Tämä sama suorittamisen mentaliteetti näkyy myös siinä, että eläkeikää nostetaan vähän väliä yhä korkeammalle. Tässä on hyvä pystähtyä miettimään sitä elämän tarkoitus, niin kornilta kuin se kuulostaakin. Miten elämä kulkee:
- syntymä
- päivähoitoon jossain vaiheessa
- eskariin 6-vuotiaana
- peruskoulua 10 vuotta
- tästä joko amikseen tai lukioon, 3 vuotta lisää
- töihin tai amk/korkeakoulu, 5 vuotta lisää
- viimeistään nyt töihin, ikää tässä vaiheessa n. 25 vuotta
- vanhuuseläkkeelle pääsee 63-vuotiaana eli melkein 40 vuotta työtä
Mitä sitten kun pääsee eläkkeelle? Pystyykö silloin nauttimaan enää mistään? Minä en ainakaan voi olla varma, että olen tuossa iässä fyysisesti siinä kunnossa, että voisin tehdä kaikkea sitä, mitä haluan. Onkin siis mietittävä, haluaako viettää elämänsä tehden työtä ja lykäten sitä nautintoa yhä kauemmas tulevaisuuteen vai elääkö tässä hetkessä. Tähän ajatustapaan kuuluu myös oikeanlainen suhde työtä ja vapaa-aikaa. Näen itse työnteon juuri välineenä rahoittaa vapaa-aikani ja niitä asioita, joista nautin. Siinä vaiheessa kun joku leuhkii sillä, ettei ole pitänyt lomaa viiteen vuoteen ja tekee vähintään kymmentuntisia päiviä ja joskus viikonloputkin menee töissä niin en voi muuta kuin sääliä tällaista ihmistä. Ehkä se tuntuu tarpeelliselta ja perustellulta juuri tuolloin mutta myöhemmin sitä varmasti katuu kun ei nähnytkään lastensa ensimmäisiä askeleita, kuullut heidän ensimmäisiä sanojaan tai pystynyt sanomaan rakkailleen niitä asioita, joita olisikin halunnut sanoa.
Kuulostaa kovin suurieleiseltä ja dramaattiselta mutta valitettavasti kun on seurannut tällaisia ihmisiä vierestä niin dramaattistahan se onkin.