, kuin pitkillä tai tehokeinoilla positiivisen failuren jälkeen ylipitkiksi venytetyillä sarjoilla väkisin haettua hapotusta. Jos haetaan lihaskasvua, niin nopeitakaan lihassoluja ei pidä unohtaa, vaan fiksulla treenin jaksotuksella huomioida niidenkin kasvupotentiaali.
Click to expand...

Itse asiassa juuri nuo viimeiset vaikeat toistot jotka tehdään kovassa hapenpuutteessa juuri aktivoivat parhaiten nuo vaikeammin rekrytoituvat nopeat solut. On yleinen väärinkäsitys, että nopeita soluja kehittäisi vain matalat toistot ja suuret painot tai nopeat suoritukset. Todellisuudessa pitkässä uupumukseen asti tehdyssä sarjassa aktivoituvat kaikki lihassolut toisten väsyessä ja toisten tullessa se myötä mukaan suoritukseen. Ts. liikenopeudella tai sarjan pituudella ei ole siis sinänsä väliä eri solutyyppien aktivoitumisen kannalta silloin kun sarja tehdään uupumukseen saakka.
 
Kiitos Timba79:lle kun avasi tämän aiheen täällä yleisellä puolella.

Niin, varsin yleisesti tosiaan sanotaan, että lihasten kasvattamiseksi / kehittämiseksi tarvitaan kovaa treeniä. Itselleni tämä käsite 'kovan kriteereistä' muotoutui noin vuosi sitten, kun olin hetken pt:n ohjauksessa, tavoitteena juurikin lihasten kasvatus (ja rasvan poltto). Mitä se kova sitten oli? Käytännössä jokaisessa sarjassa, ehkä kaikkein pienimpiä apuliikkeitä lukuun ottamatta, mentiin epämukavuusalueelle. Jalkoja treenattaessa useimmista sarjoista puolet työstä tapahtui tällä alueella, viimeisiä toistoja en uskonut pystyväni happokoivilla edes tekemään (vaan pystyinpäs!) ja aina välillä niissä viimeisissä toistoissa tuli täällä jo mainittu tunne siitä, että vihaa koko lajia.

Kun pt-kausi loppui, kevensin treenejä ehkä yhden pykälän. Puolipakolla viimeisten toistojen vetämistä jäi pariin-kolmeen liikkeeseen per treeni. Edelleen laskisin tämän kovaksi treeniksi juuri sen takia, että selkeästi joka treenissä mennään epämukavuusalueelle useammassakin liikkeessä ja ekasta tai tokasta sarjasta lähtien. Ja progressioon pyritään jatkuvasti.

Tuloksiakin on tullut. Mutta nyt tämä "kovaa treenaaminen" on alkanut jotenkin syödä touhulta motivaatiota. Hampaat irvessä tehtävät toistot, tuskainen tieto siitä että aikoo tehdä 12 toistoa kun jo seitsemännen kohdalla polttaa kovasti, ja tieto jatkuvasta progressiosta. Että juuri kun on siitä viimeisestä sarjasta jotenkin selvinnyt, tietää että seuraavalla viikolla tuntuu yhtä pahalta.

Miksi sitten olen treenannut näin? Koska olen halunnut tuloksia. Mutta toisaalta, en ole koskaan menossa mihinkään kisoihin. En halua Kike Elomaan kroppaa, vähän vähempikin riittää. Haluan, että tykkään salilla käymisestä. Siitä päädytäänkin Timban otsikon alkukysymykseen.

...Tai sitten siihen, että käsitykseni treenin kovuudesta, jolla niitä lihaksenkehitystuloksia saadaan ainakin ensimmäiset 5-10 salivuotta, ovatkin liioiteltuja.
 
Mä tykkään satujumppailla. Teen yleensä orjallisesti mitä oon etukäteen miettinyt, liikkeet, toistot ja sarjat. Treenin jälkeen saattaa olla olo että ei antanut kaikkeaan, mutta samalla mieltä lämmittää että progressio etenee ja on paukkuja seuraaviin treeneihin. Toisaalta isoja massaliikkeitä tulee vedettyä useasti viikkoon ja viikkotasolla voluumia on enemmän mitä kerran viikossa lihas loppuun treenatessa. Eli treenaanko "kovaa" vaikka satujumpalta tuntuukin. Domssit on todella harvassa, negatiivisa tai failureita en harrasta, mutta kehitys näkyy voimissa ja peilissä. Mitä on edes kovaa treenaaminen? En tiedä.
 
Back
Ylös Bottom