Kamppailijan oheis- ja lajiharjoittelu

[AndyS]

Täytyy olla kyllä aika vahvasti eri mieltä noista punttitreenien määristä. Olen siis lähtökohtaisesti sitä mieltä, että lajitreenit ja oheistreenit kannattaisi jakaa suunnilleen 75/25 - 65/35. Lajitreenillä kehitytään ja taidolla matsit voitetaan. Oheistreeni vain tukee lajia. Tämä tarkoittaisi siis viikossa suunnilleen seuraavaa:

5x laji + 2x oheis
7x laji + 3x oheis
8x laji + 4x oheis

Erityiset kaudet jonkun fyysisen puutteen paikkaamiseksi ovat sitten eri asia. Samoin jos lajitreenien määrä on rajoittunut jostain käytännön syistä (esim. ei salia käytössä). Käytännössä noihin ei sitten kovin paljon muuta treeniä tehdäkään, jos punttia on jo se 2-4 viikossa.

Peruskuntoharjoittelu pitäisi silloin saada lajitreeneistä ja siinä on taas omat ongelmansa lajitreenien suunnittelun kannalta, kun kamppailulajit lähtökohtaisesti ovat intervallimaista toimintaa ja lisäksi treenirasituksen kontrollointi on paljon vaikeampaa kuin juostessa, painoharjoittelussa jne. Mitä jos olet vaikka nainen tai pieni mies/junnu ja pitäisi tehdä kevyitä rullailueriä painissa ja saat vastaasi 90-kiloisen aloittelijan, joka puristaa ihan täysillä? Tuli hyvä PK-treeni. Vähintään yksi PK-treeni viikossa pitäisi minusta olla ympäri vuoden, koska muuten kisakaudella PK-ominaisuudet laskevat liikaa.

Sykerajat PK-treenille ovat nähdäkseni nuo mitä sanoin. Siis suunnilleen. Ja jos on riittävän kovassa kunnossa ottelemiseen, niin siihen pitää hölkätä tai muuten tehdä ihan reipasta hommaa. Ottelijan vain pitäisi olla niin hyvässä kunnossa, että tunnin hölkkä ei pahemmin rasita.

Toki se PK-treeni voi olla lumitöitäkin, mutta miten ihmeessä lumityöt tai risusavotat voisi sijoittaa treeniohjelmaan niin että ne ovat viikossa aina sopivaan aikaan ja työtä on aina kulloinkin tarvittava määrä? Mitä jos lunta ei olekaan satanut, kun treeniohjelmassa on merkattuna lumityöt? Toki lenkkejä (tai mikä laji onkaan valittu) voi joskus korvata vaikka niillä lumitöillä, kun sopivasti sattuu, mutta PK-harjoittelun perustaminen arkiliikuntaan on kyllä tuhoontuomittu ajatus. Yhtä hyvin voisi ajatella, että korvaa voimaharjoittelun muuttokuormien kantamisella ja muulla arkiliikunnalla.

Suurin ongelma neljässä tai edes kahdessa viikottaisessa punttitreenissä on se, että se rikkoo aiemmin esittämääni oheistreenien sääntöä numero 1:

1. Treeni ei saa haitata lajitreeniä
Iso määrä laadukasta lajitreeniä on se mikä ratkaisee kaikkein eniten suorituskyvyn ottelussa. Siksi kaiken oheistreenin pitää mennä lajitreenien ehdoilla. Älä siis ole voimatreeneistä jumissa ennen kilparyhmän sparreja tai vastaavaa tärkeää treeniä.

Neljä punttitreeniä on ihan älytön määrä, kun joku Marko Savolainen treenasi sen neljä treeniä viikossa ammattilaisbodaukseen. Toki ne hänen treenit oli tietysti kovempia ja varmaan pidempiäkin kuin tässä ajatellaan, mutta on se silti tosi paljon. Monet muutkin kilpabodarit tekevät sitä 4-5 punttitreeniä viikossa ja loppuaika käytetään palautumiseen. Kun tässä kamppailutreenin pitäisi olla se pääasia, mitä treenataan ja puntit sivuosassa. Voimatreeni kuormittaa niitä palautumisresursseja aivan eri tavalla kuin aerobinen ja vaikuttaa lajitreenien onnistumiseen.

Se on sitten tietysti eri asia, jos punttitreeniksi lasketaan joku lajitreenin jälkeen tehty 15min voimanhankintasetti levytangoilla tai vaikka kahvakuulilla. Mutta ymmärsin että nyt puhutaan ihan erillisistä voimatreeneistä, missä on joku 30-60min työosuus ja joihin tehdään omat lämmittelyt ja jäähdyttelyt.

 

[jto]

saa olla eri mieltä varsin vapaasti. mulla ei oo tapana mollata muiden tekemisiä enkä tuppaa vääntään väkisin asioita toisten päähän.

noi salien ulkopuolella tehdyt erikoisemmat hyötytreenit suunnitellaan aina valmennettavan mahdollisuuksien mukaan, kuten sanoin. ei niitä voi tuosta vaan yleistää. ne oli lähinnä heitto siihen suuntaan, että kaikkia reenejä ei tarvi tehdä saleilla tai varsinaisissa urheilulajeissa. niistä tehdään aina yksilölliset suunnitelmat korvaavat treenit mukaanlukien.

hyvin pitkään oon käyttänyt noita voimaharjoittelumääriä kamppailijoilla ja tulokset on olleet varsin vakuuttavia sekä voiman, kestävyyden että lajikehityksen suhteen. en nää mitään syytä muuttaa käytäntöjä. ne voimat on erillisiä treenejä kestoltaan yleensä 1-2h. niitä rytmitetään yksilöllisesti myös. bodarien treeneistä ne on aika kaukana. semmosille ei oo tarvetta.

jos on kisoja yms sillon tietenkin kevennetään punttia, mutta monet tekee ainakin yhden puntin viikossa silloinkin. yleensä noilla mun kamppailijoilla tulee viikkoon aika monta tuplatreenipäivää, joten sekin tietenkin asettaa ohjelmoinnille vaatimuksia. jos ei oo mahdollisuuksia treenailla usein sitten sovelletaan aina. laji edellä näissä mä aina meen joka tapauksessa. sitä mä korostan kaikessa valmennuksessa.

 

[Matsku]

Eikös tossa lajitreenissä kehity kunto ja voima ominaisuudet ihan tarpeeksi ?

Monesti ne menestyneet omasta mielestäni ovat juuri niitä jotka eivät mieti cooper tai mave penkki tulosta.

Toki tämä on vain oma näkemykseni.

 

[jto]

jos se lajitaitavuus on korkeella tasolla se on aina hyvä ja sillä pystyy kompensoimaan paljon fysiikkapuolen vajeita. oli kyse sitten lyöntipotkulajeista tai vääntökontaktilajeista. se on se ensisijainen juttu. se "ylimääränen" voima ei kuitenkaan koskaan haittaa ja jos sattuu esim olemaan kaksi yhtä taitavaa heppua vastakkain, se vahvempi vie ja toinen vikisee senku kerkee.

viimeksi pari viikkoa sitten kuulin eräältä koutsattavalta, miten vastustajat ihmetteli sitä sen lisääntynyttä voimaa. ennen tasapäisiä, mutta nyt oli kuulemma eri meno. ne yleisominaisuudet ei kuitenkaan koskaan saa olla itseisarvo. tietenkään ei. sit kannattaa vaihtaa lajia. ihan sama, jos penkkaa 200kg, mutta häviää matseja. väärä laji.

mutta koska jokainen on yksilö, sen mukaan se kaikki treeni pitää suunnitella. mä suosittelen esim mma-puolella hyvin vahvasti tekemään perus- ja maksimivoimaa lajitreeneissä soveltamalla ja ihan voimaharjoittelun periaatteiden mukaan hetkeksi unohtaen sen matsin voittamisen tai jonku teknisen asian opettelun. ihan sama kestävyyden kanssa. lue toi mun kirjoitus tuolta ylhäältä. siellä suht hyvin käy ilmi noi jutut.

 

[AndyS]

Kyllä itse näen että oheistreeni on tarpeellista. Aika vähän lienee sellaisia urheilulajeja ylipäätään, joissa tehtäisiin maailman huipputasolla vain ja ainoastaan lajitreeniä. Ehkä joku ammunta tai muu äärimmäinen taitolaji voi olla sellainen.

Mutta jos kamppailulajeista puhutaan, niin lajiharjoittelu nostaa ominaisuuksia vain tietylle tasolle. Jos urheilija aloittaa 15-vuotiaana jonkun lyöntilajin, niin toki aluksi vaikka ojentajat siitä lyömisestä vahvistuvat ja 25-vuotiaana hän on varmasti paljon vahvempi ojentajista kuin jos ei olisi treenannut lyömistä. Mutta tässä ei oikein voi järkevästi toteuttaa progressiota, vaan jossain vaiheessa se kehitys tasoittuu, eikä saman urheilijan ojentajat ole 35-vuotiaana luultavasti merkittävästi vahvemmat. Mutta järkevästi toteutetulla voimaharjoittelulla hän voi lisätä ojentajien voimatasoja 25-vuotiaasta 35-vuotiaaksi merkittävästi ja saada sitä kautta lisää iskuvoimaa. Toki pitää treenata muitakin lihaksia ja ojentaja on tässä vain esimerkkinä. Tässä kannattaa huomata myös se, että kymmenen laadukkaan treenivuoden jälkeen taidon kehittyminen on paljon hitaampaa kuin treeniuran alussa, joten iskuvoimaa on vaikea kehittää taitoa lisäämällä.

Toinen asia on lihasepätasapaino. Minulla on esimerkiksi todella voimakkaat etuolkapäät verrattuna takaolkapäihin. Syy on tietenkin se, että olen vuodesta 1990 tehnyt laskemattoman määrän lyöntejä ja etunojapunnerruksia. Lyöntitoistojen määrä on varmaan miljoonissa. Vetäviä liikkeitä olen taas tehnyt paljon vähemmän, joten takaolkapäät ovat paljon heikommat. Pahimmillaan tällaiset voivat johtaa hyvinkin pahoihin ongelmiin ja vaikka katkaista treeniuran. Itse olen onneksi näiltä välttynyt, kai siksi kun olen ns. luonnostaan lihaksikas, jolloin ne heikommatkaan lihasryhmät eivät jää liian heikoiksi.

Sitten on vielä se puoli, että joitain äärimmäisen kovia kuntotreenejä on välillä turvallisempaa toteuttaa oheisharjoitteluna, vaikka periaatteessa nämä kannattaisi yleensä tehdä lajinomaisesti.

 

[AndyS]

Mikä sinulla on JTO se lajitreenien ja oheistreenien suhde? Jos siis oletetaan, että salivuorot tms. eivät rajoita treenaamista millään tavoin vaan voidaan tehdä treenit silloin kuin halutaan? Aloittaja puhui kymmenestä viikkotreenistä, joka on jo järkevä määrä kovallekin tasolle, niin miten jakaisit ne käytännössä laji- ja oheistreeneihin? Itse siis laittaisin 7/3 ja näistä kolmesta oheistreenistä olisi kaksi juoksua tms.

10 treeniä voisi peruskuntokaudella mennä vaikka näin:

MA
aamu: kevyt laji
ilta: laji

TI
aamu: PK-harjoitus, jossa loikkia mukana
ilta: laji

KE
aamu: Fysiikkatreeni
ilta: lepo

TO
aamu: PK-harjoitus
ilta: laji

PE
aamu: kevyt laji
ilta: laji

LA
päivä: kova laji

SU
Lepopäivä

Lajitreenien yhteydessä voisi tässä olla vielä jotain jumppia, joissa kehitetään samaa ominaisuutta kuin varsinaisessa fysiikkatreenissä.

Tässä siis fysiikkatreeni on jotain perusominaisuuksien kehitystä, kuten vaikka sitä kestovoimaa. Räjähtävyyttä se ei voi olla vaan jos sitä haluttaisiin kehittää, niin pitäisi sijoitella toisin niin että fysiikkatreeniin ollaan palauduttu paremmin. PK-lenkin loikkien idea on ominaisuuksien ylläpito. Ja tosiaan ajatuksena on, että ottelija on vielä taidoiltaan kehitysvaiheessa. Ymmärrän, jos et halua tällä tarkkuudella esitellä asiaa, kun teet sitä työksesi, mutta lajin ja oheistreenin suhteesta olisi mukava kuulla näkemystä.

Olen lähtökohtaisesti sitä mieltä, että lajivalmentajan tulisi ymmärtää asioista sen verran, että osaa laatia järkevän treeniohjelman oheistreeneineen. Mutta sitten jos näin ei ole, eli lajivalmentaja ei ymmärrä oheistreeneistä tai ei ole sellaista valmentajaa, joka alkaisi ohjelmaa tekemään, niin 1000€ voisi sijoittaa harjoitteluun huonomminkin, kuin olemalla vuoden verran fysiikkavalmennuksessa. Sen jälkeen omakin ymmärrys asioista on luultavasti eri tasolla kuin aiemmin ja tietoja voi hyödyntää myöhemmin uralla.

Tuplatreenipäivät ovat minusta edellytys sille, että voi haaveilla merkittävistä kansainvälisistä saavutuksista. Jos treenaa vain 6 kertaa viikossa, niin ei tule pärjäämään ulkomaalaisille, jotka treenaavat 12 kertaa viikossa. Silloinhan oman treenin pitäisi kehittää tuplasti paremmin kuin kilpakumppanilla. Kun Suomessa on vielä usein heikkotasoiset ja/tai rajoitetut treenikaverit verrattuna johonkin Venäjään, niin tämä ei tule tapahtumaan. Ja vaikka olisit miten lahjakas, niin se Venäjän maajoukkue-edustaja on pakosti myös hyvin lahjakas, joten ei silläkään tuplata kehitystä verrattuna häneen. Sitten on tietenkin eri asia, jos tavoitteena on voittaa Jyväskylän salikisoissa.

 

[jto]

kyllä just kamppailuissa ne ominaisuuskentän laajuusvaatimukset aiheuttaa ison osan kompromisseja. vaikee on tehdä 8h työpäivää ja sen lisäksi treenailla paljon. mahdollista juu, mutta vaatii huomattavaa lahjakkuutta jollain osa-alueella.

tää lahjakkuus mulla määrittelee melko paljon sitä jakoa yleis- ja lajitreeneihin. sitä puolta pyritään painottaan enemmän missä on heikko ja mikä aiheuttaa eniten turhaa tasoituksen antamista vastustajille. silti se lajitreeni ei sais jäädä ees voiman painotuskausilla pois.

lähes kaikki mulle tulleet kamppailijat on valitelleet lajivalmentajien heikkoa osaamista fysiikkavalmennuksen osalta. tää on valitettavaa, vaikka se mulle töitä tuokin. hyvin samoja juttuja kuitenkin kuulee lajissa kuin lajissa aina sm-, em-, mm- ja ammattilaistasoille esim lätkässä, koripallossa jne.

mitään prosentteja mulla ei ole käytössä ominaisuusjakoon, vaan noi jutellaan valmennettavan kanssa aina läpi ja pyritään analysoimaan se paketti mahdollisimman optimaaliseksi. paljon vaikuttaa myös mikä kausi on menossa.

tässä esimerkkinä kuitenkin tyyppi, joka ois tasaisen hyvä lajissa, voimassa ja kestävyydessä (sekä perus- että anaerobiset alueet) ja treenais vaikka 12x vkossa:

peruskausi: voima 4, kesto 3, laji 5
välikisakausi: voima 3, kesto 2, laji 7
pääkisakausi: voima 2, kesto 1, laji 9

nää siis hyvin karkeasti vaan erittelemättä lajin sisäisiä painotuksia, mistä aiemmin puhuin tai palauttavia treenejä jne jne.

yleensä rytmitän treenit kolmeen nousujohteiseen ja yhteen kevennettyyn viikkoon. jotku käy kevyen lopulla kisaamassa tai kisasimulaatioissa. kevyellä voidaan myös tehdä vähän kovia voimatestejä, jos muu tekeminen on kevyttä.

 

[JEKJEK]

Pakko heittää tähän väliin, että nyt on todella hyvää keskustelua, Tällaista tämä kamppailulajialue on kaivannut. Lisää kiitos!

 

[Agustin]

Samaa mieltä, nyt ollaan asian ytimessä. Mä väitän, että suomalaisilla kamppailusaleilla tekeminen on hyvin usein puuhastelua, ja esimerkiksi fysiikkaharjoittelu tehdään ihan fiilispohjalta ilman sen tarkempaa syklittämistä, puhumattakaan laji- tai fysiikkatreenien yksilöllisestä suunnittelusta. Edellä oleva keskustelu avaa todella hyvin kamppailutreenin perusasioita. Itsekin odotan innolla jatkoa.

 

[jto]

se mitä ite painottaisin eniten, ellei tässä oo tullut tarpeeksi esiin, ois seuraavat ja ei missään järjestyksessä:

1. eri ominaisuuksien harjoittelu nimenomaan lajiharjoitteluun sidottuna. tarkoittaa siis: nopeus-, perus-, maksimi- ja kestovoima, nopeus sekä aerobinen ja anaerobinen kestävyys. tän pitäs olla itsestäänselvää ja oon paasannu tästä varmaan 15v. yleisominaisuuksia pitää kehittää tietenkin koko ajan, mutta parhaan siirtovaikutuksen saamiseksi tässä ei oo vaihtoehtoja, jos haluaa itestään parasta irti.

2. yksilöllisyys valmennuksessa. joka tyypin kanssa se valmennuksen kuva pitäs käydä läpi ja miettiä mikä sen kannalta on se paras tapa kehittyä. ihan sama kaikessa opettamisessa. mitä painotetaan ja milloin ja miten jne. tää teettää enemmän töitä valmentajille juu, mutta tällanen pieni maa ei voi luottaa suurien massojen lykkäämiseen saman tötterön läpi ja toivoa, että sieltä tulis yks mestari. joka ainoa on tärkeä. joukkuelajeilla sama juttu, mutta vielä enemmän hommia ku enemmän urheilijoita. mutta niin se vaan menee.

3. avarakatseisuus. ei heti mollata erilaisia näkökulmia tai eri lajien lähestymistapoja. siihen ei kellään pitäs olla varaa. ihmiset on niin erilaisia, että sen havaitseminen itessään jo vaatii silmälappujen heittämistä roskiin. koskaan ei voi oppia lisää uusia juttuja liikaa.

 

[Vilu]

lähes kaikki mulle tulleet kamppailijat on valitelleet lajivalmentajien heikkoa osaamista fysiikkavalmennuksen osalta. tää on valitettavaa, vaikka se mulle töitä tuokin. hyvin samoja juttuja kuitenkin kuulee lajissa kuin lajissa aina sm-, em-, mm- ja ammattilaistasoille esim lätkässä, koripallossa jne.

Kohtuullisen monessa kamppailulajissa ja seurassa hääräillyt jollain lailla mukana ja tää on valitettava totuus. Ruokapuolessa ja fysiikkapuolessa ollaan aivan kuutamolla. Varsinkin pienemissä seuroissa, joissa on esim se yksi valmentaja joka vastaa kaikesta. Vielä jos kyseessä on joku ns "perinteisempi" laji, niin usein mennään mentaliteetilla "Näin on aina tehty". Yhdessä seurassa mm valmentaja ohjeisti viikosta toiseen 13 vuotiaan lupaavan kamppailijan tehdä joka viikko 2 "nopeusvoimatreeniä", jotka sisälsivät mm pec deckiä mahdollisimman nopeesti tehtynä ja vipunostoja mahdollisimman isolla painolla ja nopeasti ylösvietynä. Tämä oli hänen mielestään hyvää nopeusvoimatreeniä nuorelle. Mitään lisäravinteitakaan ei tietenkään tarvittu vaan "kunnon kotiruokaa, niin sillä pärjää" ja "noita jauhopurkkeja et tänne salille tuo".
Toki tommosestakin suosta välillä joku tarpeeksi lahjakas kaveri ponnistaa, mutta kyllä tuo sitten sitä porukkaa myöskin upottaa.

 

[AndyS]

Menty vähän kauas avauksen aiheesta, mutta menköön, kun valmennusjutuista on vaikea puhua järkevästi keskittyen tosi pieneen osa-alueeseen. Ylläpito varmaan tarvittaessa vaikka muuttaa otsikkoa.

Samaa mieltä, nyt ollaan asian ytimessä. Mä väitän, että suomalaisilla kamppailusaleilla tekeminen on hyvin usein puuhastelua, ja esimerkiksi fysiikkaharjoittelu tehdään ihan fiilispohjalta ilman sen tarkempaa syklittämistä, puhumattakaan laji- tai fysiikkatreenien yksilöllisestä suunnittelusta.

No se on kyllä ihan varmasti totta, että suurin osa Suomen kamppailu-urheilusta on ihan puuhastellutasolla. Tällöin kuitenkaan ongelma ei ole se puuhastelu fysiikkaharjoittelun suhteen vaan lajiharjoittelun. Valmentajat eivät osaa tehdä hyvätasoisia urheilijoita ja urheilijat eivät panosta tarpeeksi harjoitteluun.

Jälkimmäistä ongelmaa pitäisi korjata järjestötasolla ja vain vapaaottelun ja ehkä (ammatti)nyrkkeilyn kilpailujärjestelmä on meillä oikeasti kannustava. Mitä valmentajiin tulee, niin jos se fysiikkaharjoittelu on sitä luokkaa, että tehdään nopeusvoimaharjoituksia pec-decissä, niin on vaikea uskoa, että lajiharjoituksiakaan olisi suunniteltu oikeasti järkevästi. Pitäähän niihinkin olla perusfysiologia hallussa, ettei vedetä lihaksia hapoille lämmittelyssä ja yritetä sen jälkeen kehittää lyönteihin räjähtävyyttä tms. älytöntä.

Se on ihan sama, jos urheilija sanoo, että hänen valmentajansa osaa kyllä lajipuolen. Kaikki kamppailuharrastajat ovat aina sitä mieltä, että heidän oma valmentajansa on tosi hyvä. Siis ihan aina. Useimmiten heillä ei kuitenkaan ole kokemusta muista valmentajista. Nuorena miehenä olin itsekin sitä mieltä, että karateopettajani ovat tosi hyviä, vaikka jälkikäteen arvioituna treenissä ei ollut päätä eikä häntää. En kuitenkaan syytä heitä siitä, koska he tekivät kyllä parhaansa, tietoa järkevästä harjoittelusta ei vain ollut.

Kuitenkin nämä fysiologiajutut ovat vielä pieniä ongelmia siihen verrattuna, jos (ja usein kun) valmentaja ei osaa opettaa miten lyödään takasuora. Tiedän sellaisenkin ammattivalmentajan, joka opettaa sen lyönnin vain kerran peruskurssin alussa ja sen jälkeen ainoa neuvo on "lyö kovempaa". Tällöin on ihan sama, millainen guru on vetämässä fysiikkatreenejä, ei sieltä kuitenkaan tule ketään, joka osaisi lyödä yhtään millään tasolla.

Lajitreenin merkitys on kuitenkin se, mikä ratkaisee 90% menestyksestä. Mestaritason lajivalmennus ja fysiikkavalmennus, joka on perusteiltaan suunnilleen kunnossa voi tuottaa maailmanmestarin. Mutta keskitason lajivalmennus ja maailman huippu fysiikkavalmennus ei tuota kuin suomenmestarin. Huono lajivalmennus ja maailmanluokan fysiikkatreeni sitten tuottaa salikisatason kykyjä.

Jotta se fysiikkapuoli ei olisi aivan kuutamolla, niin erityisesti pikkuseurojen valmentajien olisi hyvä käydä esim. lajiliittojen VOK-koulutuksia ja lukea perustason valmennuskirjallisuutta. Niillä ei tulla guruksi, mutta päästään sille tasolle, ettei ainakaan tehdä haittaa ottelijan kehitykselle.

Tärkeämpää Suomalaisten kansainväliselle menestymiselle on kuitenkin saada lajivalmennusguruja kuin fysiikkavalmennusguruja. Peruskestävyysharjoittelu on suhteellisen helppoa (juokse 50 minuuttia sykkeellä 130...) ja kun sitä pitää tehdä oma osansa, niin muun oheisharjoittelun osuus treenistä on aika pieni. Tällä en halua väheksyä fysiikkagurujen tietotaitoa. Sitä osaamista on siellä varmaan ihan älyttömiä määriä, mutta fysiikkavalmennuksen vaikutus kamppailu-urheilijan suoritustasoon jää melko vähäiseksi, on se sitten hoidettu suunnilleen oikein tai ihan viimeisen päälle. Sitten on eri asia, jos tehdään ihan päin seiniä, mutta silloin lajiharjoittelussakin on luultavasti asioita pahasti vialla.

Fysiikkatreenin guruille on minusta suurin arvo silloin, jos sitä fysiologiaosaamista ei ole itsellä tai valmentajalla ollenkaan. Tosin tällöin lähtisin ensisijassa katsomaan uutta lajivalmentajaa, mutta jos asuu jossain Perätorvenkylällä, niin tämä ei välttämättä ole mahdollista. Toinen tilanne on se, jos urheilijalla on joku tiedostettu fyysinen heikkous, joka häiritsee suorittamista. Tällöin voisi olla hyväkin idea ottaa ulkopuolista konsultaatiota alan asiantuntijalta sen korjaamiseksi.

 

[koirrah]

Hyvää keskustelua. Tässä on nyt vielä jäänyt Andyn usein alleviivaama kausijaottelu vähän vähemmälle huomiolle. Helposti nuorempi lukija sitten hairahtuu ajattelemaan että tuo jako "voima 3, kestävyys 2, laji 6 viikossa" olisi jotenkin erityisen oleellinen. Todellisuudessahan tärkeämpää on asettaa pitkän aikavälin tavoitteita ja pyrkiä niitä kohti. Tavoitteet ovat osaltaan lajillisia ja osaltaan fyysisiä.

Ymmärrän myös Andyn allergian voimailua kohtaan, koska itsekin olen vuosien varrella nähnyt kymmenien lahjakkaiden kamppailu-urheilijan alkujen pilaavan täysin itsensä liiallisella voimaharjoittelulla. Toki voimailu on fyysisesti ja henkisesti voimauttavaa, mutta ei se itsessään edistä mitään lajia. Lajiharjoittelu edistää lajia. Tähän sitten muka-fiksummat nuoremman polven fysiikkavalmentajat kehittelevät "lajinomaisia" voimaharjoitteita, jotka opettavat tekemään lajitekniikan väärin, eivätkä tuo voimaakaan erityisen optimaalisesti.

Tuo JTOn puutarhanhoito pointti kaipaa mielestäni myös korostamista. Kamppailu-urheilu on aina intervalliharjoittelua, vaikka sitä "cardio is the king" hoetaankin. Tämän vuoksi on täysin tarpeetonta ajaa kavereita yhtään enempää hapoille oheisharjoittelussa, vaan kestävyysharjoittelussa suurimmat aukot ovat juurikin siellä peruskestävyyspuolella, eli reippaassa kävelyssä/löntystyshölkässä tai missä tahansa hikeä nostattavassa ja pitkäkestoisessa puuhastelussa ;)

Yhtä kaikki, perusteita on paljon ja ne kaikki olisi oltava hallussa, jos haluaa optimaalisesti kehittyä. On tuo kausisuunnittelu. Makro- ja mikrokauden suunnittelu. Reeniohjelmien suunnittelu. Yksittäisen reenin järkevä rakentaminen. Huolto, ravitsemus, lepo ja näihin liittyvä ajanhallinta. Samoin myös henkisten ominaisuuksien kehittäminen, ja urheilun sovittaminen muuhun elämään. Useinhan lahjakkaimmat urheilijat ovat melkoisia ylisuorittajia kaikilla elämän osa-alueilla, jolloin elämässä sakkaa yhtä aikaa urheilu, koulu, työ, parisuhde ja muut harrastukset.

 

[AndyS]

En ole allerginen voimaharjoittelulle, mutta mielestäni se pitää laittaa omalle paikalleen, eikä sen osuus kamppailu-urheilijan optimaalisessa harjoittelussa voi olla kovin suuri. Vapaaottelussa se tosin on suurempi kuin pystylajeissa, mutta sielläkin se on vain oheisjuttua.

Tässä on hauska kuva.

Näyttää ihan siltä, että siinä on joku nintendoa pelaava laihaläski nörtti ja huippu-urheilija vastakkain. Mutta sitten kun pitää tehdä asioita kehässä, niin alkaa tapahtua, ja ero atleettisuudessa on ihan selvä. Lihasten hermotus ei näy ulospäin. Ottelu alkaa kohdasta 1h 4min: http://tv.delfi.ee/live/sport/taispikkuses-yakuza-fight-4?id=81463871

Thaimaa on myös hyvä esimerkki. Siellähän on noin yleisesti oheisharjoittelu ja fysiologinen tietämys aivan retuperällä verrattuna länsimaihin. Silti sieltä pukkaa älyttömän kovaa mestaria toisensa jälkeen pelkästään siksi, että lajiharjoittelun taso on niin kova. Toki nekin saisivat tasoaan nostettua parantamalla fysiikkapuolta, mutta jo pelkkä hyvä ja runsas lajiharjoittelu on vienyt tosi pitkälle.

Tuo kausijaksottelu on tosiaan oleellista, mutta siinäkin ensisijassa panostaisin lajitreeneihin. PK-kaudella tärkein asia on oppia uusia taitoja, jotka voidaan tuoda kehään seuraavalla kilpailukaudella. Vasta sen jälkeen tulee ominaisuuksien parantaminen tai palauttaminen. Siksi lajiharjoittelun määrä tulisi silloinkin olla iso. Sitten kun vielä pitäisi kestävyyttäkin treenata niin ettei sippaa kehässä, niin sille voimapuolelle ei vain jää kovin paljon tilaa viikossa.

Sitten on ehkä vähän eri asia, jos urheilija on iältään jossain kolmissakymmenissä, eikä enää juuri kehity taidollisesti. Silloin sitä suorituskykyä voi hakea enemmän fysiikan parantamisen kautta. Tässä tosin vapaaottelu on vähän erikoisasemassa, kun se on niin älyttömän monipuolista. Siksi siinä on ihan huipputason ottelijoillakin yleensä joitain osa-alueita, jotka eivät ole vielä niin huippuunsa hiottuja, että niissä ei olisi kehityspotentiaalia.

 

[Matsku]

Väittäisin että lajiharjoittelun maksimoinnilla saavutetaan se maksimitaito eli ''pelisilmä, ajoittaminen, lajikunto,lajivoima,liikeradat,'' mikä sit paikkaa näyttävät lihakset tai kuntosalivoiman.

Tietysti tullaan siihen että lajitreenit pitää olla tasokkaat ja monipuoliset ja harjoituskaverit tasokkaita.


Tuo vanha papparainen rökittää nuoren fyysisemmän hepun varmasti ihan pelkällä taidolla. Toki saattoi olla aliarviointiakin.

 

[Immortality]

Väittäisin että lajiharjoittelun maksimoinnilla saavutetaan se maksimitaito eli ''pelisilmä, ajoittaminen, lajikunto,lajivoima,liikeradat,'' mikä sit paikkaa näyttävät lihakset tai kuntosalivoiman.

Tietysti tullaan siihen että lajitreenit pitää olla tasokkaat ja monipuoliset ja harjoituskaverit tasokkaita.


Tuo vanha papparainen rökittää nuoren fyysisemmän hepun varmasti ihan pelkällä taidolla.

Niin ja joku on vaan jossain todella lahjakas, että vuoden treenillä päihittää kaverin joka on harjoitellut 10 vuotta.

 

[Matsku]

Taito syö kaikki muut ominaisuudet.

Koska se tarkoittaa myös lajikohtaista voimaa, kuntoa, ajoitusta.

http://boxrec.com/en/boxer/23414 tuo vanhan papparaisen recordi.



Kasvattiko Tyson lihaksensa kuntosalilla ?
Tai Klitchkojen fysiikka syntyikö se punteilla ?
Tai onko Brock Lesnar UFC tason ottelija lihastensa vai painitaustansa ansiosta ?
Keskittyikö Ronaldo mäkijuoksuun ja on siksi niin nopea jalkapalloilija ?

 

[maltsu]

Kantsis mieluummin kysyä voimavalmentajalta tarkempia metodeja ja perusteluja, kuin yrittää ampua alas. Kaikkea ei tartte muuttaa 100%, mut kantsis varmaan yrittää oppia jotain vs. kieltää kaikki.
Eihän kukaan edes kysyny mitä tohon voimaharjotteluun sisältyy, kun se jo ammuttiin alas.

 

[Matsku]

No joo totta tuokin pitää olla avoin kaikille uudelle tiedolle eikä ampua alas. Jto: lla kuin andy s:llä kunniotettava tietämys harjoittelusta

Minua vain häiritsee se et moni nuori luulee että lihakset ovat oikotie huipulle.

 

[AndyS]

Noilla yllä olevilla videoilla nyt ei ole käytännön treenaamisen kannalta kuin kuriositeettiarvoa. Tuo vanhus oli muistaakseni joku entinen oliko Italian vai peräti Euroopan mestari ammattinyrkkeilyssä ja nuori kaveri on selvästi täysin treenaamaton. Samoin painiottelu kehonrakentaja vs. painin olympiavoittaja ei ole ihan järkevä verrokki todellisiin otteluihin. Kohta joku voimaharjoittelun ystävä varmaan postaa vastineeksi Bob Sapp vs. Ernesto Hoost -ottelun...

Jos puhutaan realistisesta kilpaurheilusta ja niistä matseista, jotka on tärkeää voittaa, niin niissä on kuitenkin käytännössä aina vastakkain kaksi suunnilleen saman painoista ja suunnilleen saman verran treenannutta tai muuten tasoltaan samaa luokkaa olevaa urheilijaa. Näiden otteluiden voittamiseen pitää löytää keinot harjoittelussa. Ei niin että vastakkain on ammattilaisvapaaottelija ja voimanostaja.

Tässä nyt on puhuttu kolmesta seikasta : taidosta, voimasta ja kestävyydestä.

Taito on se millä matsit lähtökohtaisesti voitetaan. Iso taitoero voittaa käytännössä aina ja pienen taitoeron kuromiseen tarvitaan selkeä ero muissa ominaisuuksissa ja lisäksi kyky hyödyntää omaa vahvuutta. Tässä on se, miltä ottelu näyttää, kun taitoero on oikeasti iso:


View: https://www.youtube.com/watch?v=AKuMLbpesuo


Kestävyys - jota on useita eri lajeja - on tosiaan sellainen ominaisuus, jolla ei ole mitään väliä niin kauan kuin se riittää. Mutta jos se loppuu, sitten loppuu myös taito että voima. Ylimääräisestä kestävyydestä ei kuitenkaan ole hyötyä, eikä se nosta suorituskykyä. Jos pystyt toimimaan koko matsin ajan täysipainoisesti, ei ole väliä, olisitko pystynyt jatkanaan sitä vielä puoli erää vai kymmenen erää, kun matsi on jo loppunut. Toki hyvää kestävyyttä voi hyödyntää pitämällä kovaa tempoa ja toivomalla, että vastustajan kestävyys ei riitä. Itse voitin etenkin urani alkuaikoina tällä tavalla useita taidollisesti parempia vastustajia. Mutta sitten se ei auta, jos vastustajan kunto kestää tai se lyö levyksi jo ekaan erään.

Voiman osalta taas on periaatteessa aina sitä parempi mitä enemmän sitä on. 80kg penkkitulos on aina parempi kuin 70kg penkkitulos. Voimalla on kuitenkin hyvin vaikea kuroa taitoeroa umpeen. Lisäksi se voima pitää pystyä valjastamaan lajivoimaksi. Kovasta lyönnistä on apua paljon enemmän kuin kovasta penkkituloksesta. Vaikka periaatteessa siis tulisi olla mahdollisimman vahva ja etenkin mahdollisimman kova lajivoima, niin ongelma on se, että voimaharjoittelu syö taitotreeniä sekä treenikertojen käytön että palautumisen kautta. Tässä pitää löytää tasapaino, ja minusta se optimaalinen tasapaino on keskimäärin 1 voimatreeni viikossa. Joskus se voi olla 2 ja joskus myös 0 treenikaudesta riippuen. Painia sisältävissä lajeissa osuus on jonkin verran suurempi kuin lyöntipotkuhommissa.

Tähän vielä oma matsi, joka on siitä mielenkiintoinen, että vastustajan penkkitulos oli tuohon aikaan suunnilleen kaksinkertainen minuun verrattuna ja muutenkin voimat aivan ylivertaiset. Se näkyykin iskujen räjähtävyydessä selkeästi, mutta varsinkaan sitten kun vastustajan kestävyys alkaa pettää, en näytä varsinaisesti heikommalta etenkään clinchissä.


View: https://www.youtube.com/watch?v=fbQw10u0dS4