Masennus

[Feint]

Pahoitteluni, jos täällä on jo vastaava ketju. Käytin searchia, mutta en saanut tuloksia.


Ketjun aiheena on siis masennus. Nykyään lähes jokaisella tuntuu olevan jonkin sortin masennus, mutta harvan ihmisen kohdalla tämä vaikuttaa jokapäiväiseen elämään. Masentuneista ja vähemmän masentuneista ihmisistä löytyy kaikkea 'emojen' ja vakavasti sairaiden välimuotoja. Moni on myös tietämättään masentunut tai kieltää olevansa masentunut, vaikka käytös ja ajatusmaailma muuta osoittavatkin.

Masennuksen oireita ovat mm. mielialan lasku, motivaation puute, väsymys ja unettomuus, ruokahalun muutokset, jatkuva nukkuminen, itsevarmuuden heikkeneminen, itsensä syyllistäminen ja arvottomuuden tunne, aggressiivisuus, vaikeudet hallita tunteitaan, päänsärky ja muut vaivat, keskittymiskyvyn heikkeneminen ja pahimmassa tapauksessa itsetuhoisuus. Käytännössä jokainen ihminen voi tuntea joitain edellämainituista, mutta useimmiten masentuneilla ihmisillä on havaittavissa kaikkia tai lähes kaikkia yllämainittuja oireita. Lääkitys saattaa lieventää tai poistaa masennuksen tunnetta, mutta yleensä lääkkeiden sivuvaikutukset ovat vähintään yhtä vakavia, kuin masennus itse.

Masennuksen toteaminen ja hoitaminen ovat usein hankalia asioita ja yleinen syy olla hakeutumatta hoitoon on ulkopuolisten välinpitämättömyys. Masentunutta ihmistä pidetään heikkona eikä sairautta/ongelmaa oteta vakavasti, vaan sitä pidetään huomion keräämisenä. Normaali reaktio masentuneen henkilön vuodatuksiin on jotain "Älä viitti" ja "Vittu sä oot sekasin" väliltä. Hoitoon hakeutuminen voi myös olla vaikeaa, koska yleensä tarjottava apu on lääkitys tai aika psykiatrin tms vastaanotolta.


Tämän alustuksen jälkeen päästäänkin itse keskustelun aiheeseen. Olisi mukava kuulla masentuneiden tai masennuksesta parantuneiden henkilöiden mietteitä asiasta. Miten masennus vaikuttaa elämään? Mitkä seikat johtivat masennukseen? Miten masennuksen yli on päästy tai voisi päästä?


Voin aloittaa omalla lyhyellä kertomuksellani omakohtaisista kokemuksista. Masennuksen tarkasta alkamisajankohdasta ei ole tietoa, mutta ensimmäisiä oireita oli havaittavissa jo lukion alussa jatkuvan väsyneisyyden ja kiinnostuksen puutteen muodossa. Tässä vaiheessa elämää syinä olivat enimmäkseen jatkuvat normaalia elämää häiritsevät tekijät, rahapula yms, sekä yksinäisyys jota lievittivät vain koulussa(mutta ei koskaan sen jälkeen) tavattavat 'kaverit'. Kolme vuotta elämästä meni käytännössä koulussa nuokkuessa ja kotona nukkuessa, oma-aloitteista kiinnostusta mihinkään ei juurikaan ollut, vaikka mielessä oli aina ajatus asioiden tekemisestä yhdessä kaverien kanssa.

Lukion jälkeen vähätkin kaverit lähtivät kukin omille teilleen, eikä yhteyttä enää pidetty. Yksinäisyyttä lieventämään tulivat sattumanvaraiset ihmiset, joita tapasi mm. töissä ja asepalveluksen aikana. Heistä kukaan ei kuitenkaan osoittautunut varsinaiseksi ystäväksi, vaan kyseessä oli enemmänkin joukko ihmisiä, jotka tunnet, mutta joista et erityisemmin välitä. Sama uupuneisuus, jatkuva nukkuminen ja kiinnostuksen puute jatkuivat lukion jälkeisenäkin aikana. Tässä vaiheessa masennusta ei kuitenkaan itse huomioinut ja esim. nukkumista piti vain parhaana tapana kuluttaa turhaa aikaa. Ajatuskin masentuneista ihmisistä ja heidän ongelmistaan oikeastaan tuntui vain huvittavalta, eikä heitä voinut ymmärtää tai sääliä millään tavalla. Muistan jopa pilkanneeni masentuneita ihmisiä ja pitäneeni heitä heikkoina yksilöinä.

Viime aikoina masennuksen oireet ovat tuntuneet lisääntyneen ja olen jo jonkin aikaa tiedostanut masennuksen olemassaolon. Yksinäisyys, vastoinkäymiset elämässä, jatkuva huono tilanne ja monet muut ongelmat ovat johtaneet unettomuuteen, alakuloisuuteen, sekä lähes kaikkiin muihin aikaisemmin mainittuihin oireisiin. Jatkuva yli 14h vuorokaudessa nukkuminen on muuttunut sängyssä pyörimiseen, ei-toivottujen ajatusten läpikäymiseen ja valtavaan univelkaan. Muita huomattavia ongelmia ovat jatkuvat 'murtumiset'(eräänlainen kontrolloimaton tunteiden yliryöppyäminen) ja syömisen hankaloituminen. Ystävien ja oikeilta tahoilta saatavan tuen puute vaikeuttaa ongelmien hyväksymistä ja osaltaan syventää masennusta entisestään.



Olisi hienoa saada aikaiseksi asiallista keskustelua aiheesta. Turhat "vitun retardit" ja "cheer up emo kid" kommentit voi jättää lähettämättä, niitä on netti pullollaan eikä niitä enempää tarvita. Kiitokset

 

[tarkemo]

Masennus on tauti siinä missä sydänvika.
Ei siinä ole mitään hävettävää.
Se ei todellakaan ole mikään hulluuden esi-aste (Hulluuskin on tauti siinä missä keuhkoahtauma)

Kyllyähän niitä immeisiä on jotka välttää masennusta ihmistä pelonsekaisin tuntein, siis voi lehmänhäntä.

 

[Hippa]

Mä sairastuin depressioon lukion tokalla loppuunpalamisen seurauksena. Vedin ihan tappotahtia koko sen vuoden, kunnes keväällä en sitten päässytkään enää sängystä ylös. Siitä alkoi lintsaaminen koulusta ja koko elämä rupesi menemään todella matalaksi. Jossain välissä siitä tuli depressio. En syönyt, nukuin koko ajan, kävin koulussa pari tuntia päivässä, tosin yleensä nukuin tunneillakin. Mikään ei tuntunut miltään, välillä ahdisti ihan hirveästi. Elämä oli aivan harmaata ja mitätöntä.

Masennusta kesti noin neljä vuotta, minkä aikana kokeilin useita eri lääkkeitä ja terapiaakin. Terapiasta ei ollut mitään hyötyä ja lääkkeissäkin kesti kauan ennen kuin löytyi sopiva, mutta se sopiva sitten toimi tosi hyvin.

Masentuneena tippui paino aika tehokkaasti, painoin alimmillaan 39kg (pituus 155). Ei ollut nälkä enkä jaksanut syödä. Nukuin välillä vuorokaudet läpeensä. En jaksanut peseytyä. Vessassa käyminenkin oli suurien ponnistelujen takana.

Sitten kun lääkitys alkoi tehota niin elämä rupesi taas maistumaan. En ikinä enää halua siihen tilaan takaisin. Jälkiseurauksia on ollut pysyvästi huonontunut muisti. Masennuksen ajalta en muista paljoakaan ja se, mitä muistan ei ole välttämättä kronologisessa järjestyksessä.

 

[Jepu]

Mulla on kanssa nuorempana ollut paha masennus, ammattikouluaikoina. Penskasta asti ollut ad/hd (diagnosoitu) joka vaivaa edelleen aikuisiällä aika pahastikin.
Peruskoulun nyt pääsee helpollä lävitse, mutta ammattikoulu oli mulle todella vaikea, mistään ei tullut mitään eikä mikään sujunut. Ala kiinnosti paljon ja siksi otin todella raskaasti epäonnistumisen, mun on tosi vaikea kestää vastoinkäymisiä muutenkin.

Jatkoin kuitenkin opiskelua, ravasin psykoterapiassa ja psykiatrilla ja mulle määrättiin Zoloftia joka ei sopinut mulle ollenkaan. Myöhemmin sitten keskeytin opiskelut, vaihdettiin Cipralexiin ravaten edelleen psykoterapiassa ja psykiatrilla. Tuntui, etten oikein saanut apua kummaltakaan, eikä lääkkeetkään auttanut.

Olin muuttanut pois kotoa kun lähdin opiskelemaan, muutin sitten äidilleni, joka myös omalta osaltaan lisäsi masentunutta oloa, vaikka tarkoitus oli siellä yrittää toipua. Sairastuin anoreksiaan ja kärsin paniikkikohtauksista. Taisin vuoden päivät vaan ajelehtia siellä, välillä tein keikkatyöpätkää.

Jossain vaiheessa päätin, että ei tästä tule hevon helvettiä, pakko se on lähteä töihin jos en kerta opiskellakaan kykene. Muutin takaisin kotikaupunkiini, ja muutaman kuukauden jälkeen sainkin vakituisen duunin jossa viihdyin. Pikkuhiljaa tuli fiilis, että ehkä ekaa kertaa se elämä onkin melkein helppoa.

Psykiatrin mukaan paraneminen ei johtunut lääkkeistä, ja mä olen samaa mieltä. En kokenut saavani mitään apua niistä.

Vuoden päivät jännäsin että uusiutuuko masennus, mutta ei ole vielä tähänkään päivään saakka näkynyt. Anoreksia uusiutui entistä pahempana muutama vuosi sitten, paniikkikohtauksia on ollut muutamat, mutta muuten on mennyt ihan hyvin.

Nyt pitäisi sitten yrittää opiskella, vähän hirvittää tän ad/hd:n puolesta mitä siitä tulee (esimerkiksi nyt käymäni autokoulu on ihan helvettiä) mutta toisaalta jos ei sitä kokeile niin eipä voi tietää miten käy

 

[ChildInTime]

Suomessa ei porukka ota masennusta tosissaan koska 15v asti kurotaan kaljaa ja päissään huuellaan miten "MULLEI OO KAVEREITA KAIKKI VIHAA MUA ABLÖÖ BLÖÖ BLÖÖ"

Ymmärrän miksi on vaikea saaha tukea kun samalla kaivaa sitä omaa hautaa niin syväksi. Parastahan ois masentuneelle tyypille jos ymmärtäis mahdollisimman varhaisessa vaiheessa sämähtää hoitoon, mutta yleensä porukka väsähtää siihen parin kuukauden jonotukseen ja unohtaa koko homman. Jos masennus on oikeasti jokapäiväistä ja häiritsee elämää, niin kyllä se kaks kuukautta on pieni aika oottaa. Ootin ite 3kk polvimagneettia. Ei sama asia, mutta häiritsi kävelyä, autolla ajamista, urheilua => Motivaatiota... Se 3kk oli pieni aika oottaa.

 

[Deleted member 5830]

Suomessa ei porukka ota masennusta tosissaan koska 15v asti kurotaan kaljaa ja päissään huuellaan miten "MULLEI OO KAVEREITA KAIKKI VIHAA MUA ABLÖÖ BLÖÖ BLÖÖ"

Ymmärrän miksi on vaikea saaha tukea kun samalla kaivaa sitä omaa hautaa niin syväksi. Parastahan ois masentuneelle tyypille jos ymmärtäis mahdollisimman varhaisessa vaiheessa sämähtää hoitoon, mutta yleensä porukka väsähtää siihen parin kuukauden jonotukseen ja unohtaa koko homman. Jos masennus on oikeasti jokapäiväistä ja häiritsee elämää, niin kyllä se kaks kuukautta on pieni aika oottaa. Ootin ite 3kk polvimagneettia. Ei sama asia, mutta häiritsi kävelyä, autolla ajamista, urheilua => Motivaatiota... Se 3kk oli pieni aika oottaa.

Ei voi verrata polvivammaa ja masennusta. Aika on suhteellinen käsite ja masennus on pahimmillaan tappava sairaus. Monikaan ei edes tajua olevansa masentunut vaan kuvittelee et elämä nyt vaan on tämmöstä paskaa, joka on kestettävä, kunnes tulee se päivä ettei enää kestäkään. Mulle on sosiaalialan opiskelijana ollut shokki tajuta kuinka yleinen sairaus masennus on ja kuinka paljon sen takia tehdään päivittäin itsemurhia. Esimerkiks vanhusten kuolemista muistaakseni joka neljäs on itsemurha. Masentuneet vetäytyy seurasta, eikä välttämättä jaksa hakee apua, kun eivät selviä aamulla ylös sängystäkään. Eikä ne ihmiset edes välttämättä tajua et siitä voi parantua, ennenkuin on saaneet apua ja olo on parantunut, jolloin voivat verrata nykytilannettaan menneeseen ja silloin vasta huomaavat eron.

 

[blackorchid]

Monikaan ei edes tajua olevansa masentunut vaan kuvittelee et elämä nyt vaan on tämmöstä paskaa, joka on kestettävä, kunnes tulee se päivä ettei enää kestäkään. Mulle on sosiaalialan opiskelijana ollut shokki tajuta kuinka yleinen sairaus masennus on ja kuinka paljon sen takia tehdään päivittäin itsemurhia.

Itsekin sh-opiskelijana on kiinnittänyt näihin asioihin huomiota aivan eri tavalla mitä muutoin. Kyllähän masennuksesta koko ajan puhutaan mediassa, mutta se on silti sellainen taustamörkö. Ajatellaan että siitä pääsee yli vain ajatuksia positiivisempaan suuntaan muuttamalla.

Ketjun aloittajalle sen verran, että yritä oikeasti hakeutua hoidon pariin. Resurssit ovat valitettavasti rajalliset, mutta yksin tuollainen taakka on liikaa kannettavaksi. Mikäli olet kokenut lääkehoidon tulokset negatiivisiksi, olisiko mahdollista keskustella lääkärin kanssa joidenkin toisten valmisteiden kokeilusta? Jos et ole psykan polilla käynyt (en tiedä mitä eroja on eri paikkakuntien hoitoonohjauksessa), niin voisit pyytää lääkäriäsi varaamaan ajan tk:n psykiatriselle sairaanhoitajalle. Hoitosuhteen muodostumisessa menee aikaa, mutta oikeasti on olemassa ammattilaisia, jotka haluavat ja osaavat auttaa. Tsemppiä sinulle! :joulu6:

 

[PekkaSS]

Mul oli/on kai joku AD/HD-tyyppinen vika päässä, kun olin ala-asteella aina äänessä tunnilla, enkä pystynyt tekemään mitään tehtäviä muiden tahdissa, vaan olin aina jäljessä ihan kaikessa.

Ihmiset ympärillä, kotona ja koulussa oli aina mulle vittumaisia ja ylä-asteella olin jo melko alakuloinen ja hiljainen ja lukiossa jo synkkämielinen ja jatkuvasti väsynyt. Ja ylipäänsä koko opiskeluaika oli täynnä stressiä. Oikeastaan sanotaan nyt näin, että mun elämä oli täyttä paskaa ollut jo siitä asti, kun faija kävi panee mutsia. Mä en oo varma käyttikö mutsi mitään raskauden aikana, mutta se oli alkoholisti ja mut piti ottaa huostaan aika pian, kävin useamman lastenkodin läpi, ennenkun mut sijoitettiin paikkaan jossa kävin kaikki kouluni ja siellä sitten kärsin kiusaamisesta, yksinäisyydestä ja oppimisvaikeuksista koulussa ja henkisestä väkivallasta kotona.

Mulla siis parin viime vuoden aikana on kaks kertaa diagnotisoitu vaikea masennus. Sanoisin, että sen alkamisesta on jo n. 8 vuotta. Kun mä jätin koulut ja yllättäen paskasti menneen intin ja muutin omilleni ja aloin ottamaan vastuun(heh heh) omasta elämästäni, mä en jaksanut tehdä oikeastaan muuta, kuin nostaa rahaa sossusta, istua koneen ääressä ja nukkua. Kavereita ei ollut aluksi yhtään. Alkoholi tuli myös yhä enemmän ja enemmän kuvioihin. Salilla mä jaksoin kyllä käydä, oli mulla sen luokan pakkomielle kuitenkin:D

Fiilistä joka tuona aikana oli vois kuvata, että oli kuin olis ollut raskas kivenjärkäle puristamassa pään sisällä ja painamassa sitä alas ja vaikeuttamassa ajattelua. Itsemurha-ajatukset oli jokapäiväisiä(En oo kyllä oikeastaan koskaan itseäni suoranaisesti vahingoittanut, vaikka oonkin leikkinyt hengelläni useaankin otteeseen...).

Mä kuitenkin sitten vuonna 2008 ekaa kertaa hain sitä apua, kun mulle sitä suositeltiin ja painostettiinkin hieman. Terapiat meni päin vittua, kun ei mua vanhasta tottumuksesta huvittanut juosta säännöllisissä tapaamisissa, mutta söin mä sitten noita 10mg cipralexeja jonkin aikaa. Ei ne paljoa auttaneet vähän helpotti pään sisällä, eikä ahdistanut niin paljon, mut käytin kyl samaan aikaan myös valtavia määriä alkoholia ja sit lopulta, kun en jaksanut käydä uusimassa reseptiä, niin loppu sekin.

Tän vuoden kevääl sain sitten (katkolta) reseptin 40mg sepramiin ja voi luoja, mikä vaikutus sillä oli ja on! Olo on kevyt, letkeä läppä lentää kaikkien kanssa, pystyy keskittymään ja ajattelemaan pirun nopeasti ja tehokkaasti. Kääntöpuolena sitten mällit ei lennä, tunnekylmyys ja kylmäverisyys, totaaliflippaaminen kovassa humalassa ja semmoista. No mutta mä tykkään uudesta minästäni kuitenkin ja moni muukin tykkää. Olkoonkin, että mulla olis kaikki syyt olla masentunut, kun taustalla on mm. pitkäaikainen työttömyys ja alkoholiongelma.

Enpä oikeastaan keksi muuta sanottavaa nyt, vaikka aiheesta onkin niin paljon kokemusta ja nyt tää kirjoitus jäi varmaan moraalisesti arveluttavaks... :P

 

[Feint]

Mikäli olet kokenut lääkehoidon tulokset negatiivisiksi, olisiko mahdollista keskustella lääkärin kanssa joidenkin toisten valmisteiden kokeilusta? Jos et ole psykan polilla käynyt (en tiedä mitä eroja on eri paikkakuntien hoitoonohjauksessa), niin voisit pyytää lääkäriäsi varaamaan ajan tk:n psykiatriselle sairaanhoitajalle. Hoitosuhteen muodostumisessa menee aikaa, mutta oikeasti on olemassa ammattilaisia, jotka haluavat ja osaavat auttaa.

En ole koskenutkaan lääkkeisiin, enkä tule koskemaankaan. Hoidossakaan en ole ollut, enkä sinne tässä tilanteessa myöskään aio hakeutua. Hankaloittaisi jo ennestään vaikeaa elämää aivan liikaa.

Kun nyt vertaa omaa tilannettani muiden kertomuksiin, niin eipä minulla asiat kovinkaan huonosti vielä ole. Mitään itsetuhoisia ajatuksia tai käytöstä ei ole ollut, oikeastaan aika vähällä olen selvinnyt. 'Kiva' kuulla muidenkin ajatuksia ja kokemuksia aiheesta.

 

[sukke]

En ole koskenutkaan lääkkeisiin, enkä tule koskemaankaan. Hoidossakaan en ole ollut, enkä sinne tässä tilanteessa myöskään aio hakeutua. Hankaloittaisi jo ennestään vaikeaa elämää aivan liikaa.

Kun nyt vertaa omaa tilannettani muiden kertomuksiin, niin eipä minulla asiat kovinkaan huonosti vielä ole. Mitään itsetuhoisia ajatuksia tai käytöstä ei ole ollut, oikeastaan aika vähällä olen selvinnyt. 'Kiva' kuulla muidenkin ajatuksia ja kokemuksia aiheesta.

Jaa. Mun eksä jätti mut alkusyksystä masennuksen takia. Hän käyttäytyi juuri niinkuin sinä. "ei tartte apua, hulluuslääkäri, selviin kyllä". Hänen käytöksensä oli juuri sinun ajatustesi kaltaista ylimielisyyttä ihmismielen heikkoutta kohtaan.

Masennusta voi varmasti ns. lykätä, mutta jos sitä ei hoida - selvitä syitä ilmiöiden takana - niin se tulee jossain vaiheessa aika kovaa päin naamaa uudestaan. Sitäkö sä haluat? Elät jotain puolikasta elämää parempaa odotellessa, kun voisit alkaa parantaa sitä jo nyt. Ei ole olemassa mitään "sitten kun-elämää": se ei tule koskaan, vaikka kuinka odottaisi.

Vielä tosta masennuksen lykkäämisestä, että sitä voi hommata kaikennäköistä korviketta, pinnallisia ihmissuhteita ja muuta, mutta ne ei niitä selvittämättömiä asioita tule ratkaisemaan tai piristämään elämää pidemmän päälle. Ihminen vain turtuu eikä mikään sitten tunnu missään. Tällaiset depikset tulee ehkä tietämättään loukkaamaan niitä (harvoja) ihmisiä, jotka oikeasti välittävät. Mun lapsuuden ystävä muutama vuosi sitten vain lopetti vastaamaan puheluihin - masennus. Yritin monta kuukautta pitää yhteyttä, mutta ei. Nyttemmin ollaan kyllä taas ystäviä, mutta se mitä hän teki mulle ja eräälle kolmannelle likalle (olimme siis kolmikko) niin loukkasi mua ja sitä kolmatta ystävää aika paljon. Ei meidänkään ymmärrys häntä kohtaan riittänyt loputtomiin.

Ja sitten tämä eksä. Ei varmaan ikinä tule ymmärtämään, kuinka pahalta tuntuu toisen sulkeminen ykskaks pois elämästä. Mä olin hänelle juuri tällainen pinnallinen korvike, tarkoitettu piristämään oloa hetkeksi. Sitten kun hänen oma olonsa taas paheni, minut pystyttiin heittämään tunkiolle samantien. Mä sydämessäni toivon ja rukoilen, että kukaan depis ei edes yritä ihmissuhdetta, jos tietää, että itsellä on ongelmia. Pahimmassa tapauksessa vaan loukkaa sellaisia, jotka ovat kärsineet jo ihan liikaa.

 

[Moksu]

Kirjan nimeä en nyt muista, mutta se käsitteli aika paljolti tuota ihmismielen pahuutta. Siinä oli mielenkiintoisesti aseteltu, että masennus ei ole sairaus. Se on ihmisessä tapahtuva muutos. Sellainen muutos, joka ei ole päässyt tapahtumaan ja sen takia ne kaikki taustalla vellovat asiat ovat kasautuneet yhteen ja ihminen vajoaa masennukseen. Tuossa kirjassa asia oli tietenkin esitelty huomattavasti paremmin.

Omalle kohdalleni huomasin tuon pitävän paikkansa.

En itse ottanut koskaan lääkitystä. Mä en menettäny huonoimpinakaan hetkenä toivoa siitä, että joku päivä asiat on paremmin. Se suru, tuska ja helvetti piti kärsiä, eikä siitä auttanut pois mikään muu kuin muuttaa ne syyt.

Syiden löytymiseen huomasin parhaaksi avuksi psykologilla käymisen. Alussa se ärsytti, mutta lopussa olisin voinut kukkia viedä. Ei se psykologi mun mielestä paljoa tehnyt ja loppujen lopuksi se taisi tehdä eniten. Oikeastaan ainut, joka siellä puhui olin minä ja etsin niitä syitä, miksi mulla on niin hiton paha olla.

Mulle ei avun hakeminen tuntunut ollenkaan vaikealta. Tunsin, että tarvitsen apua ja hakeuduin lähes heti työterveyden kautta psykologille. Ajan kanssa rupesin puhumaan asiasta entistä useammalle ja sekin auttoi. Ei kukaan pysty neuvomaan, mitä tehdä, mutta se, että joku kuuntelee jo riittää.

En halua niin tarkkaan tässä tuoda esiin niitä asioita, mitkä koin masennuksen aiheuttajiksi, mutta niitä oli useita ja jokaisen piti muuttua.

Ne syyt löyty ja aloin tehdä muutoksia. Ei ollut helppoa tietenkään. Kolahdin kunnolla pohjaan ja siinä vaiheessa näin ainoan suunnan olevan ylöspäin. Psykiatrille mennessäni olin jo nousemassa, joten siellä en yhtä kertaa enempää käynyt.

Jälkeenpäin en oo vastaaviin tuntemuksiin törmännyt kuin masennuksessa. Kesti jonkun aikaa, kun pelkäsin, että saattaisin vaipua uudestaan siihen kuiluun, mutta enää en oikeastaan osaa edes kuvitella, että masentuisin. Ihan kuin ennen masennusta en olisi koskaan voinut kuvitellakaan sen tapahtuvan omalle kohdalleni.

Masennus on kuitenkin työstettävä täysin itse. Sitä tukea saa onneksi, jos ei muualta, niin ammattilaisten kautta, ja pidän heidän apuaan erittäin hyvänä.

 

[Hippa]

Mulla auttoi lääkkeet, ei terapia. Terapiasta en kokenut olevan yhtään mitään hyötyä. Sen sijaan lääkkeet toimi, kunhan vaan eka kävin läpi noin kymmenen eri lääkettä ennen kuin löytyi sopiva.

Mun masennukselle ei myöskään ollut mitään järkevää syytä. Loppuunpalamisesta se alkoi, mutta mitään työstettävä ei ollut. Piti vain saada aivokemiat kuntoon.

Faintille ja miksei muillekin tiedoksi, että depressio (eli masennus) voi aiheuttaa pysyviä muutoksia aivoihin. Kannattaa siis todellakin miettiä kahdesti onko se avun hakeminen tai lääkkeiden syöminen sittenkään niin huono ajatus. Mulla on kognitiiviset taidot heikentyneet ihan selkeästi masennuksen seurauksena. Terveiden kirjoissa olen ollut jo vuosia, mutta ei vaan aivot toimi entiseen tapaan.

 

[kruipelo]

Moksu, muistele! Olisi mielenkiintoinen kirja lukea

Luulenpa, että suurin osa masentuneista on ollut niin paljon omien ajatustensa parissa, että tietää kyllä ne syyt jotka ovat tilanteeseen ajaneet. Luultavasti suurin osa myös tietää, että tilanne jatkuessaan ruokkii ja voimistaa niitä syitä jotka alkuperäisiä syöksykierteen aloittajia olivat. Näin ollen jokainen myös tietää mitä periaatteessa pitäisi tehdä ongelman ratkaisemiseksi, mutta kun henkiset ja fyysiset voimavarat ja ennenkaikkea motivaatio ovat rapautuneet kuluneesta ajasta, höystettynä epäonnistumisen pelolla, ei ryhtiliikkeeseen ilman ulkoista työntöapua ole resursseja lähteä.

Mielestäni kyse on ennnenkaikkea motivaation katoamisesta ja välinpitämättömyyden lisääntymisestä. Onko motivaatiota sitten pilleriin puristettuna tarjolla, vai helpottavatko ne vain oloa joka auttaa motivaation löytämisessä joka oli alkuperäinen syy?

Ihan vaan mietiskelyä ilman sen syvempää tietoa asiasta

 

[miki]

Täältä löytyy yksi masennuksesta kärsinyt lisää. Itse sairastuin masennukseen lukion tokalla ensimmäisen kerran. Silloin myös menin ensimmäistä kertaa psykiatrille ja aloin syömään Efexoria. Kyllä sieltä pikkuhiljaa noustiin. Seuraavan kerran masennuin 2 vuotta tästä. Lääkkeet olin lopettanut ehkä 6kk jälkeen eikä terapiassa ramppaaminen tuntunut itseäni auttavan. Toisella kertaa tulikin käytyä tosi pohjalla. Jossain vaiheessa kävelin junarataa ja mietin että tässäkö mun elämä oli. Jostain kuitenkin kaivoin viimeiset elämänilon rippeet ja lähdin pois sieltä ja menin seuraavana päivänä psykiatrille. Taas aloin nappeja syömään (tosin eri merkkiä) ja terapiassa käymään, vaikka terapiasta mitään apua tuntunut olevan.

Tämän jälkeen ei ole tullut terapiassa tai psykiatrilla oltua. Viime käynnistä taitaa nyt tulla 3.5 vuotta. Cipralexia söin melko pitkään, mutta sen syömisen lopetin noin 2.5 vuotta sitten. On elämässä sen jälkeenkin ollut ylä ja alamäkiä. Välillä ei ole hirveästi napannut, mutta jotenkin on pysynyt elämässä kiinni ettei ole jäänyt sängyn pohjalle makaamaan.

Itselläni on aina auttanut lääkkeet ja kaverit. Niille ei ole välttämättä tarvinnut puhua, mutta on ollut kiva olla jonkun kanssa ettei ole jäänyt yksin kotiin makaamaan.

Parin masennuksen jälkeen olen itse oppinut jotenkin tutkimaan itseäni uudella tavalla ja jäsentelemään omia ajatuksia ja välillä vain olemaan ja kuuntelemaan mikä itseä kiinnostaa ja mihin haluaa mennä. Pysähtymään ja funtsimaan että onko nyt kaikki okei, onko tässä hyvä olla vai tekiskö jotain muuta. Tavallaan yliopiston suoma vapaus omiin opintoihin on ollut loistava juttu. On saanut miettiä rauhassa ja välillä opiskella hitaammin ja miettiä mikä kiinnostaa ja mikä ei. Kun on alkanut olla oma pää paremmin hallinnassa ja uskaltanut puhua omista ongelmistaankin läheisille niin on osannut suhtautua paremmin myös vastoinkäymisiin.

Ja sitten tämä eksä. Ei varmaan ikinä tule ymmärtämään, kuinka pahalta tuntuu toisen sulkeminen ykskaks pois elämästä

Minä olen tehnyt tällä tavoin. Sanonut vaan puhelimessa että olisko parempi jos oltas vähän aikaa tauolla enkä koskaan puhunut exän kanssa mitään. Harmittaa vieläkin. Ei pitänyt olla näin paska ihminen. Uskon että monilla muillakin on näin, masentuneena millään ei ole mitään väliä niin heittää roskiin hyviäkin asioita.

 

[Pauliina]

depressio (eli masennus) voi aiheuttaa pysyviä muutoksia aivoihin. Kannattaa siis todellakin miettiä kahdesti onko se avun hakeminen tai lääkkeiden syöminen sittenkään niin huono ajatus.

Aivan. Ja jos masennuksen syy on se, että aivokemioissa on vikaa, voi lääkitys joskus olla ainoa keino parantumiseen. Aivokemioita kun ei välttämättä saa "itsestään" kuntoon. Vähän sama kuin jos on tulehdus kropassa, saattaa antibiootti olla välttämätön tulehduksen taltuttamiseksi ja muuten ei tauti parane vaikka kuinka olisi kova halu parantua. Masennus on sairaus siinä missä muutkin sairaudet, ja joskus sairaudesta paranemiseen tarvitaan lääkettä.

 

[Maddox]

Mullekin on diagnosoitu masennus (vuonna 2004), mikä ei varmaankaan tule kovin monelle yllätyksenä :jahas: Nuppilääkäröinti tosin loppui lyhyeen, nimittäin muuton takia mun olisi pitänyt vaihtaa myös psykologia, enkä vaan yksinkertaisesti kyennyt semmoiseen ponnistukseen. Ensimmäinen yliopistovuosi menikin sitten opiskelumielessä aika lahjakkaasti perseelleen, kun en kyennyt juuri mihinkään muuhunkaan. Seuraavan kesänkin lähinnä lojuin lamaantuneena porukoiden nurkissa pahennusta herättäen. Syksyllä keksin pakottaa veltostuneen itseni salille (lukioaikoina sairastin anoreksiaa, joten ei ihme, että ne masennuksen mukanaan tuomat lisäkilot alkoi jossain vaiheessa kuvottamaan minuakin) ja otin oman fyysisen olemukseni muokkaamisen missiokseni. Tuon sinänsä triviaalin tavoitteen imussa olen jotenkin onnistunut pysymään ainakin näennäisesti toimintakykyisenä ja suorittamaan maisterin tutkinnon loppuun, mutta kaiken muun osalta sitten elänkin juuri tuommoista sukken kuvailemaa sitten kun -elämää. Mulla on enää harvoin sellaisia päiviä, ettei huvittaisi nousta sängystä ylös, muttei se tietty jatkuva alavireisyys ole mihinkään kadonnut, vaikka taustalla pysytteleekin. Tuntuu, että tästä touhusta puuttuu jotain olennaista, jota en kuitenkaan osaa määritellä tarkemmin, enkä siksi voi lähteä sitä oikein etsimällä etsimäänkään. Silloin aikoinaan masennuksen laukaisi takuulla osaltaan se tyhjän päälle joutuminen ja yhden ajanjakson loppu, mikä liittyi lukiosta valmistumiseen. Nyt olen vähän samankaltaisen tilanteen edessä, nimittäin viimeistään keväällä pitäisi ryhtyä hakemaan töitä ja vaihtaa paikkakuntaa, enkä todellakaan haluaisi tuon melkein kuuden vuoden takaisen episodin uusiutuvan missään mittakaavassa. Voin miltei varmasti ennustaa joutuvani pahempaan kuin pulaan, jos työpaikkaa ei löydy ja päädyn vaan pyörittelemään peukaloitani. Odotan kevättä suorastaan ylitsepursuavalla innolla.

 

[Moksu]

Moksu, muistele! Olisi mielenkiintoinen kirja lukea

Löysin, ihme kyllä, tuon kirjan googlettamalla jotain hämäriä hakusanoja:

James Hollis: Miksi hyvät ihmiset tekevät pahaa.

Oli mulle välillä aika sekavaa nuiden egojen ja itsensä eri ulottuvuuksien kanssa, mutta kirja oli ajatuksia herättävä. Tuli mietittyä useammankin kerran, että miksi on tehnyt asioita tietyllä tavalla.

Loistava kirja, joka ottaa kantaa joihinkin tulenarkoihin asioihin eri tavalla, mutta loppujen lopuksi aika järkeenkäypästi.

Edit. Joku oli blogissaan kuvaillut kirjaa, mielestäni osuvasti, näin:
Hollis kertoo Varjosta, tiedostomattomasta puolestamme. Siitä, miten pyrimme hyvään mutta tuloksena on usein jotain ihan muuta. Todella mielenkiintoista - ja rankkaa - luettavaa. Melkein kuin olisi joutunut onnettomuuspaikalle, hirvittää katsoa muttei saa käännettyä katsettaan pois. Ei sillä että kirjassa mässäiltäisiin väkivallalla tms., mutta monet jutut osuu aika syvälle.

Mielestäni kyse on ennnenkaikkea motivaation katoamisesta ja välinpitämättömyyden lisääntymisestä. Onko motivaatiota sitten pilleriin puristettuna tarjolla, vai helpottavatko ne vain oloa joka auttaa motivaation löytämisessä joka oli alkuperäinen syy?

Luulisin, että ne pillerit auttavat siinä motivaation kasaamisessa. Silloin kun on oikeasti hiton huono olla, niin on hankala keksiä mitään muuta kuin, että saisi sen pahan olon loppumaan. Oli se sitten pilleri tai luoti. Vaikeassa masennuksessa nuo pillerit ovat luultavasti välttämätön edellytys, että se masentunut jaksaa tehdä sitä itsensä parantamisen työtä.

Pillereihin voi varmasti jäädä helpolla koukkuun, koska jos on aina se helppo pakotie huonosta olosta, niin sitten ei tarvitse sitä huonoa oloa edes kohdata. Näin minä asiasta ajattelin, enkä koskaan suostunut nappeja ottamaan.

 

[Hippa]

Lääkitysasioihin korjaus. Depressiolääkkeet eivät tuo mitään hyvää oloa. Ne palauttaa olotilan normaaliksi eli tunteet tulee takaisin. Ei toimiva masennuslääke ole mikään onnellisuuspilleri, vaan pikemminkin normalisoitumispilleri. Eikä niihin nyt silleen voi koukkuun jäädä. Masennuslääkettä syödään yleensä vähintäänkin kuukausia. Lopettamisprosessiki on pitkä.

Sen sijaan kun puhutaan ahdistuslääkkeistä (rauhottavista), jotka vaikuttavat nopeasti, tekevät utuisen, raukean, väsyneen ja kevyen olon niin niissä on jo riski jäädä koukkuun.

 

[Moksu]

Lääkitysasioihin korjaus. Depressiolääkkeet eivät tuo mitään hyvää oloa. Ne palauttaa olotilan normaaliksi eli tunteet tulee takaisin. Ei toimiva masennuslääke ole mikään onnellisuuspilleri, vaan pikemminkin normalisoitumispilleri. Eikä niihin nyt silleen voi koukkuun jäädä.

Kaikki on tietenkin suhteellista, mutta ajattelisin, että on paljon mukavempaa kun olotila on normaali, kuin se, että istut aseen piippu suussa ja se omalla nimellä kaiverrettu luoti on piipussa. Joten luulisin, että sitä aika helposti nappaa sen pillerin. Paskaan oloon verrattuna normaalikin olotila on hyvä.

Väittäisin, että niihin voi jäädä ihan yhtä lailla koukkuun kuin tuttiin. Jos tutti suussa on kiva olla, niin kyllähän siitä itkun kanssa jokainen luopuu.

 

[Fuhrer]

Paha burnout/depressio voi syödä dopamiinin- ja serotoniinintuottokykyä melko reilusti.
Ei varmaan tunnu että depressio katoaa mihinkään jos mistään ei saa hyvänolon tunnetta.

Ittellä on niin jyrkkä ADHD et tulee käytännössä kaikkia masennuksen oireita miten sattuu :D
Joskus ku on vaan ihan vit*n loppu ni saattaa istua kaksikin tuntia sohvalla ennenku tajuaa nousta ylös. Eikä siinä muuta ku rohdot naamaan ja liikkeelle :D
Paikalleen jos jää ni siitä ei lähe ku alaspäin, ihan sama käykö kaupassa vai siivoaako auton kuhan jotain tekee että saa tunteen siitä että jotain on saanut aikaan, ja se taas muistuttaa että ei se pidä muuta kun tehdä.

Levottomat jalat-oireyhtymä on syönyt mulla yöunia jo ties kuinka monta vuotta.
Ihmettelin pitkään ku iltasin aina jalkoja pisteli ja kuumotteli yms.
Eukko sano joku 6kk sitten että potkin koko yön molemmilla jaloilla. Tämä tuli sen jälkeen ku vaihdoin lääkkeitä jotka ei auta RLS:ään.

Alzheimer-potilaat syö samaa troppia, mut vähän eri annoksilla. Sen jälkeen ku yöunet on saanu hiukan paremmaks ni se vaikuttaa kyllä aivan älyttömästi kaikkeen.
Ei tuu niin pahoja raivareita millon mistäkin, eikä koko maailma ehkä olekkaan salaliitossa sua vastaan :foliohattu:
Eilen oli taas kyl niitä päiviä, niin väsynyt että menin syömään ja unohdin mitä olin tekemässä, mut uni ei tuu millään, sit semmonen 10min torkahdus ja täysin virkeenä pystyyn.
Sen sit taas tietää et kuin paljon tänään on ollut aivotoimintaa. Nyt voi jo sanoa että unta ei tuu ennen aamukuutta.
Unihäiriöistä seuraa aikamoisia mielialanvaihteluita, ja sit ku siihen laitetaan vielä 3-4 eri lääkettä, osa stimuloivia ja osa rauhoittavia, niin ei oo ihme että kupolissa joskus tuntuu jotenkin erikoiselta, ja nuo masennuksen oireet on aika ensisijasia :D

ADHD-hahmoilla on muutenkin taipumusta mielenterveysongelmiin ja varsinkin masennukseen moninkerroin enemmän ku muilla.

Onko pakkiksella paljon ADHD-tyyppejä? Varsinkin semmosia millä on paljon mielialanheittoja yms "vakavampia" oireita?