Pistän varoittavan esimerkin siitä, mitä ei pidä tehdä, jos haba on leikattu. Aloin treenaamaan salilla heti, kun pääsin sairaalasta. Varoin vasenta kättä, ja vaikka pari kertaa tuli jotain pientä vihlontaa, niin käsi oli ok. Kättä käytin sen verran, että lastasin levypainot kyykkytankoon toisella kädellä avustaen. Sitten aloin innostua vähän liikaa, "olen terve, kädessä ei ole kipua, vaikka lääkärit kielsivät nostamasta hammasharjaa isompia rautoja ekan 6 viikon aikana". Aloin kokeilla yksittäisiä toistoja etunojapunneruksissa ja dipeissä. Ihme kyllä, käsi pysyi kasassa, vaikka mitään vetäviä liikkeitä ei luonnollisesti pystynyt tekemään kivun takia.
Huvittavinta tässä oli, että olin koko ajan paranoidisti huolissani jostain turhasta bakteeri-infektiosta, vaikka samaan aikaan rasitin kättä ( vaikka raitus oli suhteessa vähäistä ). Sit viikko leikkauksen jälkeen menin vainoharhaisena sairaalan päivystykseen, koska leikkaushaavasta tuli pientä vuotoa. En siis nukkunut tona yönä kuin pari tuntia, koska olin niin kusessa haavan takia. Sitten päivystävä lääkäri rauhoitti mieleni, haava näytti terveeltä, vuodosta huolimatta. Lähdin sairaalasta, ja sain luultavasti jonkun aivohalvauksen auringonpaisteesta, ainakin päätellen siitä, mitä seuraavaksi menin tekemään.
Menin kaverin kanssa hietsun rannalle, ja koska olin niin orgastisen helpottunut, koska käsi ei ollut mädäntynyt elävältä, niin ilmeisesti joku osa mielestäni veti johtopäätöksen " ei kuoliota = täysin terve". Pitää muistaa, että tässä vaiheessa olin jo lievässä pskykoosissa valvomisen ja auringonpaahteen takia. Sitten hietsussa ollessa löysimme nojapuutelineet ja leuanvetotangosta roikkuvat voimistelurenkaat. Nyt voi jo melkein arvata, mitää tulee käymään, mutta kerron silti heheh. Hyppäsin siis renkaille ja käsi sanoi poks melkein samantien. Olin oikeasti yllättynyt, vaikka tämähän on ihan selvä juttu. Nyt jengi tietenkin ajattelee, että v***u mikä idiootti. Ja olette aivan oikeassa. Silti en vaan pääse yli siitä mystisestä v**********a, että jos en vain olisi tuona päivänä mennyt sinne sairaalaan, enkä siten myöskään hietsuun, kaikki olisi ok.
Nyt vituttaa niin saatanasti, eikä vaan muo, vaan kaikkia lääkäreitä. No onneksi ollaan suomessa, eikä jenkeissä. Mut silti, miksi vitussa mun piti mennä sinne rannalle, salilla tollasta ei olisi ikinä käynyt, koska a) salilla ei ole voimistelurenkaita, ja b) vaikka olisi, niin en olisi ikinä menny kokeilemaan niitä. Treenatessa on kuitenkin se fokus ja maltti yleensä mukana, mutta sitten, kun menet jonnekin ulos, etkä ajattele, mitä olet tekemässä, niin käy "hassusti". Ei helvetti, tässä vaiheessa tuntuu, että joku vitun "korkeampi voima", on jotenkin muo vastaan, vaikka omaa typerryyttä toi oli alusta loppuun.
Vuosi sitten selvisin säikähdyksellä pari kuukautta kestäneesä selkäkivusta, joka teki musta vuodepotilaan. Sitten 2 kk päivittäisen kuntoutuksen jälkeen ajattelin " ei enää koskaan tätä paskaa". Mutta, mutta! Historia tuntuu toistavan itseään oudolla tavalla ( in mysterious ways hahah ). Ehkä tässä olisi jonkinlainen " ihmisenä kasvun " paikka, hmm.. Tai vähintään uuden harrastuksen. Hupaisaa kyllä, treeni on käden vammaisuutta lukuunottamatta kulkenut hyvin. Loukkaantuneena keksii ainaa uusia tapoja treenata. Se mikä vaan pelottaa nyt ihan sikana, on että jos käsi leikataan taas, niin mitä mä sitten teen? En mä nyt enää uskalla mennä salille ton kanssa, mut jos taas oon vaan himassa niin tuun hullluksi. Vitun hietsu, viittuuu.. Pitää ilmeisesti kasvaa henkisesti, kun on pakko.
Nimimerkillä kuulostaa tutulta, rinta/hauis alta jänne revähti ja Mehiläisen työterveys sanoo että kyllä se siitä buranalla
