Tykkään teatterista, mutten ole siellä monesti viime vuosina käynyt. Pikkupoikana jo äiti käytti Kajaanin ja Kuopion (eli maakuntien maaseututeattereissa, laskettaneenko niitä edes?
) teattereissa näytelmiä katsomassa. En monesti tajunnut juonesta läheskään kaikkea, mutta jotenkin niistä jäi useimmiten myönteinen fiilis.
Balettia en ole ikinä nähnyt, mutta kiinnostaisi kyllä, kuten ns. nykytanssikin. Muutaman esityksen olen nykytanssia nähnyt ja aina ollut varsin kiehtovaa nähtävää.
Oopperaa näin Göteborgissa yhden kerran, kokemus oli aika lailla +-0, ihan ok, muttei mitään maatajärisyttävää.
Jos ns. korkeakulttuurista puhutaan, niin entäpä klassisen musan tai jazzkonsertit? Tykkään molemmista livenä todella paljon, mutta levyltä jaksan kuunnella harvemmin. Yleensä olen ollut erittäin vaikuttunut ja nauttinut, vaikken ole sävellyksiä etukäteen tuntenutkaan.
En osaa arvottaa esim. jazzia tai klassista sen korkeammaksi kylddyyriksi, kuin esim. kuolometallia tai punkkia. Välitän vain siitä, tykkäänkö vai en. Silti pitää antaa kaikelle kulttuurille (myös kirjallisuus ja maalaustaide) mahdollisuus aiheuttaa mulle tunne-elämys. Tunne-elämyksen tuottamisestahan kaikessa taiteesta pohjimmiltaan on kyse. Jos taide sen aiheuttaa (jopa kielteisen), niin hyvä.
Sitten taas moni ns. populaarikulttuurin ilmiö tai esitys kuulostaa ja näyttää mulle heti siltä, että siinä on pyritty jokaikinen särmä hiomaan pois, että saavutetaan ns. lowest common denominator. Toisin sanoen pyritään mahdollisimman suureen harmittomuuteen (väritön, mauton, hajuton, näkymätön, emäntä latelee, mulle ei tullut mieleen :D ). Minussa moinen aiheuttaa lähinnä suuren ärsytysreaktion juuri sen takia, että huomaan liian selvästi sen, mihin sillä ko esityksellä on pyritty. Hyviä esimerkkejä em. ovat esim. Coca-Colamainokset (tai no, minkä tahansa monikansallisen ison firman mainokset), radioasemat Nova, NRJ ja KissFM. Eipä siinä, rahahan siinä puhuu oikeastaan, ei kulttuuri eivätkä tunne-elämykset.
Sori piiitkä off-topic.