Pieni onkireissu
Pitihän se tänäänkin käydä vähän onkimassa.
Kymmenen kilometrin päässä kotoani oli mukava
lätäkkö, jossa en ole koskaan mp-reissua tehnyt.
Ehkä se johtuu siitä, etten siellä ole ennen käynyt.
Bongasin paikan isoisoisävainaan piirtämästä kartasta.
Matka lammelle kesti varttitunnin. Karttaakaan en tarvinut
puolenvälin jälkeen, sen verran voimakas kalantuoksu lammelta
kantautui. Se lupasi hyvää.
Ryömin viimeisen kilometrin, ettei vahingossakaan yksikään kala
taikka kalamies huomaisi aikeitani. Rantaan päästyäni kaivoin
povitaskustani hunajamarinoidun kastemadon, ja pujotin sen
partaveitsenterävään koukkuun. (Olen kokeillut koukun terävyyttä ja sheivannut sillä
karvaisen naamani muutamia kertoja.)
Olin piilossa rantapusikossa, tarkka-ampujien ns. "röllipuku päällä".
(Puku on muisto vuosilta jolloin palvelin muukalaislegioonassa).
Yhtä hiljaa, kuin höyhen putoaa veteen, laskin watercamo-kuvioidun
kohoni syötteineen veteen. Kukaan ei kuullut, kukaan ei nähnyt.
Vain minä tiesin, että vedessä on herkullisin syötti, mitä lammessa
olevat kalat ovat koskaan nähneet. Ja sen tiesivät kalatkin.
Herkkupala levitti aromejaan veden alla niin voimakkaasti,
että lammen kaikki kalat kokoontuivat taistelemaan siitä.
Otin taskustani vedenkestävän camokuvioisen periskoopin
ja aloin tutkailemaan sillä tilannetta veden alla.
Meno oli kuin jääkiekkokentällä, jossa kaikki taistelevat kiekosta.
Erona on vain se, että tällä kertaa ei taistella kiekosta, vaan
syötistä. Ja taistelun voittaja saa menettää henkensä, ellei
satu olemaan alle 100-kiloinen muikunpoikanen.
Kalojen taistelun vuoksi vesi poreili ja maa alkoi täristä niin kovasti,
että oli naapurin muorilla vatkautunut kermat kulhossa ennenkuin oli
muori ehtinyt vispilää käteensä ottaa. Olipa joku asiantuntija väittänyt
kyseessä olevan mannerlaattojen välinen yhteenotto, ja tästähän kerrottiin
heti mediassa. Maanjäristys muka, hah.
No, kolmen tunnin taistelun jälkeen veden alla oli tilanne se, että
isoin kala oli hengissä. SE OLI SYÖNY MUUT KALAT!?!
Ja sehän tarttui syöttiin, nielaisi syötin oikein kunnolla!
Enää ei auttanut äiti, eikä camokuvioitu röllipuku.
Tuli noutaja, ja se oli menoa se! Otin povitaskustani
kokoontaitettavat vesisukset, ja annoin kalan määrätä tahdin.
Valtavia hyppyjä, U-käännöksiä, äkkinäisiä kiihdytyksiä.
Kala kiskoi ja kiskoi. Sitten tuli ranta vastaan. MUTTA
kala jatkoi vaan menoaan! Maaperä oli sen verran suopitoista,
että tämä VONKALE pystyi siinä ui... sanotaanko liikkumaan!
Ja millä vauhdilla. Fiilis oli sama kuin pujottelun maailmancupissa
(Mallorcalla v. 1997 voitin MM-kultaa). Puut vilisi silmissä,
kun kala kiskoi soita ja metsiä pitkin. Sitten metsä loppui, ja
olimme jo lähellä taajama-aluetta. VONKALE KISKOI minua
eteenpäin asfaltilla!! Sehän tiesi vain hyvää, sillä asfaltti alkoi
KULUTTAA kalaa! Mutta siinä missä asfaltti hioi kalalta lihaa
pois, kului myös omat sukseni. Kohta oli enää saappaat jäljellä.
Silloin kala alkoi hyytymään. Onneksi.
Olimme juuri markkina-alueella,
jossa oli kojuja vieri vieressä. Torikauppiaat eivät uskoneet
silmiään, eivätkä korviaan kun menin tarinaa heille kertomaan.
Roudasin puolikkaan kalan puntarille.
Mutta epäonnekseni torikauppiaalla oli vain JOKU LASTENPUNTARI,
joka ei näyttänyt kuin 200 kiloon asti! Eihän se riittänyt, digitaaliseen
näyttöön tuli vain lukema: ERROR!! Muutama ärräpää pääsi,
sillä eihän kala enää painanut juuri mitään, kun VAIN PUOLET
oli jäljellä..
