Olen aina vihannut lajeja joissa on pallo JA joissa joutuu kontaktiin vastustajan kanssa. Pallopelit ok, kontakti ok, mutta ei samassa lajissa, kiitos.
Lentis on hölmöä mutta ihan kivaa, samoin pesäpallo. Mutta voi jumalauta kun joutui kakarana jalkapallo-, koripallo- tai jääkiekkokentälle. Jos säännöissä lukee ettei saa lyödä, potkia tai satuttaa vastustajaa eikä sääntöjä valvo kukaan (täällä taas yksi 70-luvun koululiikunnassa traumatisoitunut) niin seurauksena on täydellinen kypsyminen peleihin.
Ihan eri asia jos satuttaminen kuuluu lajiin. Lyöminen on kivaa, ja lyödyksi tuleminen melkein yhtä kivaa. Kivaa ei ole se että saa kyynärpäätä selkään, maiharia nilkkaan (koulun kyrpä sai pelata aina maihinnousukengät jalassa, kun ei omistanut lenkkareita, voi voi, nyyh nyyh väärinymmärrettyä) ja kyntää kenttää nenällään ja vanha homo (ainoa ihminen jota kutsun tällä hellittelynimellä on yläasteen liikunnanopettajani...) nauraa että peliä peliä, ylös sieltä!
Totaalinen oksennusreaktio iski kun luin jostain yritysjohtaja N.N:stä (muistaakseni Talouselämä-lehdestä :arvi: ). Siinä kaverit ja nuoleskelijat hehkuttivat miten kovaotteinen ja häikäilemätön hyökkääjä tämä mies on, ja vielä rajussa, aggressiivisessa lajissa.
Miehen laji oli salibandy
Siis jos joku purkaa aggressiotaan kepittämällä ja taklaamalla toisia kynäniskoja sadan gramman muovikeppi kädessä, niin se on kovaotteista? Hjuu... Nämä "kontrolloidun aggression lajit" ovat oiva pätemiskenttä niille joilla ei ole rohkeutta kiivetä kehään.